Hyppää pääsisältöön

Lieberson - Bruckner

Peter Lieberson: Songs of love and sorrow

Peter Lieberson (1946–2011) syntyi musikaaliseen perheeseen: hänen äitinsä oli balettitanssija ja koreografi Vera Zorina ja isänsä Columbia-levy-yhtiön johtaja Goddard Lieberson. Perusteellisesta koulutuksestaan huolimatta Lieberson ryhtyi päätoimiseksi säveltäjäksi vasta vuonna 1994. Kolme vuotta myöhemmin hän tapasi mezzosopraano Lorraine Hunt Liebersonin, josta tuli hänen toinen vaimonsa vuonna 1999.
Vuonna 2005 Lieberson sävelsi vaimolleen viisi Neruda-laulua, jotka Hunt Lieberson kantaesitti Esa-Pekka Salosen johtamien Los Angelesin filharmonikoiden kanssa. Vuonna 2006 Hunt Lieberson kuoli rintasyöpään. Peter Lieberson sävelsi hänen muistolleen vuonna 2010 uuden sarjan Pablo Nerudan runoja, Songs of Love and Sorrow, jotka Gerald Finley kantaesitti Bostonin sinfonikkojen kanssa. Peter Lieberson kuoli imusolmukesyöpään vuonna 2011.
”Luulen, että elämäntarinani viimeisen kolmen vuoden ajalta on samankaltainen kuin monilla muilla. Rakkauden ja surun perustotuudet ovat kokemuksia, jotka kaikki uskoakseni ymmärtävät hyvin. Ei ole todennäköistä kokea toista ilman toista, mutta kykymme rakastaa tekee elämästä erityistä”, kirjoitti Lieberson “Rakkauden ja surun laulujen” valmistuttua.
Lieberson jakoi chileläisrunoilijan käsityksen rakkaudesta, ”jolla ei ole syntymää, eikä kuolemaa; se on kuin pitkä joki, vaihtuvissa maisemissa, vaihtuvilla huulilla”. Nerudan rakkaussonettien (Cien sonetos de amor, 1959) inspiraationlähteenä oli hänen kolmas vaimonsa Matilde Urrutia. Runot ja Liebersonin musiikki kasvavat intiimin läheisyyden huikeista maantieteellisistä ja ilmastollisista vertailukohdista.
Viiden laulun jännite ulottuu kaipaavasta eroottiseen. Ensimmäisen laulun (De las estrellas) alkusoitto pohjustaa surun ja menetyksen tunteita. Toinen laulu (Plena mujer) on ylistys naiselle ja aistilliselle rakkaudelle. Kolmas laulu (Cantas) on sarjan keskus, jossa orkesteri kehystää lauluäänen ja meren ihailua.
Tal vez no ser uppoutuu syvimmälle mollidraamaan, tyhjyyden pelkoon. Finaali (Amor mio) kohoaa siitä kehtolaulumaisiksi jäähyväisiksi, josta kuultaa Liebersonin buddhalainen vakaumus ja ajatus kaiken jatkuvuudesta. Sana Adios (”Hyvästi”) toistuu lopussa neljästi, mikä voi tuoda mieleen Mahlerin Abschiedin Das Lied von der Erdestä.

