Loppiaisena 1929 Viipurin musiikkiväen harras toive toteutui, kun Musiikin Ystäväin Orkesteri konsertoi jälleen kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Alkoi säännöllinen konserttitoiminta, joka kesti aina marraskuuhun 1939. Kapellimestariksi ei valittu kuitenkaan viipurilaista Boris Sirobia vaan Eino Raitio Helsingistä. – Osa 15/26.
Boris Sirob oli toiminut viulistina ensin Robert Kajanuksen Kotimaisessa orkesterissa 1912–1914 ja sitten Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterissa 1914–1918. Oliko hän tähdännyt kapellimestariksi heti alusta alkaen? Viimeistään syksyllä 1918, kun hän perusti Viipurin Musiikkikoulun, hänen on täytynyt ennakoida, että pian muodostettaisiin orkesteri ja silloin tarvittaisiin kapellimestarin taitoja.
Musiikkikoulun toisen lukukauden 1919–1920 jälkeen Boris oli matkustanut kesälomallaan ensin Berliiniin, missä oli seurannut kaksi viikkoa maailmankuulun italialaisen maestron Arturo Toscaninin työskentelyä ja jatkanut sitten Sveitsiin, missä oli osallistunut itävaltalaisen Felix Weingartnerin kapellimestarikurssille.
Kotiin palattuaan Sirobia odotti syksyllä 1920 Viipurissa kiusallinen yllätys. Toivo Kuulan kuoleman, toukokuun 1918 jälkeen kaupungissa ei ollut enää orkesteria. Syksyllä 1920 säveltäjä Toivo Saarenpää oli päättänyt korjata tilanteen. Saarenpään Suomalainen Konsertti-Orkesteri pysyi pystyssä kuitenkin vain kymmenen konsertin verran kaudella 1920–1921.
Saarenpään orkesterihanke sotki vain hetkeksi Sirobin suunnitelmat. Sirob hankki itselleen kapellimestarin valmiudet, kasvatti koulussaan soittajia ja perusti kouluun oman orkesterin.
Syksyllä 1922 Musiikkiopiston 43-jäseninen orkesteri oli jo valmis konsertoimaan. Orkesterissa soitti sekä opiston opettajia että pitkälle edistyneitä oppilaita. Boriksen ohella kapellimestareina toimivat Väinö Haapalainen ja sotilaskapellimestari Lauri Näre.
Musiikkiopiston orkesteri jäi kuitenkin tähdenlennoksi. Vaikka Sirob onnistui saamaan kapellimestarivieraiksi suomalaisen musiikkielämän valovoimaisimmat nimet, Jean Sibeliuksen ja Robert Kajanuksen, Musiikkiopiston orkesterin viimeinen konsertti soitettiin tapaninpäivänä 1923. Boris Sirobille oli varmasti katkera pala, että hänen pitkäjänteisesti rakentamansa, lupaava orkesteri kaatui taloudellisen tuen puutteeseen.
Seuraavat viisi vuotta 1924–1929 Viipurissa elettiin jälleen ilman orkesteria, yksittäisiä musiikkitilaisuuksia kuten oopperaesityksiä varten koottiin tilapäisiä orkestereita.
Musiikkiopiston panos kaupungin konserttielämän hyväksi oli jousikvartetti, joka antoi vuosittain kahdeksan konserttia esittäen sekä klassista ohjelmistoa että kotimaisia ja ulkomaisia uutuuksia. Opiston opettajista kootun kvartetin primas oli Eero Selin, kakkosviulua soitti Onni Suhonen, alttoa Boris Sirob ja selloa Väinö Raitamaa. Silloin kun kvartetti laajeni pianokvintetiksi, mukaan tuli Pietarista emigroitunut kielitieteilijä ja pianisti Andrej Rudnev.
Ajatus omasta orkesterista ei kuitenkaan jättänyt Boris Sirobia rauhaan. Musiikkiopistossa opiskeli lahjakkaita nuoria taitavien ja kunnianhimoisten opettajien johdolla. Sirob kokosi 15-jäsenisen kamariorkesterin ja vei sen maaliskuussa 1926 konserttimatkalle Lappeenrantaan ja Helsinkiin.
Helmikuussa 1928 Sirob vei kamariorkesterinsa menestyksekkäälle konserttimatkalle Lahteen ja Helsinkiin.
