Hyppää pääsisältöön

Madetoja - Kaipainen - Sibelius

Leevi Madetoja: Kullervo op. 15

Kun Leevi Madetoja (1887–1947) ryhtyi säveltämään sinfonista runoa Kullervo (1913), hän oli Filip von Schantzin, Robert Kajanuksen ja Sibeliuksen jälkeen neljäs suomalainen säveltäjä, joka otti Kalevalan traagisen sankarin orkesteriteoksensa aiheeksi. Silti hän on voinut lähestyä aihetta jokseenkin puhtaalta pöydältä. Von Schantzin alkusoittoa vuodelta 1860 hän tuskin tunsi, eikä Kajanuksen Kullervon surumarssikaan (1881) välttämättä ollut hänelle tuttu. Sibeliuksen Kullervo-sinfonia oli puolestaan jo ehtinyt muuttua osaksi myyttistä lähihistoriaa, sillä vuoden 1893 jälkeen Sibelius oli vetänyt teoksen pois julkisuudesta.
Laajemmassa Kalevala-aiheisen musiikin kontekstissa vertailukohdan Madetojalle asettivat lähinnä muutamat Sibeliuksen teokset, ennen muuta Tuonelan joutsen, Lemminkäinen palaa kotitienoille sekä Pohjolan tytär, ja vaikka niiden asettama haaste ei ollut määrällisesti suuri, se oli laadullisesti musertava. Kullervo jäikin Madetojan ainoaksi Kalevalan innoittamaksi orkesteriteokseksi, mutta muutamia kalevalaisia vokaali-orkesteriteoksia hän sävelsi.
Kullervo valmistui suhteellisen varhaisessa vaiheessa Madetojan uralla. Takana olivat hänen orkesteriteoksistaan Sinfoninen sarja, Konserttialkusoitto ja Tanssinäky, mutta ensimmäinen hänen kolmesta sinfoniastaan odotti vielä reilun parin vuoden päässä tulevaisuudessa. Kullervo ei olekaan tyylillisesti vielä täysin itsenäinen, ja vaikka siinä on eleitä, jotka viittaavat hänen sinfonioihinsa, sen Madetojalle harvinaisessa romanttis-pateettisessa uhmassa voi aistia Tšaikovskin vaikutusta aina muutamia tunnusomaisia melodis-harmonisia käänteitä myöten. Sen sijaan suomalaiskansallinen elementti jää aiheeseen nähden yllättävänkin pieneen rooliin.
Sinfonisena runona Kullervo ei rakennu draamalliseksi kertomukseksi vaan pikemminkin maalaa sankaristaan tunnevoimaisen luonnekuvan. Keskeisessä asemassa on heti alussa vasten jousten tremoloa kuultava käyrätorvien signaalimainen mottoaihe, ja vaskilla on muutoinkin tärkeä rooli musiikkia eteenpäin piiskaavana voimana. Mottoaiheen lisäksi Madetoja esittelee joukon lyhyitä aihelmia, joista rakentuu kuohuvan jännitteinen, vain lyyrisessä suvantovaiheessa hetkeksi tasaantuva kokonaisuus. Nielsenin tai Mahlerin teoksista tutulla tavalla teos päättyy eri sävellajissa (e-molli) kuin missä oli alkanut (h-molli).

Jouni Kaipainen: Klarinettikonsertto Carpe diem! op. 38

"Klarinettikonserttoni Carpe diem! on eräässä mielessä protesti sitä ilmiötä vastaan, että ei ainoastaan musiikissa vaan kaikkea nykytaidetta hallitsevat minun mielestäni voimakkaat negatiiviset tunteet. […] Myönnän, että elämme vaikeita aikoja. Tässä tilanteessa on kuitenkin tärkeämpää korostaa elämää ylläpitäviä positiivisia tunnekategorioita. Maailmaa ei pidä pelätä. Pitää tarttua hetkeen.
Näin kuvaili Jouni Kaipainen (1956–2015) klarinettikonserttonsa (1990) henkistä taustaa haastattelussa ennen Esa-Pekka Salosen johtamaa kantaesitystä Helsingin juhlaviikoilla syyskuussa 1990, jolloin Kari Kriikku oli solistina. Teos ei ollut irtiotto vain siitä ahdistavasta tunnemaailmasta, jonka Kaipainen koki hallitsevan tuon ajan taidetta, vaan myös hänen omasta varhaistuotannostaan. Se oli välittävä nivel siirryttäessä hänen aiempien teostensa karheanmodernista ekspressionismista 1990-luvun klassistisempaan ilmaisuun; ero tulee selväksi vertaamalla esimerkiksi hänen kahta ensimmäistä sinfoniaansa (1985, 1994), joiden puoliväliin Carpe diem! sekä ajallisesti että tyylillisesti sijoittuu.
Carpe diem! oli Kaipaisen ensimmäinen konsertto. Kohtaaminen hänelle uuden teoslajin kanssa osoittautui menestyksekkääksi, ja konsertoista tuli yksi hänen tuotantonsa keskeisistä juonteista neljän sinfonian ja seitsemän jousikvarteton rinnalla. Taiturillinen klarinettiosuus syntyi yhteistyössä Kari Kriikun kanssa ja vie soittimen sekä ilmaisullisesti että teknisesti äärirajoilleen. Teoksessa on kaksi merkittyä osaa, mutta rakenne on kolmivaiheinen, sillä jälkimmäinen osa rakentuu hitaan osan ja nopean finaalin tauottomaksi yhdistelmäksi.
"Carpe diem!", tartu hetkeen, on laina antiikin roomalaisen runoilijan Horatiuksen oodista ja kuvaa paitsi konserttoa yleensä jo sen avausta, jossa klarinetti ottaa heti ohjat käsiinsä eloisasti kieppuvilla, elämäniloa pursuavilla kuvioillaan. Osa rakentuu sonaattimuodon tapaan kahden vastakkaisen elementin, rytmisesti sykkivän "pääteeman" ja klarinetin multifonien haurastaman koraalimaisen "sivuteeman" varaan.
Toinen osa alkaa tuskaisella purkauksella, kuin korostaakseen, että vaikka elämänilo ja hetkeen tarttuminen ovat konserton ydintä, niiden todellinen merkitys paljastuu vasta, kun niitä peilaa vasten tuskaisampia tuntoja. Orkesterin purkaukset ja klarinetin hiljainen itsetutkiskelu vuorottelevat, kunnes intensiteetiltään tihentyvä silta vie angstin kahleista vapautuvaan, rytmisesti lennokkaaseen ja säihkyvän taiturilliseen finaaliin.