Anton Bruckner : Sinfonia nro 9 d-molli

Anton Bruckner (1824–1896) ryhtyi säveltämään yhdeksättä sinfoniaansa heti kahdeksannen sinfonian valmistumisen jälkeen vuonna 1897. Työ keskeytyi useita kertoja varhaisten teosten editointiin ja sairausjaksoihin. Brucknerin kuollessa vuonna 1896 valmiina oli kolme osaa ja finaali luonnoksina, joista on laadittu useita rekonstruktioita.
On selvä, että Brucknerin tarkoitus oli saada sinfoniansa valmiiksi, mutta tuntuu mahdolliselta, että hän lykätessään finaalin loppuun saattamista havaitsi rakennelmansa jollain tavoin ratkaisemattomaksi. Sinfoniasta julkaistiin 1900-luvun alussa kapellimestari Ferdinand Löwen vesittämä versio ja Brucknerin alkuperäinen konsepti yleistyi vasta vuodesta 1932 alkaen.
Bruckner nojasi sinfonioissaan klassisiin rakennelmiin, mutta laajensi niiden aika- ja tilakäsitystä teemojen ryhmittelyllä, tauoilla, siirtymillä ja murskaavilla huipentumilla. Teemat muuntuvat ja hajoavat kiteytyäkseen tärkeillä hetkillä yksinkertaisiksi signaaleiksi. Vaikka sinfonioista löytyy yleensä tonaalinen suunnitelma, niin etenkin yhdeksännessä sinfoniassa se on hukutettu kromatiikkaan, joka hitaassa osassa astuu modernismin kynnykselle.
Brucknerin yhdeksäs sinfonia käynnistyy d-mollista, samanlaisesta juhlallisesta ja mystisestä alkuhämärästä (Feierlich, misterioso) kuin Beethovenin yhdeksäs sinfonia. Tremoloavaruuden eri kolkilta huhuilevat käyrätorvet kasvattavat ensimmäisen teeman kohisevaan huippuun, joka määrittää teoksen monumentaalisen mittakaavan. Laulavan toisen teeman esittely on uskottu jousille ja hiljainen kolmas teema liittyy mukaan oboesoolossa.
Sonaattimuodon rakennekaavioista ei ole suurta iloa. Teemojen kehittely aaltoilee musiikillisen materian alkumerenä kiiveten kerta toisensa jälkeen huipuille, joista avautuu joka kerran uusi näkymä. Kehittely ulottuu teleskooppimaisesti myös asteittain paisuvaan koodaa, joka upottaa musiikin osan lopussa vaskiseen pauhuun.
Scherzoa (Bewegt, lebhaft) leimaa alussa harmoninen häilyminen oboen ja kolmen klarinetin leijuessa dissonoivasti pizzicato-säestyksen päällä. Pahat aavistukset lunastetaan päätaitteen jyskyttäessä täydellä voimalla d-mollissa. Triotaitteesta (Schnell) ei löydy iloisia kansantansseja, vaan ländler-rytmit ovat muuttuneet jousien kuumeiseksi laukaksi, jonka yllä huilu livertää hermostuneena.
Finaali (Adagio: Langsam, Feierlich) alkaa jousiteemalla, joka tuntuu polttaneen intohimonsa karrelle. Bruckner luonnehti hidasta osaansa ”jäähyväisiksi elämälle”. Se kuvastuu harmonisen pohjan laajenemisessa, orkesterin jakautumisessa bassoon ja diskanttiin, sekä kehittelyjen katkeamisissa kuin suuntansa menettäneenä.
Siitä huolimatta marssi viimeiselle tuomiolle jatkuu. Seesteisten kohtausten aikana musiikki yrittää tarttua kauniisiin teemoihin kuin pelastusrenkaaseen, mutta ajautuu yhä uudelleen murjoviin kriiseihin. Viimeisen lamaannuttavan iskun ja raastavan riitasoinnun seurauksena musiikki jää tutisemaan nujerrettuna.
Kooda hohtaa E-duurin rauhallista valoa muistellen kahdeksannen sinfonian Adagiota ja seitsemännen sinfonian avauskutsua, taakse jäänyttä elämää. Käyrätorvien sulautuessa horisonttiin siintää näky tuntemattomasta tulevaisuudesta.

Antti Häyrynen

  • Lionel Bringuier johtaa RSO:n konsertin Alain Altinoglun tilalta 31.1.

    Konsertin ohjelma ei muutu.

    Alain Altinoglu on joutunut peruuttamaan esiintymisensä RSO:n kanssa 31.1. ja hänen tilallaan orkesteria johtaa Lionel Bringuier. Konsertin ohjelma ei muutu - ohjelmassa on Dutilleux'n Métaboles, Tshaikovskin viulukonsertto sekä sarja baletista Tulilintu. Viulukonserton solistina esiintyy Augustin Hadelich.

  • ”Päästäänkö huomenna uudestaan?”

    Soitinsatu tutustuttaa sinfoniaorkesteriin.

    RSO:n ja Musiikki- ja kulttuurikeskus VERSOn yhteistyönä syntyneet Piilometsän soitinsatu -esitykset varataan loppuun tyypillisesti minuuteissa ja yhteensä ne ovat tavoittaneet kymmenvuotisen yhteistyön aikana jo 20 000 lasta.