Laila Tarpila
Yle
Toivo Kuulan kuoleman jälkeen Viipurissa työttömiksi jääneet orkesterimuusikot työllistyivät muun muassa elokuvateattereissa. Agricolan kirkon kanttorin Oskari Tillin nuorimmainen Kalevi Tilli sai 1930-luvun vaihteessa todellisen elokuvakylvyn sisarensa, pianonsoittoa Viipurin Musiikkiopistossa opiskelleen Tellervo Tillin romanssin vuoksi. – Osa 17/26.
Elokuvan alkuaikoina, kun filmiin ei osattu liittää ääntä, teattereissa esitettiin mykkäfilmejä. Tunnelman luomiseksi paikalle tarvittiin elävän musiikin soittajia. Varhaisempina aikoina jo ennen filmiä ja sen väliajalla esitettiin kaikenlaista kabareeohjelmaa, laulua, tanssia ja kupletteja. Äänifilmin keksiminen koitui lopulta muusikoiden tappioksi, sillä sen jälkeen soittajat joutuivat elokuvateatteritöistä työttömiksi.
1920-luvun Viipurissa elokuvateattereita olivat Scala Karjalankadulla, Kaleva Äyräpäänkadulla, Lyyra Aleksanterinkadulla, Tähti Punaisenlähteenkadulla, Salama Pellervonkatu 7:ssa, Kinolinna Pellervonkatu 3:ssa ja Viipurin Biografi Teatteri Kulmahallina tunnetussa kauppahallissa Punaisenlähteentorin ja Torkkelinkadun kulmassa.
Kun Kulmahalli 1930-luvun lopulla purettiin ja sen tilalle rakennettiin Pohjoismaiden Yhdyspankin toimesta Kiinteistö Oy Kulma, sijoittui taloon elokuvateatteri Palatsi samannimisine kahviloineen ja ravintoloineen.
Aleksanterinkadun Lyyra-teatteri koki kasvojenkohotuksen omistajanvaihdoksen myötä. Se vaihtoi nimensä Maximiksi ja sen aulassa alkoi pulputa pieni suihkulähde. Maximia pidettiin Kinolinnan ja Palatsin ohella kaupungin ykkösluokan teatterina.
Vaatimattomin Viipurin elokuvateattereista oli Tähti Punaisenlähteenkadulla. Se oli erityisesti pikkupoikien suosiossa villin lännen elokuvien takia, sillä niitä seuratessa ei tarvinnut katsoa pusukohtauksia.
Agricolan kirkon kanttorin Oskari Tillin perheen nuorimmainen, selloa Viipurin musiikkiopistossa opiskellut Kalevi Tilli sai 1930-luvun alussa todellisen elokuvakylvyn. Runsas elokuvissakäynti oli Kalevin isosiskon Tellervon syytä – tai ansiota.
Kalevia neljä vuotta vanhempi Tellervo oli pianisti. Hän oli aloittanut 6-vuotiaana Viipurin Musiikkiopistossa vasta 18-vuotiaan Sergei Kulikoffin, sittemmin nimensä Kulangoksi suomentaneen piano-opettajan oppilaana. Tellervo kehittyi lyhyessä ajassa hyväksi soittajaksi ja hän menestyi erinomaisesti opiston näytteissä.
Scalassa esitettiin suosittuja sarjaelokuvia ja loisteliaita filmioperetteja. Kun saksalainen menestysfilmi Der Kongress tanzt saapui Viipuriin 1931, hullaantui koko kaupunki. Lähes kaikki kävivät katsomassa filmin, jota esitettiin viikkokaupalla.
Elokuvassa oli monta hittisävelmää, jotka Tellervo opetteli soittamaan. Monina iltoina Kalevin läksyjen luku keskeytyi Tellervon hurmioituneeseen soittoon.
Erään aikalaiskertojan mukaan tätä melodista filmiä, joka kertoi tsaari Aleksanteri I:n ja wieniläisen myyjättären romanssista, kävivät katsomassa erityisesti Viipurin venäläiset emigrantit. He ostivat halvimmat liput ensimmäiseen tuoliriviin, kyyhöttivät kuluneissa päällysvaatteissaan katsomassa filmiä ja muistamassa aikaa, jolloin kertomus oli ollut heille totta kaikessa loistossaan.