Huhtikuun 1. päivänä 1928 koottiin tilapäinen sinfoniaorkesteri neljän viipurilaissäveltäjän, Sulho Rannan, Väinö Raition, Väinö Haapalaisen ja Felix Krohnin yhteistä sävellyskonserttia varten. Boris Sirob johti konsertissa Raition pianokonserton, jonka solistina esiintyi opiston entinen oppilas, Pariisissa opintojaan jatkanut Arvi Valkonen.
Syksyllä 1928 Boris Sirobin perustama Viipurin Musiikkiopisto täytti 10 vuotta.
Antoivatko tämä yksittäinen sinfoniakonsertti, ja sitä varten koottu tilapäinen sinfoniaorkesteri sekä Musiikkiopiston uusi kamariorkesteri lopullisen sysäyksen Viipurin kaupunginorkesterin perustamiselle? Joka tapauksessa keväällä 1928 kaupunginvaltuusto myönsi Viipurin Musiikin Ystäväin yhdistykselle 200 000 markan avustuksen orkesterin ylläpitämiseen.
Viipurilaisten muusikkojen kannalta Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin eli Viipurin kaupunginorkesterin perustaminen uudelleen tapahtui kreivin aikaan. Myöhemmin samana vuonna 1929, kun orkesteri aloitti jälleen säännöllisen konserttitoimintansa, tapahtui sekä äänielokuvan läpimurto että suuri pörssiromahdus. Seurauksena kolmasosa Suomen soittajista jäi työttömäksi. Monet joutuivat hakeutumaan hanttihommiin, ja itsemurhiakin tapahtui.
Viipurin uusi kaupunginorkesteri piti ensimmäisen konserttinsa loppiaisena 6. tammikuuta 1929. Tämän jälkeen orkesteri piti joka vuosi 30 konserttia, joista seitsemän oli sinfoniakonsertteja ja loput kansankonsertteja.
Orkesterin vahvuus oli 43 soittajaa, joista 10 oli Musiikkiopiston opettajia, 16 pitkälle edistyneitä oppilaita, 7 entisiä oppilaita ja 10 muusikkoa tuli muualta. Jousisto oli tasokas, mutta puupuhaltimiin tarvittiin avustajia. Joskus puhaltajat tulivat keikalle Virosta asti.
Eikä konserteista nauttinut vain Keskuskansakoulun saliin ahtautunut yleisö, vaan Viipurin radio välitti kaikki Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin kansan- ja sinfoniakonsertit suorina paikallislähetyksinä. Myös Yleisradio otti tärkeitä konsertteja valtakunnallisiin ohjelmiinsa.
Uudelleen toimintansa aloittavan Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin kapellimestariksi ei valittu Boris Sirobia vaan 47-vuotias Eino Raitio Helsingistä.
Raitio oli syntynyt Sortavalassa 1882. Hän oli Sortavalan seminaarinjohtajan poika, opiskellut viulunsoittoa Helsingin Musiikkiopistossa ja saatuaan päästötodistuksen 1906 hän oli jatkanut opintojaan Münchenin Musiikkiakatemiassa.
Eino Raitio oli viipurilaisten vanha tuttu. Opiskellessaan 1909–1910 Pietarin keisarillisessa konservatoriossa professori Leopold Auerin johdolla, hän oli toiminut samalla ykkösviulistina Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterissa ja opettajana orkesterikoulussa.
Tämän jälkeen Raitio oli toiminut lähes 20 vuotta viulun- ja yhteissoiton opettajana Helsingin Konservatoriossa ja avustanut myös viulistina Helsingin kaupunginorkesterissa. Vuosina 1919–1923 hän oli täydentänyt opintojaan vielä Berliinissä professori Willy Hessin johdolla.
Raitio tiedettiin myös arvoviulujen tuntijaksi ja välittäjäksi. Ei ole tietoa, millaiset yhteydet hänellä oli viipurilaiseen soitinkeräilijään, kauppaneuvos Harry Wahliin.
Samaan aikaan, kun Eino Raitio valittiin kapellimestariksi Viipuriin, hänen pikkuveljensä säveltäjä Väinö Raitio asui kaupungissa ja toimi Musiikkiopistossa teorian ja sävellyksen opettajana.
Orkesterin konserttimestariksi valittiin Musiikkiopiston viulunsoiton opettaja Eero Selin, joka samoin kuin kapellimestari Eino Raitio oli Helsingin Musiikkiopiston kasvatti, opiskellut Pietarissa Leopold Auerin ja Berliinissä Willy Hessin johdolla. Selin oli toiminut jo ennen vuotta 1918 Musiikin Ystäväin Orkesterin konserttimestarina.
