Kenelle laulu kuuluu? Joku on asettanut sävelet sellaiseen järjestykseen, että ne luikertelevat sydämestämme sisään. Joku on tuonut siihen merkityksiä lauseillaan. Joku esittää kappaleen ja antaa sille sekä äänensä että kasvonsa. Joskus tämä joku on yksi ja sama, mutta monesti ei. Yhä useammin lauluja syntyy myös ryhmätyönä, jolloin laulun takana saattaa olla isokin joukko ihmisiä.
Kysymys on mielenkiintoinen, ja pääsin keskustelemaan siitä Mariskan kanssa. Minun musiikkini -ohjelmassa hän esittää pyynnöstämme omat tulkintansa kahdesta muille artisteille sanoittamastaan kappaleesta. Suru on kunniavieras on tullut tunnetuksi Jenni Vartiaisen, Mestaripiirros ensin Anna Puun ja sitten Egotripin esittämänä. Kävi ilmi, ettei Mariska kokenut näitä kappaleita millään tavoin omikseen.
Väitin vastaan. Toki Mestaripiirros on hieno sävellys ja levytetyt versiot onnistuneita, mutta modernin klassikon kappaleesta ovat tehneet juuri Mariskan mestarillisen klassiset ja monenlaiselle rakkaudelle avoimet sanat. Mitättömällä tekstillä se olisi jäänyt albumin täyteraidaksi.
Mariska ei kuitenkaan antanut periksi. Kappale ei ollut hänen. Tuntui kuin olisi vetänyt coveria, sanat vain muisti helpommin.
Tuntui kuin olisi vetänyt coveria, sanat vain muisti helpommin.
On mahdollista, että Mariska tahallaan hiukan liioitteli. Myöhempien keskustelujemme aikana hän sanoi, että hänellä on aina ollut vahva tarve provosoida, ihan vain ärsyttääkseen ihmisiä. Vaikka halu onkin iän myötä hiipunut, Mariska esittää vieläkään harvoin haaleita tai ympäripyöreitä näkemyksiä.
Juuri siksi Mariska oli tietenkin mahtava juttukaveri. Koskaan ei tiennyt varmasti, mihin suuntaan keskustelu seuraavaksi kääntyisi. ”Mä kävin muuten yhen itkuvirsikurssin kerran”, Mariska saattoi sanoa, ja sitten puhuimme itkuvirsistä. Olimme kyllä jo valmiiksi melankolisissa tunnelmissa, sillä olimme tapailleet flyygelin ääressä meille molemmille lapsuudessamme rakasta kappaletta, Mikko Alatalon Ihmisen ikävää toisen luo.
Halu provosoida on kuitenkin vain yksi osa Mariskaa. Olen harvoin tavannut ihmistä, joka yhtä avoimesti ja rohkeasti pyrkisi kohtaamaan oman ristiriitaisen luonteensa ja ymmärtämään iän ja elämänkokemuksen väistämättä mukanaan tuomia muutoksia. Kenties juuri tästä syystä Mariska on maamme ehdottomasti parhaita ja kysytyimpiä sanoittaja – kykeneväinen kirjoittamaan erinomaisia ja henkilökohtaiselta tuntuvia tekstejä muillekin kuin itselleen.
Kerran melko kauan sitten Mariska tietenkin oli nuori räppäri, melkein ainoa ja kuta kuinkin ensimmäinen vuosituhannen alun miesvaltaisessa aallossa. Sellainen rooli hänelle oli tarjolla, ja varsin pian se alkoi tuntua vankilalta. Pyristellessään roolistaan eroon Mariska on paukutellut genrerajoja täysin tietoisesti. Kiitos, oma uusi kappale, jonka hän ohjelmassa myös esittää, on melkeinpä gospelia.
Jos jollekin, laulut siis ehkä kuuluvat kuulijoille.
Jokin ydin on kuitenkin säilynyt samana. Tarkasta tämä, Mariskan ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale vuodelta 2002, tuntuu nyt kuunneltuna suorastaan hämmästyttävältä luonneanalyysilta. Nuori nainen osoittaa tyylilajiin kuuluvaa itseluottamusta mutta väläyttää myös pienuuttaan ja haavoittuvuuttaan. Ennustus omasta tulevaisuudesta on myöhemmin osoittautunut paikkansapitäväksi. ”Mul on miekkana kynä, paperista haarniska. Ratsuni on rakennettu musiikista, et voi pysäyttää enää kun oon saanut vauhdista kiinni.”
Vielä siihen kysymykseen laulun omistajuudesta. Tavallaan se on tietenkin turha, sillä kenellepä laulut nyt kuuluisivat? Varsinkin suositut laulut erkanevat väistämättä myös esittäjistään ja muuttuvat jollain lailla yhteiseksi omaisuudeksemme. Jos jollekin, laulut siis ehkä kuuluvat kuulijoille.
Haluaisin Mariskan kuitenkin ymmärtävän sanojensa merkityksen. Muutama vuosi sitten olin vanhassa kotikaupungissani erään sukulaiseni, kaupungin entisen mahtimiehen hautajaisissa. Muistotilaisuudessa hänen kaverinsa, seitsemänkymppiset äijät, lauloivat Jenni Vartiaisen hitin Missä muruseni on. Tämäkin kappale on Mariskan sanoittama.
Laulunlahjoiltaan vanhat herrat olivat varsin rajoittuneita. Mutta väliäkö sillä, tunnetta riitti. Kaikesta näki, että jokaisella Mariskan kirjoittamalla lauseella oli heille merkitystä. Nämä miehet saivat kiinni jokaisesta sanasta, he saivat niistä lohtua, ja kuulivat saivat myös. Sellainen on sanojen mahti. Mariskan sanojen. Ei lainkaan vähäinen.