Kalevin isä Oskari Tilli toimi kanttorin toimensa ohessa myös laulunopettajana Viipurin reaalikoulussa. Kun kouluun saatiin Vaasasta uusi luonnontieteiden opettaja Kauko Mankonen, alkoi Mankosen ja Tillin perheen lähentyminen.
Kauko Mankonen oli innokas musiikinystävä ja osasi soittaa selloa. Kun Mankonen tiedusteli koulussa itselleen säestäjää, vastasi Oskari Tilli oitis tyttärensä Tellervon olevan ihan hyvä pianisti:
– Tellervo ois iha sopiva sinnuu säestämmää! Tuu vaa meill tännää kello seitsemält!
Tellervo-tytär kiukustui tehtävästä, josta hänelle ei etukäteen puhuttu halaistua sanaa.
– Mie ku en oo ees tännää koton kello seitsemält. Mie mään Harri kans Salakkalahe luistinradall ja sit Pursiaisell! Saat heti paikall soittaa sill Mankosell ja sannoo et miul ei tännää sovi eikä muullokaa.
Salakkalahden rata oli avattu luistelijoille jo 1874. Jo Salakkalahdenkadun kulmaan tullessa kuuli musiikin ja luistimien tahdikkaan rahinan jäätä vasten.
– Ennen pukukoppeja oli näytettävä luistinratamerkki, mutta tämä soikea, metallinen merkki, joka lunastettiin koko kautta varten, olikin valmiiksi kiinnitettynä vetoketjulla varustetun mokkapuseron kaulukseen tai lippalakkiin, on Kanneljärven kansanopiston johtajan Erkki Paavolaisen tytär Katri Veltheim, o.s. Paavolainen muistellut.
– Pehmeä mokkanahkainen pusero oli kaiken muodikkuuden tunnus, mitä talviurheiluvaatteisiin tuli. Pitkiä housuja meillä ei tietenkään vielä ollut, luistelimme tummansinisessä vekkihameessa. Päällyskengät ja pikkukengät – mitäpä muuta meillä olisi ollut jaloissamme – riisuttiin tyttöjen pukukopissa ja vaihdettiin hokkareihin, jotka tiukattiin remmillä lujasti jalkapöydän ympäri.
Teatterikriitikko ja kirjailija Katri Veltheim muistaa myös tyttöjen kopissa olleen kioskin, josta sai käydä välillä juomassa kuumaa punaista mehua.
Teini-iän kynnyksellä ollutta Kalevi Tilliä kiusoiteltiin tyttöasioilla iltaisin yhteisen ruokapöydän ääressä.
– Ruokapöydässä selvitettiin miten koulussa ja soittotunneilla oli menestytty, mutta kerrottiin myös edellisen illan tunnelmat Torkkelilta ja Salakkalahden luistinradalta. Keitä siellä oli tavattu ja kenen kanssa sieltä lähdettiin. Oliko Vilénin Harri saattanut taas Tellervon kotiin ja kenen tytön kanssa veljeni Olavi oli viimeksi nähty. Minä nuorimpana pyrin kuitenkin pitämään salassa omat ihastukseni, vaikka muut minua kiusasivatkin nimeämällä milloin minkäkin tytön Kalen sydänkäpyseksi.
Myöhemmin Kalevikin ymmärsi Salakkalahden merkityksen.
– Siellä etsittiin joku tuttu nätti tyttö luistelukumppaniksi tarjoamalla hänelle käsiremmi, jolla molemmat antoivat vauhtia toisilleen. Poika oli kutenkin aina varsinainen vauhdinantaja ja veti kovassa vauhdissa tyttöä vierelleen. Se vasta oli raikasta, railakasta ja hauskaa menoa. Puoli yhdeksän maissa keräännyttiin luistinradan toiseen päähän jäällä tanssimaan. Kovaäänisistä tuli koko illan sen ajan vetäviä iskusävelmiä.
Talvisin nuoriso siirtyi Salakkalahden luistelun jälkeen Torkkelille. Siellä luistimia riiputettiin remmissä ja remmissä heiluivat myös ne harvat koulukirjat, joita koululainen silloin tarvitsi.