Muut ykkösviulistit olivat Sulo Aro, Lauri Saikkola, Irma Salmela, Erkki Suhonen, Ilse Heiseler ja Israel Katz. Kakkosviulun äänenjohtajaksi valittiin Boriksen oppilas Elsa Ristola ja muiksi kakkosviulisteiksi Ida Vikman, Lauri Laitinen, Gustav Perlander, Kaarlo Kajander, Veikko Nurmivaara, Arvi Niemi ja Mary Ann Wahl.
Alttoviulisteiksi valittiin Alois Harpf ja Mikko Brjanski, soolosellistiksi Vilho Koponen ja muiksi sellisteiksi Väinö Raitamaa ja Olavi Laitinen sekä kontrabasisteiksi Toivo Jussi Aro ja A. Savolainen.
Orkesterin soolohuilistiksi kiinnitettiin Armas Torikka ja kakkoshuilistiksi Nikolai Anttila, oboisteiksi Tauno Vikman ja Sulo Viljakainen, klarinetisteiksi Toivo Malin ja Hannes Karhunen, fagotisteiksi M. Laitinen ja E. Salomaa.
Käyrätorven soittajiksi valittiin Hjalmar Malin, J. Löfberg, V. Pullinen ja A. Anttila, trumpetisteiksi V. Sarell ja E. Hauska, pasunisteiksi K. Laitinen, M. Toivonen ja E. Oksanen ja tuubistiksi E. Kalevala. Timpanistiksi kiinnitettiin P. Karhunen ja rumpaliksi G. Toivonen.
Oliko Boris Sirobille pettymys, ettei häntä valittu Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin kapellimestariksi? Katsottiinko, että yhdelle miehelle oli tarpeeksi johtaa Musiikkiopistoa, sen orkestereita ja toimia vielä viulunsoiton opettajana? Vai eikö Sirob omasta mielestään ollut vielä tammikuussa 1929 valmis kapellimestariksi? Joka tapauksessa Eino Raitio jätti eroanomuksensa jo ensimmäisen kevään jälkeen ja 7. toukokuuta 1929 Viipurin Musiikin Ystäväin Yhdistyksen hallitus valitsi uudeksi kapellimestariksi Boris Sirobin.
Eino Raitio ei lähtenyt Viipurista ovet paukkuen, vaan vieraili johtamassa Musiikin Ystäväin Orkesteria jatkossakin. Kun äärioikeistolainen Isänmaallinen kansanliike 1934 perusti maahan Musta Karhu -ravintolaketjun, Raitosta tuli Helsingin Mustan Karhun primas ja salonkiorkesterin johtaja. Musiikki, jota Mustassa Karhussa soitettiin, oli tuttua salonki- ja tanssimusiikkia. Jazz karsittiin ohjelmistosta pois epäarjalaisuutensa takia. Samoin Georg Malmstenin musiikkia ei soitettu, koska se ei ollut tarpeeksi aitosuomalaista. Sen sijaan heimokansojen, virolaisten ja unkarilaisten musiikkia Mustassa Karhussa suosittiin.
Kesälomallaan 1929 Sirob matkusti jälleen opintomatkalle Eurooppaan. Hän oli kiinnostunut uusista opetusmenetelmistä ja seurasi kuukauden Berliinissä Musiikkikorkeakoulun johtajan, prof. Scheinemannin opetusta. Kapellimestarina toimiminen oli hänellä myös tähtäimessä ja hän seurasi Berliinissä sekä Wilhelm Furtwänglerin että Bruno Walterin harjoituksia. Furtwängler oli Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestari ja Walter oli kiinnitettynä sekä Berliinin Deutsche Operiin että Lontoon Covent Gardeniin.
Matkansa lopuksi Boris poikkesi vielä Tšekkoslovakian Pišekiin, missä hän tapasi vanhan opettajansa maestro Otakar Ševčíkin.
Boris Sirob ponnisteli koko 1930-luvun hartiavoimin uudelleen perustetun Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin eteen. Orkesteri kehittyi, sen vahvuus kasvoi 50 soittajaan ja esiintymisiä oli 60–70 vuodessa.