Jean Sibelius: Lemminkäinen, neljä legendaa Kalevalasta op. 22

"Uskon että musiikki yksinänsä, se on absoluuttinen musiikki, ei voi tyydyttää. Se herättää kyllä tunteita ja mielentiloja mutta aina jääpi jotain ei tyydytettyä sieluumme, sitä aina kysyy 'minkätähden tämä'. – Musiikki on kuin vaimo, sen täytyy tulla miehestä raskaaksi. Tämä mies on Poësis."
Jean Sibeliuksen (1865–1957) pohdinnat runoilija J. H. Erkolle ovat heinäkuulta 1893, jolloin hän oli alkanut hahmotella kalevalaista oopperaa Veneen luominen. Sanojen takaa kuultavat lähes sitaatinomaisina Wagnerin Oper und Drama -kirjan ajatukset, mutta juuri syvempi tutustuminen tämän teoksiin Bayreuthissa ja Münchenissä kesällä 1894 sekä niiden aiheuttama luova kriisi saivat Sibeliuksen luopumaan omasta oopperahankkeesta.
Kun Veneen luominen oli ajanut karille, Sibelius kääntyi Lisztin sinfonisten runojen innoittamana ohjelmalliseen orkesterimusiikkiin. Tuhoutuneen oopperan raunioille syntyi pääosin vuoden 1895 aikana sävelletty Lemminkäinen, neljä legendaa Kalevalasta.
Lemminkäisen kantaesitys huhtikuussa 1896 sai enimmäkseen myönteisen vastaanoton, mutta Sibelius ei ollut teokseen täysin tyytyväinen ja teki uusitun version 1897. Kriitikko Karl Flodinin murska-arvion jälkeen Sibelius jätti teoksesta vain osat Tuonelan joutsen ja Lemminkäinen palaa kotitienoille julkisuuteen, ja ne saivat lopullisen muotonsa vuonna 1900. Kaksi muuta osaa Sibelius viimeisteli nykyisin tunnettuun asuunsa vasta 1939.
Lemminkäisessä Sibelius loi vaikuttavan synteesin kansallisesta aiheesta ja post-wagneriaanisesta myöhäisromantiikasta. Samalla mukana on 1800-luvun lopun symbolismin tuntoja, ei vähiten Tuonelan joutsenessa; kesän 1894 merkittäviin kokemuksiin kuuluivat Wagnerin oopperoiden rinnalla myös Münchenissä nähdyt sveitsiläisen symbolistimaalarin Arnold Böcklinin teokset.
Neliosaisessa muodossaan Lemminkäinen rakentuu lähes sinfoniseksi kokonaisuudeksi. Avausosa Lemminkäinen ja saaren neidot hahmottuu sonaattimuodon tapaan ja ilmentää nautiskelevasti venyvine kaarroksineen Lemminkäistä eroottisen huuman vallassa. Kokonaisuuden hitaana osana on Tuonelan joutsen, jonka hivelevissä jousisoinneissa ja englannintorven jalopiirteisesti kaartuvassa soolossa piirtyy kuva kalevalaisessa Tuonen mustassa joessa uiskentelevasta myyttisestä joutsenesta.
Lemminkäinen Tuonelassa sukeltaa kuoleman maailmaan, mutta hauraassa välitaitteessa soi Lemminkäisen äidin rakkaus, kun hän hakee poikaansa Tuonelasta. Lemminkäinen palaa kotitienoille rakentaa lyhyitä aihelmia muuntelemalla väkevän kuvan Lemminkäisestä elämäntäyteisenä, voitokkaana sankarina.

Kimmo Korhonen

  • ”Päästäänkö huomenna uudestaan?”

    Soitinsatu tutustuttaa sinfoniaorkesteriin.

    RSO:n ja Musiikki- ja kulttuurikeskus VERSOn yhteistyönä syntyneet Piilometsän soitinsatu -esitykset varataan loppuun tyypillisesti minuuteissa ja yhteensä ne ovat tavoittaneet kymmenvuotisen yhteistyön aikana jo 20 000 lasta.