– Tytöt kirrasivat vyönsä mahdollisimman tiukalle, ja tämä onnistui ainakin luistelupuseroissa mainiosti, ei tietenkään paksuissa, kömpelöissä talvitakeissa. Monilla pojilla oli borsa ja ainakin yhtä monilla lippalakki sekä 30-luvulla se pitkä ulsteri yllään, muistelee Katri Veltheim.
Torkkelilla käveltiin ympäri vuoden. Siellä kävelivät kaikki Viipurin koululaiset, alaluokkalaisia ja kaikkein ahkerimpia lukuunottamatta.
– Kun kello läheni seitsemää ja läksyt eivät enää millään tarttuneet päähän, silmät vilkkuivat kelloon ja kohta veivät jalat kuin itsestään kohti Torkkelia. Tämä lähes jokailtainen rituaali koepäivien aattoa lukuunottamatta oli periviipurilainen instituutio, väistämätön ja samalla ainutlaatuinen lajissaan. Sinne mentiin kävelemään, katselemaan ja tulemaan nähdyksi.
– Jonkinlainen sanaton sopimus määräsi käyttäytymissäännöt Torkkelilla. Sinne tultiin suunnilleen samoihin aikoihin, lähdettiin samoihin aikoihin. Vähintään tunnin, mutta usein puolitoistakin marhattiin Torkkelin talojenpuoleista jalkakäytävää edestakaisin, tytöt keskenään, pojat keskenään – nämä lapsenkasvoiset aikuiset, sillä eihän mitään nuorisomuotia ollut.
Useimpien kohdalla tiedettiin, mitä koulua he kävivät. Ruotsalaisen koulun kauniit, aina vähän muita tyylikkäämmät tytöt huomattiin erikoisesti.
– Ei tullut mieleenkään, että kukaan tyttö olisi pysähtynyt poikien kohdalla, vielä vähemmän sanonut jotakin. Sehän olisi ollut samaa kuin kerjätä itselleen kavaljeeria. Vähemmästäkin saattoi saada pusupysäkin nimen.
– Sitten yläluokilla saattoi joku tuttu poika, koulujuhlien tanssittaja erota poikajoukosta, lähteä perään, nostaa hattua ja sovittaa askeleensa samaan tahtiin.
– Ne aikuiset ihmiset, joitten jostakin syystä oli päästävä Torkkelin päästä päähän varhaisina iltatunteina, käyttivät puistonpuoleista jalkakäytävää. He eivät tahtoneet sekoittua tuohon tiuhaan kahteen suuntaan virtaavaan tyttö- ja poikalaumaan. Vaikea olisi ollutkin sekaan pujottautua.
Tillien perheessä, pitkän sovittelun jälkeen Tellervo suostui lopulta olemaan kotona seuraavan viikon maanantai-iltana, mikäli Mankonen välttämättä tahtoi tulla sellonsa kanssa Tilleille.
Vaan Mankonen olikin aika komea mies, aivan filmitähti Walter Pidgeonin näköinen, joka oli jo noteerattu nuorten viipurilaisneitosten keskuudessa. Yllättäen Tellervon soittohalut lisääntyivät ja jos kotona ei Mankosen tullessa osunut olemaan muita kuin pikkuveli Kalevi, pisti Mankonen pojan kouraan viitosen ja kehotti menemään elokuviin:
– Kale, menepäs sinä elokuviin. Salamassahan on menossa hauska Buster Keaton -filmi!
Jo pikku pojasta lähtien Kalevi oli käynyt elokuvissa. Salamassa Pellervonkadulla esitettiin tavallisesti kaksi elokuvaa peräkkäin, jotka molemmat sai katsoa samalla sisäänpääsylipulla. Mykkäelokuvien aikana elokuvan tunnelmia dramatisoi pianisti. Ihan aina kaikki ei mennyt kohdalleen, sillä kerran Kalevi kuuli itkukohtauksen aikana foxtrotin rytmejä.
Eräänä pääsiäisenä, kun toista pääsiäispäivää sai viettää jo hieman riehakkaammin, äiti kuitenkin kielsi Kalevilta elokuvat. Tästä jäi paha mieli, sillä Kalevi ei päässyt katsomaan ihailemansa Buster Keatonin filmiä. Syy kieltoon oli illan toinen elokuva Rakkauden yö, jonka ulkomainoksessa divaanilla loikoili puolialaston nainen.