– Johtajan tulee, kun hän astuu konserttisalin korokkeelle, olla jännityksen valtaama, tarmon täyttämä ja haltioitunein mielin käydä viettämään taiteen suurta juhlaa. Tottumus eli rutiini on tämän ylevän tunteen pahin vihollinen. Hänen täytyy olla sellaisen tunteen valtaama, että hän tahtoisi huutaa: “Virrat, purot, heretkää kohisemasta, tuulet, lakatkaa puhaltamasta, maailma pidätä henkeäsi ja kuuntele – täällä kaikuvat neron luomat kuolemattomat sävelet”, Sirob kuvaili Karjalan toimittajalle kapellimestarin työtä vuonna 1937.
Viulutaiteilija Heimo Haitto, joka tuli Viipuriin 9-vuotiaana talvella 1935 Sirobin kasvatiksi ja viuluoppilaaksi on muistellut:
– Silloisen nuorukaisen silmin katsottuna hän oli niin demoninen ja vastustamaton loihtiessaan musiikkia orkesterista, että näin ihan sähkökipinöitä sinkoavan hänen selästään ja ajattelin: “Jospa minullakin olisi tuollainen voima!”
Tillin musiikkiperheen kuopus Kalevi, joka soitti koulupoikana selloa Sirobin johtamassa Musiikkiopiston orkesterissa, kuvasi hänen suhdettaan soittajiin:
– Sirob vaikutti johtaessaan hypnoottisesti edessään olevaan orkesteriin ja sai tämän välittämään musiikin yleisölle juuri tahtomallaan tavalla. Hän ei temppuillut yleisölle, vaan teki kaikkensa saadakseen orkesterista irti haluamansa. Samoin Sirob yhä uudestaan hurmasi soittajat, jotka vuorostaan hurmasivat yleisön.
Sirobien taloudenhoitaja Anna Teronen oli valmiina Keskuskansakoulun takahuoneessa, kun maestron läpimäräksi hionnut frakkipaita piti vaihtaa kuivaan:
– Kyllhä se oli jottai, ku suurii konserttii harjoitelliit ja pittiit siel Viipuris. Johtaja pyys ain, et Anna tois puhtait paitoi, kun ain väliajal pit niit vaihtaa. Nii hikist hommaa se johtamine ol.
Konsertteja seurasi karonkka Boriksen ja puolisonsa Gretan taiteilijakodissa. Myös siellä tarvittiin taloudenhoitajaa:
– Sit usseest konserti jälest tul paljo vierait kottii. Hotellist tulliit ruat ja tarjoilijat. Siell ol sit oikee ilosii ihmisii, nii vieraat ko omaki pere. Ko ne sit viimiseltää läksiit kottii, ni rouva tulj ain minnuu hallaamaa ja kiittämää, ko kaik män hyväst!
Samalla kun toimi itse Viipurin kaupunginorkesterin kapellimestarina, Boris solmi suhteita ja hankki Viipuriin vierailulle lukuisia nimekkäitä kapellimestareita ja solisteja.
Orkesteria kävivät 1930-luvulla johtamassa muun muassa Armas Järnefelt, Erkki Melartin, Robert Kajanus, Leevi Madetoja, Selim Palmgren, Ernest Pingoud, Nils-Eric Fougstedt, Jussi Jalas, Tauno Hannikainen, Martti Similä, Georg Schnéevoigt, Helmut Thierfelder ja Nikolai van der Pals.
Orkesterin solisteina vierailivat 1930-luvulla muun muassa viulistit Arvo Hannikainen, Anja Ignatius ja Kai Kajanus, sellistit Edmund Kurtz ja Tibor de Machula, pianistit Shura Cherkassky, Annie Fischer, Ilmari Hannikainen, Ernst Linko, Timo Mikkilä, Rolf Bergroth ja Kurt Walldén sekä laulajat Ture Ara, Aune Antti, Teddy Björkman, Hanna Granfelt, Aulikki Rautawaara, Oiva Soini, ja Pia Ravenna.
Karjala-lehden toimittaja Jaakko Leppo sai todistaa sekä Sirobin menestyksen että vastoinkäymisen hetkiä.
– Kuka taiteilija ei toivoisi menestystä, kuka ei kaipaisi maailman suosiota. Toisille antaminen ja siitä tunnustuksen saaminen – siinähän on taiteellisen luomisprosessin talouden perusta. Laakeriseppele tai Valkoisen Ruusun emaliristi ovat leluja, joita taiteilija myöhemmällä iällä odottaa hartaammin kuin joskus elämän alkaessa hän toivoi joulupukilta leikkirumpua tai värikynärasiaa.
Vuosina 1927–1937 asuessaan Viipurissa Leppo tutustui Sirobiin läheisesti.
