“Asiat puhuttiin saunassa moneen kertaan, mutta jälkeenpäin tajuan, että siinä olis tarvinnu ihan toisenlaista apua”
- Sitä oli kuolematon, selkäranka titaniumia ja elämä edessä. Ei siinä semmoista pelon häivää ollut vielä yhtään, Risto muistelee ensimmäistä rauhanturvareissuaan Libanonissa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin elämää hallitsee posttraumaattinen stressireaktio.
Painajaismaiset takaumat tekevät Riston elämästä sietämättömän. Miehellä todetaan traumaperäinen stressihäiriö, jonka juuret johtavat erään kohtalokkaan yön tapahtumiin libanonilaisella hautausmaalla.
"Kaverit huusi: "Ne sai Hämiksen!" Omat luuli, että mä oon kuollut."
Riston vartiovuoro päättyy puolilta öin. Hän on palvellut Libanonissa ensimmäisellä rauhanturvareissullaan jo kymmenen kuukautta, ja pian on aika palata Suomeen jatkamaan kesken jääneitä lastentarhanopettajan opintoja.
Ristoa nukuttaa, mutta hän päättää katsoa vuoteessaan vielä VHS-kirjastosta lainatun Liftari-elokuvan. Risto ei kuitenkaan pääse alkua pidemmälle, kun tulee hälytys. Kaksi jeeppiä on ajanut luvatta tarkastusaseman läpi. Suomalaisten on mentävä estämään mahdollisesti laittomia aseita tai räjähteitä kuljettavien autojen eteneminen.
- Hälytyksiä tuli ja meni. Me oltiin niin sitoutuneita siihen työhön, ettei niitä ajatellut sen kummemmin. Se oli sotatoimialuetta ja hommaan kuuluu se, että aina ollaan 24/7 valmiudessa, Risto muistelee rauhanturvaajan arkea.
Risto hyppää uniformussaan ylös punkasta, sitoo lennossa sängyn vieressä seisovat maiharit jalkaansa ja kaappaa aseensa yöpöydältä.
Muutamassa minuutissa sotilaat ovat juosseet varusteissaan pihalle ja autot käynnistetään.
Normaalisti käytössä oleva panssaroitu miehistönkuljetusvaunu on juuri huollossa, joten kärkijoukko joutuu tyytymään Jeeppiin.
Risto kiihdyttää joukkueenjohtaja vieressään kuorma-autolla perään pimeälle kuoppaiselle tielle.
- En ajatellut koskaan, että mitään ikävää voisi käydä. Ajattelin vain meneväni hoitamaan perushommaa, mutta tarina saikin yllättävän käänteen.
Yhtäkkiä kolmen tien risteyksessä valokeilat osuvat aseistautuneeseen miesjoukkoon ja kahteen Jeeppiin.
- En tiedä kuka ampui ensimmäisen laukauksen, mutta sitten alkoi hillitön ammunta. Kukaan ei tiennyt oikein mitä ammutaan.
- Muut autossa olijat lähtivät etsimään suojaa. Etsin lattialta puhelimen tangenttia, että ilmoitan komentokeskukseen mitä on tapahtunut. Kun mä sain sen tangetin korvalle, ovi aukeaa, ja siellä on toinen terroristi pistoolin, toinen rynnäkkökiväärin kanssa.
Miehet eivät näytä oman kylän väeltä. Heillä on päässään samanlaiset huivit, joita Risto tietää itsemurhapommittajien käyttävän lähtiessään suorittamaan tehtäväänsä.
Edellisellä viikolla aseelliset ovat kidnapanneet läheisestä tukikohdasta amerikkalaisen kenraali Higginsin, ja hänen hirttämisestään kuvattu video on levinnyt julkisuuteen.
Risto tietää, että hänen henkensä on vaarassa, mutta toimintakyky säilyy, ja ajatukset juoksevat kirkkaasti.