– Sie ku et mää katsomaa tuollast sohvalla piehtaroivaa naista, oli äidin tuomio.
Sinä keväänä, jolloin Tellervo alkoi säestää selloa soittavaa lehtori Mankosta, näki teini-iän kynnyksellä ollut Kalevi Tilli monta Mankosen sponsoroimaa elokuvaa. Hän näki Harold Lloydin ja Chaplinin filmejä, Majakoita ja Perävaunuja ja Kinolinnassa hän näki myös ensimmäisen äänielokuvansa Sonny Boyn, jossa Al Jolson lauloi filmin kuuluisaksi tullutta tunnussävelmää.
Kinolinna avattiin 1928 Pellervonkadulle lähelle Punaisenlähteentorin kulmaa. Sen modernius häikäisi koko kaupungin. Saliin mahtui 800 katsojaa, jotka saivat istua pehmustetuilla tuoleilla.
Vormupukuiset vartijat ja pojat lisäsivät omalta osaltaan suurkaupungin vaikutusta. Eteishalli oli aivan uudenaikainen, funkkista, lasia, ja kevyitä, tyyliteltyjä koristekuvioita.
"Kinolinna sijaitsee Pellervonkatu nro 3:n varrella lähellä Punaisenlähteentoria... Ensiksi joutuu teatteriin tullut isohkoon odotushalliin, josta ovat johtavat ylös parvekkeelle sekä saliin. Jo täällä on havaittavissa jonkinlaista suurmaailman tuntua … Sisälle päästyään joutuu jokainen hiukan hämilleen, sillä tuskin kukaan edes mielikuvituksissaan oli voinut odottaa näin suurenmoista…" – Karjala 9.3.1928
Etenkin Pellervonkadun puoleisessa päädyssä olleet mainosikkunat vetivät lapsia ja nuoria puoleensa. Lapsilla ei ollut kuitenkaan Kinolinnaan asiaa, sillä alkuun elokuvat olivat heiltä kiellettyjä.
Kinolinnaa käytettiin joskus myös konserttipaikkana, sillä akustiikka salissa oli hyvä ja lämmitys ja ilmanvaihto toimivat moitteettomasti.
Ennen äänielokuvaa Kinolinnaan oli kiinnitetty 6-jäseninen orkesteri. Paljon aikaisemmin, heti sisällissodan jälkeen orkesterisoittajat olivat tarvinneet kipeästi töitä, sillä Toivo Kuulan kuolema oli seisauttanut orkesteritoiminnan Viipurissa ja ilman johtajaa jääneet orkesterimuusikot olivat joutuneet haalimaan entistä enemmän töitä kahviloista, ravintoloista ja elokuvateattereista.
Parikymppinen klarinetisti Reino Peltonen saattoi osallistua 1920-luvun lopulla elokuvateatterin orkesterin koesoittoon.
Köyhistä oloista kotoisin ollut Reino oli ilmoittautunut soittajaoppilaaksi 13-vuotiaana. Reinon äiti, leskeksi ja kolmen lapsen yksinhuoltajaksi jäänyt suomalainen Aurora oli vienyt pojan kasarmille, jotta tämä saisi ruokaa ja pysyisi hengissä. Venäläisen isänsä, välskäri Daniloffin Reino oli menettänyt sisällissodan seurauksena.
Musiikkiluutnantti Lauri Näreen tultua vakuuttuneeksi Reinon taidoista, tämä oli puhunut Musiikkikoulun johtajan Boris Sirobin kanssa ja lähettänyt Reinon matkaan.
– Menette ensi viikolla antamaan pienen soittonäytteen klarinetinsoiton opettajalle, herra Toivo Malinille. Ilmoitatte sitten soittotunnin ajankohdan.
Koesoiton perusteella Reino Peltonen pääsi vapaaoppilaaksi Viipurin Musiikkikouluun hieman alle 15-vuotiaana. Vaikka koululla ei oikeasti olisi ollut varaa vapaaoppilaisiin, johtaja Sirob tiesi että Reinon kaltaisista köyhistä, mutta lahjakkaista oppilaista saattoi löytää parhaat kyvyt.