– Miehenähän hän sai mielitekonsa täyttymään, mitä ainakin maailman suosioon, emaliin ja laakereihin tulee. Uskon kuitenkin, että ettei hän oman itsensä edessä koskaan saanut sisäistä kunnianhimoaan tyydytetyksi.
Lepon mukaan Boriksen suurin haave oli päästä maailman ensimmäisten kapellimestarien joukkoon. Vuodet Viipurissa eivät kuitenkaan vieneet häntä kohti tätä unelmaa.
– Sen sijaan kasvattajan, musiikkipedagogin työsarka oli se, jolla Sirpo kynti syvimpään ja jolla hän saavutti arvokkaimmat tulokset.
Toimittajana Jaakko Leppo joutui myös kokemaan, miltä tuntui, kun Boris Sirob yritti käyttää häntä koston välikappaleena.
– Kun sanomalehtiarvostelu asian tai toisen johdosta ei antanut hänelle tunnustustaan tai arvosteli ankarasti, silloin hän katsoi arvostelusta olevan haittaa kehitykselle. Silloin hän reagoi – ja silloin hän myös saattoi erehtyä, niin kuin tällaisissa tapauksissa tavallisesti käy.
Kerran sattui niin, että viipurilainen yleisö ja lehdistö olivat erittäin tyytyväisiä Sirobin johtamaan Mozartin Requiemiin Viipurin tuomiokirkossa. Mutta Helsingissä suoraa radiolähetystä kuunnellut kuoronjohtaja Heikki Klemetti - joka muuten kuului Sirobin kannattajiin – ei ollut kuulemaansa lainkaan tyytyväinen ja kirjoitti sanomalehti Uuteen Suomeen ikävän arvostelun opettavaiseen sävyyn. Sirob loukkaantui.
– Boris suunnitteli kostoa ja meni Viipurin roomalaiskatolilaisten hengenmiesten luo. Hiukan sen jälkeen hän tarjosi minulle roomalaiskatolisen kirkkoherran allekirjoittamaa kirjoitusta, missä todistettiin, että Klemetti ei ole pätevä arvostelemaan Mozartin Requiemia, koska hän on luterilainen. Teosta ymmärtääkseen on tunnustettava roomalaiskatolista oppia, mikä muuten, huomautti kirkkoherra lopuksi, on ainoa oppi, joka takaa ihmiselle pelastuksen kuoleman jälkeen.
Luettuaan paperin Jaakko Leppo kohtasi Boris Sirobin vakavan katseen.
– En koskaan unohda, kuinka juhlallisen näköinen hän oli. Seisoimme siinä vastakkain juhla-asussa, sillä olimme juuri saapuneet Rotary-veljemme Rolf Beckerin hautajaistilaisuudesta.
– Etkö ole samaa mieltä? Boris kysyi.
– En. Emme me tätä julkaise, se on meille kaikille parasta. Ajattelehan, mitä kunnianarvoisa Erkki Kaila piispantalossaan sanoisi, kun hän lukisi tämän?
Nyt Boris katsoi Leppoa suurenevin silmin.
– Olemmeko jo niin pitkällä?
Jaakko Leppo ei jälkeenpäinkään saanut tietää, oliko Boris Sirob tosissaan vai ei.
– Hän oli intohimoinen leikinlaskija. Hänen leikinlaskunsa liikkui sitä paitsi hyvin laajassa asteikossa, Leppo on todennut.
Kaikkein makeimmin Leppo huomasi Sirobin nauravan, kun hän onnistui huijaamaan musiikkiarvostelijoita:
– Hän saattoi olla todellinen humoristi, joka osasi tehdä pilaa itsestään ja kommelluksistaan. Mutta hän saattoi olla myös ilkeän ironinen ja häijyn satiirinen. Hän nautti ehkä eniten silloin, kun sai vetää nenästä musiikkiarvostelijoita. Hän saattoi, tuntemattomien säveltäjien ollessa kyseessä, kenellekään mitään ilmoittamatta antaa orkesterinsa soittaa aivan toisia sävellyksiä kuin oli merkitty käsiohjelmiin. Ja kun arvostelija selosti sitten käsiohjelmaan merkityn säveltäjän luomusta ja lausui arvovaltaisen mielipiteensä siitä, ei Sirobin hilpeydellä ollut rajoja. Samalla tavoin hän saattoi huvitella esittämällä omia opuksiaan jonkun salanimen ”nuoren aloittelevan säveltäjän” teoksina.
Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 jatkuu! Lue seuraavaksi Terijoen ihanista kesistä, merestä, hiekkarannoista ja pitsihuviloiden tšehovilaisesta tunnelmasta! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut!
Lähteet
Suulliset lähteet
Aikio, Auli: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Auli Aikion puhelinhaastattelu 13.11.2019.
Hyökki, Matti: Muistoja isästä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta Anton Hyökistä. Kuoronjohtaja, professori emeritus Matti Hyökin haastattelu Helsingissä 21.2.2019.
Kari, Päivi: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Päivi Karin haastattelu Orivedellä 21.11.2019.
Ohela, Kyllikki: Muistoja isästä, säveltäjästä ja Viipurin Musiikkiopiston johtajasta Felix Krohnista. Lääketieteen tohtori Kyllikki Ohelan (o.s. Krohn) haastattelu Lappeenrannassa 25.1.2019.
Rauhala, Matti: Oppilaan muistoja Viipurin Musiikkiopistosta. Kanttori Matti Rauhala haastattelussa Lahdessa 11.9.2019.
Saarnilahti-Becker, Meri: Muistoja äidinisän veljestä, viipurinvenäläisesta pianotaiteilijasta ja pianopedagogista Sergei Kulangosta. Kouluttaja Meri Saarnilahti-Beckerin haastattelu Helsingissä 19.2.2019.
Saraste, Jukka-Pekka: Muistoja Viipurin Musiikkiopiston viulunsoitonopettajasta, viulutaiteilija Naum Levinistä. Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen haastattelu Helsingissä 3.10.2019.
Suurpää, Matti: Muistoja äidistä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta ja viulupedagogista Irma Salmela-Suurpäästä. Kustantaja Matti Suurpään haastattelu Helsingissä 2.5.2019.
Sipilä, Aila: Muistoja vanhemmista rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta, o.s. Tillistä. Rouva Aila Sipilän o.s. Mankosen puhelinhaastattelut 5. & 7.11.2019.
Taipale, Auli: Muistoja isovanhemmista, viipurilaisesta kanttori Oskari ja rouva Elli Tillistä sekä vanhemmista, rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta o.s. Tillistä. Rouva Auli Taipaleen o.s. Mankosen haastattelu Helsingissä 6.11.2019.
Painetut lähteet
Aikalaiskirja 1934
Aaltoila, Heikki: Ilmari Hannikainen kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.Aho, Kalevi: Ernest Pingoud - Taiteen edistys. Esipuhe teokseen. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Bergroth, Kersti & Jääskeläinen, Lempi & Kojo, Viljo: Rakas kaupunki. Otava. Helsinki 1951.
Bodalew, Orest: Artikkeli Orest Bodalew kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia (toim. Maire Pulkkinen). Oy Fazerin musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Dahlström, Fabian: Jean Sibelius - Päiväkirja 1909-1944. Svenska litteratursällskapet i Finland. Porvoo 2015.
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula, elämäkerta. WSOY. Porvoo 1938.
Garam, Lajos: Viulun mestareita. Hellasedition. Rajamäki 1985.
Hagelberg-Raekallio, Dagmar: Kaiu Suomen laulu. Laulajattaren muistelmia. Otava. Helsinki 1934.
Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä. Helsinki 1976.
Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina. Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965-76. Tammi. Jyväskylä 1994.
Heikkilä, Ritva (toim.): Kultaisten rantojen Kannas. Kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä. Karisto. Hämeenlinna 1986.
Heiskanen, Outi: Elohuvia. Elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava. Keuruu 2009.
Hirn, Sven & Lankinen, Juha: Viipuri. Suomalainen kaupunki. WSOY. Porvoo 2000.
Häyrynen, Antti: Viipurin perintö elää. Rondo-lehti 11/2018.
Ilanko, Jori: Viipurin musiikkiopisto 1918-1928. Viipuri Kauppakirjapaino 1928.
Jokinen, Esko (toim. Antti Jokinen): Eväät. Kansan sivistysrahaston tuella. Tampere 2003.
Junkkari, Olli: Laulun laaja kotimaa. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Helsinki 1997.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995. WSOY. Juva 1995.
Järvinen, Maria: Optimistit rakentavat maailmaa. Olavi Kajala Lahden kaupunginjohtajana 1942-1967. Historian pro gradu -tutkielma. Treen yliopisto. Huhtikuu 2012.
Jääskeläinen, Lempi: Idästä saapuu myrsky. Otava. Helsinki 1942.
Jääskeläinen, Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Otava. Keuruu 1957.