- Siinä sitten hetken aikaa mietin, että mulla on tää rynnäkkökivääri poikittain polvien päällä täydessä latingissa, ja ne on just päät sopivalla korkeudella siinä, että teenkö jotain. Onneksi en tehnyt.
Risto päättää olla ampumatta, silläkin uhalla, että joutuu luopumaan aseestaan.
- Sit ne repi mut autosta ulos ja otti mun rynnäkkökiväärin ja pistoolin pois. Mua lähdettiin retuuttamaan kohti hautausmaata. Kuulin, kun kaverit huusi: “Ne sai Hämiksen!” ja laukausten vaihto lisääntyi. Omat luuli, että mä oon kuollut.
"Siinä kohtaa, kun on pistooli niskassa, ei kerkeä tunteilemaan."
Risto raahataan viereiselle hautausmaalle ja heitetään polvilleen maahan. Hän tuntee pistoolin piipun niskassaan samalla kun hengittää kosteaa yöilmaa kaikki aistit avoimina.
Kun ammunta taukoaa hetkeksi, Risto huutaa vastustajien lukumäärän ja näkemänsä aseistuksen tiedottaakseen omia joukkojaan uhkan laajuudesta.
Edessä seisova mies osoittaa kiväärillä ja huutaa Ristoa olemaan hiljaa. Takana oleva mies iskee pistoolin piipulla Ristoa takaraivoon, mutta Risto pysyy tajuissaan.
- Siinä kohtaa, kun on pistooli niskassa, ei kerkeä tunteilemaan. Sä oot vaan siinä hetkessä ja yrität miettiä, mitä koulutus on sulle opettanut.
- Jos joutuu vaikka auto-onnettomuuden todistajaksi, niin toiset menee täysin lukkoon, eikä pysty tekee yhtään mitään, toiset pystyy taas mennä järki edellä siihen tilanteeseen. Mulla pysyi toimintakyky, ja mietin vain, miten selviän tästä tilanteesta. Shokki tuli sitten vasta myöhemmin, Risto muistelee yön dramaattisia tapahtumia.
Seuraavaksi Riston kaappaajat vievät hänet ajoneuvoon. Riston suuhun tungetaan käsikranaatti.
- Siinäkään vaiheessa ei puntit tärissy. Katselin vaan, että jaaha, nyt tää tapahtuu. Kuskin paikalla vasemmalla oli terroristi, joka tunki mulle kranaattia suuhun, että suomalaiset näkee, että täällä ollaan tosissaan. Vieressäni ikkunan takana Kalashnikov-mies koputteli pyssyn piipulla ikkunaan. Sitten näin, kun kapteeni Kontsas saapui paikalle.
Kun panttivankidraama on kestänyt noin puoli tuntia, Riston esimies kapteeni Kontsas saapuu paikalle kylän vanhimpien kanssa. Riston ollessa kaapattuna kapteeni on neuvotellut vaihtokaupasta ja tulee itse Riston tilalle jatkamaan neuvotteluja kaappaajien kanssa.
Kontsas pelastaa Riston hengen, ja Risto pääsee omiensa luo. Kapteeni Kontsaksen neuvottelut kaappaajien kanssa tuottavat tulosta, ja tilanne saadaan purettua ilman ihmishenkien menetystä. Kaikki suomalaiset pääsevät palaamaan kotiasemalle ja kaappaajat saatetaan pois alueelta.
- Tapahtuman jälkeen menin katsomaan omaan kämppääni kesken jäänyttä Liftari-elokuvaa, kun paikat alkoi tärisemään. Sit tuli se shokki. Oli pakko nousta jalkeille ja mennä kavereiden luokse.
Illan tapahtumia käydään saunassa läpi. Armeijapapille Risto ei halua puhua, sillä se tuntuu hänestä liioittelulta.
- Viikot ja kuukaudet kului, ja mä näin kaikenlaisia painajaisia siitä tapahtumasta. Pahin niistä on se, kun se kaveri painoi liipaisinta ja mä kuolin: mä oon polvillani siinä hautausmaalla ja saan pistoolista niskaan. Sitten se laukaisu lähtee, kaikki pimenee ja sitten mä herään.