Mikäli Reino olisi soittanut elokuvateatterin orkesterissa, orkesterinjohtaja olisi saattanut ohjeistaa häntä kuten kirjailija Anna Kortelainen on kuvannut Reino Peltosesta, isoisästään (1906–1968) kirjoittamassaan kirjassa:
– Soitatte perässäni tämän viikon ja opettelette tämän systeemin. Älkää ajatelko itse, vaan tulette perässä sen pillinne kanssa. Soitamme salonkimusiikin kimaraa kuvan juonen mukaan.
– Kun elävässä kuvassa on jokin murheellinen kohtaus, soitamme sopivanmittaisen pätkän Schubertin Ave Mariaa. Jos päähenkilö äityy unelmoimaan, pannaan menemään Schumannin Träumereita. Kun menossa on mysteeri, soitamme siivun Sibeliuksen Valse tristeä. Kun on takaa-ajoa ja meluisan näköistä menoa, soitetaan sopivassa mitassa Beethovenin Egmontia ja draaman huippukohdassa Mendelssohnin Hebridejä. Aina väliin pannaan muuten vaan tilulii, että saadaan minuutit täyteen ja päästään väliajalle ja kotiin.
Pianistityttö Tellervo Tillin ja lehtori Kauko Mankosen soittoharjoitukset jatkuivat heikon alun jälkeen kiihtyvällä tahdilla. Kaikesta tuli lopulta kovin vakavaa, sillä harjoitukset huipentuivat muutamaa vuotta myöhemmin kihlaukseen ja avioliittoon.
Kosiminen oli tapahtunut Monrepos'n puistossa. Nuoripari oli istunut puiston penkillä ja lehtori Mankonen, joka oli Vaasasta kotoisin, oli kysynyt jähmeään pohjalaiseen tyyliin:
– Tykkäätkö sinä minusta?, mihin Tellervo oli vastannut: – Kyl mie vissiin tykkään.
Myönteisen vastauksen saatuaan lehtori Mankonen oli pyytänyt koulussa Oskari Tilliltä tämän tyttären kättä.
Kalevi Tilli muistaa Tellervo-siskon ja lehtori Mankosen kihlauksen itseään järkyttäneenä tapahtumana, jota vietettiin Terijoella Tillien kesähuvilalla.
– Eräänä päivänä hämmästelin, miksi lasiverannallemme oli katettu tavallista juhlavampi päivällispöytä kukka-asetelmineen ja kynttilöineen, vaikka vieraitakaan ei sanottu olevan tulossa. Ihmettelin asiaa, kunnes isäni kiiruhti pihalta sisään ja huudahti:
– Sielthä se kihlapari nyt tulloo!
– Kun veljeni oli kotona, ymmärsin heti, että sisareni oli mennyt kihloihin ja jättäisi meidät naimisiin mentyään. Pala nousi kurkkuuni ja ryntäsin suin päin takakautta ulos.
Loukattu sielu, joka oli päättänyt ettei enää koskaan palaisi kotiin, palasi tunnin kuluttua syömään istuttuaan sitä ennen läheisen Müserin puiston kosteassa pensaikossa.
– Ehdin juuri ja juuri päivällispöytään tervehdittyäni ensin yrmeästi minulle jo entuudestaan tuttua sulhasta. Harmitti vain mahdottomasti, kun kukaan ei ollut edes huomannut tunnin kestänyttä kadoksissa oloani.
Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 jatkuu! Lue seuraavaksi mitä outoa tapahtui Toivo Saarenpään perustaman Päivän Laulu -kuoron ympärillä 1930-luvun alun kuohuvina vuosina! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut!
Lähteet
Suulliset lähteet
Aikio, Auli: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Auli Aikion puhelinhaastattelu 13.11.2019.
Hyökki, Matti: Muistoja isästä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta Anton Hyökistä. Kuoronjohtaja, professori emeritus Matti Hyökin haastattelu Helsingissä 21.2.2019.
Kari, Päivi: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Päivi Karin haastattelu Orivedellä 21.11.2019.
Ohela, Kyllikki: Muistoja isästä, säveltäjästä ja Viipurin Musiikkiopiston johtajasta Felix Krohnista. Lääketieteen tohtori Kyllikki Ohelan (o.s. Krohn) haastattelu Lappeenrannassa 25.1.2019.