Kajanus-Blenner, Lilly: Artikkeli Lilly Kajanus-Blenner kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Kari, Leo: Papan pakinat. Tekstinkäsittely Päivi Kari. Oriveden kirjapaino 2013.
Karppanen, Eka: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä. Piirroksellinen muistelmisto 30-luvun Viipurista. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1987.
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala. Latvia 2018.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan. Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Juva 2008.
Kolari, Pertti: Viipurin autotietoa - Etelä-Karjalan Vanhat Ajoneuvot ry. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita. Luettelo-osa 2016.
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa. Romaani. Tammi. Juva 2012.
Kujala, Antti: Viipurin työväenliike vuosina 1899–1907 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894-1918. Studia Musica 28, Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto. Helsinki 2006.
Kuujo, Erkki: Viipuri. Karjala. Osa 3. Arvi A. Karisto Oy.
Laine, Eine: Pitkä päivä paistetta ja pilviä. Muistelmia. Helsinki 1967.
Lankinen, Juha: Kaupan ja teollisuuden Viipuri. Karjalan Kirjapaino Oy, Lappeenranta. Jyväskylä 2000.
Lampila, Raija: Ralf Gothónin soiva elämä. Teos. Juva 2016.
Leppo, Jaakko: Viipurilaisia. Kustannusosakeyhtiö Kivi. Lahti 1946.
Lindgren, Göran (toim.): Viipurin taistelu 1944. Kooste Suomen Sotilassosiologisen Seuran seminaarin 19.4.2007 esitelmistä. Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki. Johtamisen laitos. Julkaisusarja 3. Helsinki 2008.
Liski, Tuure: Lakkarinpalle. Elämää Valkjärven Mannilassa. Pohja 1982.
Louhivuori, Anna-Maija: Artikkeli Cyril Szalkiewicz kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia – Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja, toim. Maire Pulkkinen. Fazer. 1958.
Mainio, Aleksi: Vakoilijoita ja pomminheittäjiä. Viipurin venäläiset taistelujärjestöt ja virkavalta 1917–1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Malmberg, Ilkka: Kaiken nähnyt kaunotar. HS Kuukausiliite. Tammikuu 2005.
Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Otava. Keuruu 1983.
Mäkinen, Kirsi-Marja: Viipurin konserttielämä 1920- ja 1930-luvulla. Musiikkitieteen Pro gradu -tutkielma. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Turun yliopisto 1978.
Neuvonen, Petri (toim.): Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. SKS. Hämeenlinna 2010.
Niskanen, Riitta: "Kruuni sen tekköö" Lahden konserttitalon rakennushistoria. Musiikkiopiston omakotisäätiö & Lahden kaupunginmuseo. Markprint Oy 2004.
Paavolainen, Jaakko: Lapsuus Kanneljärvellä. Tammi. Helsinki 1982.
Pajamo, Reijo: Musiikin juhlaa Viipuris. Repale-kustannus. Helsinki 2018.
Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Otava. Keuruu 1984.
Pelto, Hanna: Lukkarin lapset. Herman Siukosen perheen vaiheita kirjeenvaihdon kertomina. Omakustanne. Vammala 2011.
Pärnänen, Väinö: Viipurilaista teatterielämää. Viipurin Työväen teatteri - Viipurin Kaupunginteatteri 1898-1945. Tammi. Lahti 1950.
Raevuori, Antero: Hyvästi, Viipuri. Karjalan pääkaupungin kohtalon vuodet 1939, 1941 ja 1944. Minerva Kustannus Oy. Saarijärvi 2011.
Rasilainen, Toivo & Pullinen, Erkki: Viipurin musiikkiopisto – Lahden musiikkiopisto. 50 vuotta musiikin opetusta. Lahden musiikkiopisto Oy. 1968.
Roine, Maija-Stiina: Harry Wahlin viulut. Helsinki 2007.
Reijonen, Tuuli: Kannaksen mosaiikkimaailma. Otava. Keuruu 1968.
Roselius, Aapo: Valkoinen Viipuri. Artikkeli kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Toim. Anu Koskivirta ja Aleksi Mainio. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21, 2019.
Rousi, Arne: Ystäväni musiikin maestrot. Atena. Jyväskylä 2006.
Saarenpää, Mandi: Toivo Saarenpää. Kirjavälitys Oy. Tampere 1952.
Saarenpää, Toivo: Viipurin musiikkioloista. Suomen musiikkilehti nro 8. 1.12.1923.