Aiheesta ei tehdä koskaan muuta purkua. Jälkeen päin Risto on ymmärtänyt, että se olisi ollut ensiarvoisen tärkeää.
- Se on tullut taas mieleen viime aikoina sieltä 30 vuoden takaa, sanoo Risto ja liikuttuu.
"Pahimmassa painajaisessa kaveri painoi liipasinta, ja mä kuolin."
30 vuotta panttivankidraaman jälkeen Risto päättää lähteä heittämään hyvästit Lähi-Idälle.
Hän on käynyt vuosien saatossa kahdella muulla YK-komennuksella Namibiassa ja uudestaan Libanonissa, sekä lukuisilla soittokiertueilla YK:n eri tukikohdissa ympäri maailman.
Jokin kumma voima on kerta toisensa jälkeen vetänyt Ristoa kriisialueille, mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin, ja päästää irti jostain, mitä hän ei edes itse tiedä.
- Se oli 2017. Siinä minä sitten Golanin kukkuloilla haistelin ilmaa ja muistelin menneitä. Jotenkin ilmassa on semmonen tuttu tuoksu, ja ajattelin, että tämä on nyt viimeinen kerta, kun ajattelen näitä ajatuksia, ja ne jää nyt tänne. Enpä tiennytkään, ettei siinä ihan niin käynytkään.
Puoli vuotta myöhemmin Risto havahtuu henkiseen pahaan oloon. Trauma on aktivoitunut Riston tietämättä, ja Libanonin tapahtumat vuosien takaa palaavat mieleen. Pistoolin piippu niskassa tuntuu todelliselta.
- Mä vaan aattelin, että ne on painajaisia, jotka jostain syystä on nyt lisääntyneet. En tajunnut, että mussa olisi mitään vikaa. Ajattelin, että tää vaan pitää kestää. Tuntui, että se on heikkouden merkki, jos puhun näistä huonoista fiiliksistä jollekin.
Risto herää aamuisin äreänä ja väsyneenä. Nukkumaan meno pelottaa, ja yhtäkkiä kaikki normaalisti iloa tuottavat asiat kuten vaimo, koira, musiikki ja opettajan ammatti tuntuvat yhdentekeviltä.
Risto jaksaa hädin tuskin käydä töissä, ja kotiin päästyään hän vajoaa sohvan pohjalle. Elämässä ei tunnu olevan mitään järkeä ja kaikki ahdistaa.
- En tiedä olisinko enää tässä, ellei entinen esimieheni olisi pakottanut mua terapiaan, Risto toteaa kiitollisena.
- Mä tunnen monia, jotka ovat päätyneet itsemurhaan. Heidän kohdallaan olen miettinyt, olisiko ammattiapu voinut pelastaa heidätkin.
Vuonna 2018 Risto aloittaa viimein epäilevällä mielellä terapian.
"En tajunnut, että mussa olisi mitään vikaa. Ajattelin, että tää vaan pitää kestää."
- Psykologi kertoi, että mulla on posttraumaattinen stressioireyhtymä. Mä olisin voinut lentää, se tuntui niin euforiselta. Kaikki ne oudot väsyneet tunteet ja ahdistukset sai vihdoin nimen. Mä en ollutkaan kuvitellut niitä.
- Opin traumasta, että se ei ole sairaus, vaan mä oon kokenut jotain järkyttävää, mitä mieli ei oo osannut käsitellä siinä hetkessä. Aivot on blokannut muistijäljet jonnekin tiedostomattomattomaan, jossa ne kuitenkin jatkaa vaikuttamista mun persoonaan.
Tällä hetkellä Risto käy EMDR- eli silmänliiketerapiassa. Siinä muistoja yritetään houkutella esille tiedostamattomasta, jotta niitä voidaan käsitellä terapeutin kanssa tietoisella tasolla.