Rauhala, Matti: Oppilaan muistoja Viipurin Musiikkiopistosta. Kanttori Matti Rauhala haastattelussa Lahdessa 11.9.2019.
Saarnilahti-Becker, Meri: Muistoja äidinisän veljestä, viipurinvenäläisesta pianotaiteilijasta ja pianopedagogista Sergei Kulangosta. Kouluttaja Meri Saarnilahti-Beckerin haastattelu Helsingissä 19.2.2019.
Saraste, Jukka-Pekka: Muistoja Viipurin Musiikkiopiston viulunsoitonopettajasta, viulutaiteilija Naum Levinistä. Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen haastattelu Helsingissä 3.10.2019.
Suurpää, Matti: Muistoja äidistä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta ja viulupedagogista Irma Salmela-Suurpäästä. Kustantaja Matti Suurpään haastattelu Helsingissä 2.5.2019.
Sipilä, Aila: Muistoja vanhemmista rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta, o.s. Tillistä. Rouva Aila Sipilän o.s. Mankosen puhelinhaastattelut 5. & 7.11.2019.
Taipale, Auli: Muistoja isovanhemmista, viipurilaisesta kanttori Oskari ja rouva Elli Tillistä sekä vanhemmista, rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta o.s. Tillistä. Rouva Auli Taipaleen o.s. Mankosen haastattelu Helsingissä 6.11.2019.
Painetut lähteet
Aikalaiskirja 1934
Aaltoila, Heikki: Ilmari Hannikainen kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.Aho, Kalevi: Ernest Pingoud - Taiteen edistys. Esipuhe teokseen. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Bergroth, Kersti & Jääskeläinen, Lempi & Kojo, Viljo: Rakas kaupunki. Otava. Helsinki 1951.
Bodalew, Orest: Artikkeli Orest Bodalew kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia (toim. Maire Pulkkinen). Oy Fazerin musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Dahlström, Fabian: Jean Sibelius - Päiväkirja 1909-1944. Svenska litteratursällskapet i Finland. Porvoo 2015.
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula, elämäkerta. WSOY. Porvoo 1938.
Garam, Lajos: Viulun mestareita. Hellasedition. Rajamäki 1985.
Hagelberg-Raekallio, Dagmar: Kaiu Suomen laulu. Laulajattaren muistelmia. Otava. Helsinki 1934.
Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä. Helsinki 1976.
Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina. Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965-76. Tammi. Jyväskylä 1994.
Heikkilä, Ritva (toim.): Kultaisten rantojen Kannas. Kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä. Karisto. Hämeenlinna 1986.
Heiskanen, Outi: Elohuvia. Elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava. Keuruu 2009.
Hirn, Sven & Lankinen, Juha: Viipuri. Suomalainen kaupunki. WSOY. Porvoo 2000.
Häyrynen, Antti: Viipurin perintö elää. Rondo-lehti 11/2018.
Ilanko, Jori: Viipurin musiikkiopisto 1918-1928. Viipuri Kauppakirjapaino 1928.
Jokinen, Esko (toim. Antti Jokinen): Eväät. Kansan sivistysrahaston tuella. Tampere 2003.
Junkkari, Olli: Laulun laaja kotimaa. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Helsinki 1997.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995. WSOY. Juva 1995.
Järvinen, Maria: Optimistit rakentavat maailmaa. Olavi Kajala Lahden kaupunginjohtajana 1942-1967. Historian pro gradu -tutkielma. Treen yliopisto. Huhtikuu 2012.
Jääskeläinen, Lempi: Idästä saapuu myrsky. Otava. Helsinki 1942.
Jääskeläinen, Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Otava. Keuruu 1957.
Kajanus-Blenner, Lilly: Artikkeli Lilly Kajanus-Blenner kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Kari, Leo: Papan pakinat. Tekstinkäsittely Päivi Kari. Oriveden kirjapaino 2013.
Karppanen, Eka: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä. Piirroksellinen muistelmisto 30-luvun Viipurista. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1987.
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala. Latvia 2018.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan. Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Juva 2008.