Saarenpää Toivo: Artikkeli Toivo Saarenpää kirjassa Suomen säveltäjiä I (toim. Einari Marvia). WSOY. Porvoo 1965.
Salmenhaara, Erkki: Leevi Madetoja. Helsinki 1987, Painokaari Oy. Tammi.
Salmenhaara, Erkki: Ernest Pingoud – Taiteen edistys. Jälkilause teoksessa. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos: Aamulehti – Kotka Nyheter. Kustannuskiila. Kuopio 1988.
Suomen lehdistön historia 2: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kustannuskiila. Kuopio 1987.
Tilli, Kalevi: Karjalainen rapsodia. Vanha viipurilainen kertoo. Juva 1992. WSOY.
Tilli, Kalevi: Viipuri. Muistoja kaipuuni kaupungista. Juva 1985. WSOY.
Tuomi, Liisa: Elämäni kiikkulauta. Apulehti. Helsinki 1972.
Tuulio, Tyyni: Nuoruuden maa. WSOY. Porvoo 1967.
Vares, Vesa: Porvarillinen ja demokraattinen maakunta. Luovutetun Karjalan porvarilliset puolueet 1900-luvun alusta vuoteen 1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Veltheim, Katri: Kultainen rinkeli. Tammi. Helsinki 1984.
Veltheim, Katri: Kävelyllä Viipurissa. Tammi. Helsinki 1985.
Ypyä, Ragnar: Viipurin kaupungin rakennuskonttorin huonerakennustöitä. Arkkitehtilehti nro 2, 1942.
Arkistolähteet
Elonet
Helsingin Sanomat HS Aikakone
Kansalliskirjasto.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot digi.kansalliskirjasto.fi
Lahden konservatorion arkisto.
Nettilähteet
Airola, Tuomas: Onni Suhonen ja Viipurin perintö. Keski-Pohjanmaa 14.2.2004.
Bodalew, Pippe: Nummelan kylähistoria. Muistoja Huhrammäestä. Vaahteristo. 16.10.2008.
Floman, Per Erik: Glimtar från musiklivet i Wiborg. Wiborgs Nyheter, Lördagen den 7 januari 2012.
Hakala, Esa: Avainsijoitus.blogspot.com. Toista oli Viipurissa 7.8.2018 | Boris Osipovitš Sirpo 31.10.2018 | Heimo Haitto 30.6.2019.
Jalkanen, Pekka: 1930-luku: Katse taaksepäin. Populaarimusiikin museo Pomus.
Karjalainen, Katariina: Tällainen on Putinin hulppea luksushuvila Viipurissa. Ilta-Sanomat 27.9.2017.
Lappalainen, Seija: Ranta Sulho (1901–1960). Kansallisbiografia 9.10.2006.
Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sirpo, Boris (1893–1967). Kansallisbiografia 14.11.2007. Päivitetty 25.9.2008.
Numminen, Pekka: Tällainen on Putinin huvila Viipurissa - maku kuin Trumpilla. Iltalehti 26.09.2017.
Salmenhaara, Erkki: Raitio, Väinö (1891–1945). Kansallisbiografia 20.8.1999. Päivitetty 26.7.2016.
Sariola, Petri: Orest Bodalew - suomalaisen pianotaiteen outsider. Nettiartikkeli. Amfion 17.8.2016.
OP Ryhmän Taidesäätiö
Schönberg, Kalle: Venäläismedia: Putinin uusi datsha on vanha suomalainen jugend-kartano Viipurin lähellä. Yle Uutiset 24.8.2017.
Tampereen ammattikorkeakoulu (TAMK): VirtuaaliViipuri
Teatterimuseo: Tunteita ja eleganssia. Eino Partasen teatterivalokuvia 1930-luvun Viipurista. Työryhmä Pentti Paavolainen, Aila Teräväinen, Irina Fialkina, Sirpa Nygren.
Radio-ohjelmat
Tämä on semmoinen ammatti, ettei sitä täysin opi. Syksyn taiteilija Heimo Haitto soittaa kertoo työstään. Haastattelijana Eeva Hirvensalo. Yle 1979.
Vaito Haitto muistelee veljeään Heimo Haittoa. Toimittajana Outi Paananen. Narrin aamulaulu, Yle 2018.
Kirjallisuutta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva. Karelia Noir I. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2015.
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene. Karelia Noir II. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2016.
Porvali, Mikko: Kadonneen kaupungin varjo. Karelia Noir III. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2018.