- Pikku hiljaa aivojen pitäisi oppia, ettei ne jää jumittamaan vaikeisiin kohtiin, vaan pystyn laittamaan asiat sivuun kontrolloidusti. Psykologilla käynti on parasta, mitä voit tehdä, kun joku asia ahdistaa. Liian moni jää yksin näiden asioiden kanssa, pohtii Risto mietteliäänä.
Matkalla kohti traumasta eheytymistä myös vertaistuen merkitys on ollut korvaamaton. Vammautuneet Kriisinhallintaveteraanit ry. on tullut Riston avuksi vaikeina hetkinä tarjoamalla keskusteluapua. Taistelukaveria ei jätetä kotimaassakaan!
- Mulle sanottiin, että älä missään nimessä ala vähättelemään tai vertailemaan sitä, mitä sulle on tapahtunut. Mentaalipuolen vammat on yhtä vakavasti otettavia kuin fyysiset vammat.
Riston tietojen mukaan viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana kriisinhallintatehtävissä on käynyt noin 50 000 suomalaista rauhanturvaajaa. Heistä vain noin 50 on tällä hetkellä rekisteröity HUSin kirjoihin fyysisesti tai mentaalisesti vammautuneina.
- Olen ihan varma, että apua tarvitsevia kavereita on älyttömästi enemmän, sanoo Risto huolestuneena.
Hän toivoo sydämensä pohjasta, että erityisesti miehet uskaltaisivat avautua vaikeista tunteista ja hakeutua avun piiriin, ennen kuin on liian myöhäistä. Eikä aihe kosketa vain rauhanturvaajia, vaan myös ensihoitajia, poliiseja ja palomiehiä.
Posttraumaattinen stressioire voi tulla kenelle vain yhtäkkisen järkyttävän asian kokeneelle, esimerkiksi onnettomuuden uhrille tai auttajalle.
Vaikka rauhanturvareissulla tapahtui ikäviä asioita, Risto ei kadu YK-joukkoihin lähtemistä hetkeäkään. Päinvastoin, hän suosittelee kokemusta kaikille, jotka haluavat avartaa maailmankuvaansa.
- Sellaista toverihenkeä ei löydy mistään. Kun ollaan kovat piipussa selkä selkää vasten, niin kaveriin oppii luottamaan ihan toisella tavalla. Sellaisia ystävyyssuhteita ei saa mistään, sanoo Risto iloinen pilke silmäkulmassaan.
Riston kuvia Tuhkimotarinoista
teksti: Pauliina Jalasmaa
Herättikö juttu haastavia tunteita tai tarvetta puhua omista kokemuksista?
Älä jää yksin vaan soita
Suomen mielenterveys ry:n kriisipuhelin 09 2525 0111
Suomen Rauhanturvaliiton vertaistukipuhelin 020 7698 111
Tuhkimotarinoita-sarja
Tuhkimotarinoissa kriisin kohdanneet kertovat rohkeasti ja rehellisesti elämänsä kipeistä hetkistä. Miten selviytyä köyhyydestä, panttivankeudesta, vakavasta vammautumisesta, perheen kuolemasta, äidittömyydestä tai itsetuhoisuudesta?
Jokainen ohjelmassa tarinansa kertova on kulkenut pitkän ja rankan matkan. Nyt he haluavat löytää oman vahvuutensa ja ovat valmiita näkemään itsensä uusin silmin. Nyt on myös lupa haaveilla ja haaveista syntyy kokonainen biisi, unelmien mekko, ystävien ilta, elämyksiä tv-sarjan kuvauksissa, tanssimatta jäänyt häätanssi ja sisäinen taistelija. Unelmat toteutuvat ja yllätykset riemastuttavat kun Outi Broux ja tähtisparraajat Veronica Verho, Anssi Kela, Outi Mäenpää ja Juha Tapio pistävät tuulemaan!
Tuhkimotarinoiden 4.kauden on käsikirjoittanut ja ohjannut Pauliina Jalasmaa ja Mape Morottaja.
Seuraa meitä Facebookissa!