Kolari, Pertti: Viipurin autotietoa - Etelä-Karjalan Vanhat Ajoneuvot ry. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita. Luettelo-osa 2016.
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa. Romaani. Tammi. Juva 2012.
Kujala, Antti: Viipurin työväenliike vuosina 1899–1907 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894-1918. Studia Musica 28, Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto. Helsinki 2006.
Kuujo, Erkki: Viipuri. Karjala. Osa 3. Arvi A. Karisto Oy.
Laine, Eine: Pitkä päivä paistetta ja pilviä. Muistelmia. Helsinki 1967.
Lankinen, Juha: Kaupan ja teollisuuden Viipuri. Karjalan Kirjapaino Oy, Lappeenranta. Jyväskylä 2000.
Lampila, Raija: Ralf Gothónin soiva elämä. Teos. Juva 2016.
Leppo, Jaakko: Viipurilaisia. Kustannusosakeyhtiö Kivi. Lahti 1946.
Lindgren, Göran (toim.): Viipurin taistelu 1944. Kooste Suomen Sotilassosiologisen Seuran seminaarin 19.4.2007 esitelmistä. Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki. Johtamisen laitos. Julkaisusarja 3. Helsinki 2008.
Liski, Tuure: Lakkarinpalle. Elämää Valkjärven Mannilassa. Pohja 1982.
Louhivuori, Anna-Maija: Artikkeli Cyril Szalkiewicz kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia – Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja, toim. Maire Pulkkinen. Fazer. 1958.
Mainio, Aleksi: Vakoilijoita ja pomminheittäjiä. Viipurin venäläiset taistelujärjestöt ja virkavalta 1917–1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Malmberg, Ilkka: Kaiken nähnyt kaunotar. HS Kuukausiliite. Tammikuu 2005.
Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Otava. Keuruu 1983.
Mäkinen, Kirsi-Marja: Viipurin konserttielämä 1920- ja 1930-luvulla. Musiikkitieteen Pro gradu -tutkielma. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Turun yliopisto 1978.
Neuvonen, Petri (toim.): Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. SKS. Hämeenlinna 2010.
Niskanen, Riitta: "Kruuni sen tekköö" Lahden konserttitalon rakennushistoria. Musiikkiopiston omakotisäätiö & Lahden kaupunginmuseo. Markprint Oy 2004.
Paavolainen, Jaakko: Lapsuus Kanneljärvellä. Tammi. Helsinki 1982.
Pajamo, Reijo: Musiikin juhlaa Viipuris. Repale-kustannus. Helsinki 2018.
Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Otava. Keuruu 1984.
Pelto, Hanna: Lukkarin lapset. Herman Siukosen perheen vaiheita kirjeenvaihdon kertomina. Omakustanne. Vammala 2011.
Pärnänen, Väinö: Viipurilaista teatterielämää. Viipurin Työväen teatteri - Viipurin Kaupunginteatteri 1898-1945. Tammi. Lahti 1950.
Raevuori, Antero: Hyvästi, Viipuri. Karjalan pääkaupungin kohtalon vuodet 1939, 1941 ja 1944. Minerva Kustannus Oy. Saarijärvi 2011.
Rasilainen, Toivo & Pullinen, Erkki: Viipurin musiikkiopisto – Lahden musiikkiopisto. 50 vuotta musiikin opetusta. Lahden musiikkiopisto Oy. 1968.
Roine, Maija-Stiina: Harry Wahlin viulut. Helsinki 2007.
Reijonen, Tuuli: Kannaksen mosaiikkimaailma. Otava. Keuruu 1968.
Roselius, Aapo: Valkoinen Viipuri. Artikkeli kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Toim. Anu Koskivirta ja Aleksi Mainio. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21, 2019.
Rousi, Arne: Ystäväni musiikin maestrot. Atena. Jyväskylä 2006.
Saarenpää, Mandi: Toivo Saarenpää. Kirjavälitys Oy. Tampere 1952.
Saarenpää, Toivo: Viipurin musiikkioloista. Suomen musiikkilehti nro 8. 1.12.1923.
Saarenpää Toivo: Artikkeli Toivo Saarenpää kirjassa Suomen säveltäjiä I (toim. Einari Marvia). WSOY. Porvoo 1965.
Salmenhaara, Erkki: Leevi Madetoja. Helsinki 1987, Painokaari Oy. Tammi.
Salmenhaara, Erkki: Ernest Pingoud – Taiteen edistys. Jälkilause teoksessa. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos: Aamulehti – Kotka Nyheter. Kustannuskiila. Kuopio 1988.
Suomen lehdistön historia 2: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kustannuskiila. Kuopio 1987.
Tilli, Kalevi: Karjalainen rapsodia. Vanha viipurilainen kertoo. Juva 1992. WSOY.
Tilli, Kalevi: Viipuri. Muistoja kaipuuni kaupungista. Juva 1985. WSOY.
Tuomi, Liisa: Elämäni kiikkulauta. Apulehti. Helsinki 1972.
Tuulio, Tyyni: Nuoruuden maa. WSOY. Porvoo 1967.
Vares, Vesa: Porvarillinen ja demokraattinen maakunta. Luovutetun Karjalan porvarilliset puolueet 1900-luvun alusta vuoteen 1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Veltheim, Katri: Kultainen rinkeli. Tammi. Helsinki 1984.
Veltheim, Katri: Kävelyllä Viipurissa. Tammi. Helsinki 1985.
Ypyä, Ragnar: Viipurin kaupungin rakennuskonttorin huonerakennustöitä. Arkkitehtilehti nro 2, 1942.
Arkistolähteet
Elonet
Helsingin Sanomat HS Aikakone
Kansalliskirjasto.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot digi.kansalliskirjasto.fi
Lahden konservatorion arkisto.
Nettilähteet
Airola, Tuomas: Onni Suhonen ja Viipurin perintö. Keski-Pohjanmaa 14.2.2004.
Bodalew, Pippe: Nummelan kylähistoria. Muistoja Huhrammäestä. Vaahteristo. 16.10.2008.
Floman, Per Erik: Glimtar från musiklivet i Wiborg. Wiborgs Nyheter, Lördagen den 7 januari 2012.
Hakala, Esa: Avainsijoitus.blogspot.com. Toista oli Viipurissa 7.8.2018 | Boris Osipovitš Sirpo 31.10.2018 | Heimo Haitto 30.6.2019.
Jalkanen, Pekka: 1930-luku: Katse taaksepäin. Populaarimusiikin museo Pomus.
Karjalainen, Katariina: Tällainen on Putinin hulppea luksushuvila Viipurissa. Ilta-Sanomat 27.9.2017.
Lappalainen, Seija: Ranta Sulho (1901–1960). Kansallisbiografia 9.10.2006.
Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sirpo, Boris (1893–1967). Kansallisbiografia 14.11.2007. Päivitetty 25.9.2008.
Numminen, Pekka: Tällainen on Putinin huvila Viipurissa - maku kuin Trumpilla. Iltalehti 26.09.2017.
Salmenhaara, Erkki: Raitio, Väinö (1891–1945). Kansallisbiografia 20.8.1999. Päivitetty 26.7.2016.
Sariola, Petri: Orest Bodalew - suomalaisen pianotaiteen outsider. Nettiartikkeli. Amfion 17.8.2016.
OP Ryhmän Taidesäätiö
Schönberg, Kalle: Venäläismedia: Putinin uusi datsha on vanha suomalainen jugend-kartano Viipurin lähellä. Yle Uutiset 24.8.2017.
Tampereen ammattikorkeakoulu (TAMK): VirtuaaliViipuri
Teatterimuseo: Tunteita ja eleganssia. Eino Partasen teatterivalokuvia 1930-luvun Viipurista. Työryhmä Pentti Paavolainen, Aila Teräväinen, Irina Fialkina, Sirpa Nygren.
Radio-ohjelmat
Tämä on semmoinen ammatti, ettei sitä täysin opi. Syksyn taiteilija Heimo Haitto soittaa kertoo työstään. Haastattelijana Eeva Hirvensalo. Yle 1979.
Vaito Haitto muistelee veljeään Heimo Haittoa. Toimittajana Outi Paananen. Narrin aamulaulu, Yle 2018.
Kirjallisuutta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva. Karelia Noir I. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2015.
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene. Karelia Noir II. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2016.
Porvali, Mikko: Kadonneen kaupungin varjo. Karelia Noir III. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2018.
