Hyppää pääsisältöön

Sony Classical ja huono aikakone

Sellisti Jan Voglerin ja kitaristi Ismo Eskelisen uutuuslevyn otsikko Songbook vihjaa sellon laululliseen ominaislaatuun, mutta ohjelmiston ja toteutuksen perusteella levy muistuttaa vanhoista huonoista ajoista, jolloin isojen levy-yhtiöiden tähdet soittelivat sekalaista ohjelmistoa läpi, ja tuote myytiin tähden ja yhtiön statuksella. Mutta sellisti Jan Vogler ei ole tarpeeksi suuri tähti, Sony Classicalin status ei riitä ja lisäksi markkina on niistä ajoista muuttunut: yleisö odottaa levyn ohjelmistolta terävyyttä ja tulkinnalta laatua.

Songbook / Vogler & Eskelinen
Songbook / Vogler & Eskelinen Uudet levyt

Vogler ja Eskelinen ovat valinneet laulukirjaansa hitaanpuoleisia salonkihittejä Mancinin Moon Riveristä Villa-Lobosin Ariaan ja Satien Gymnopédiehin. Burgmüllerin nokturnit saavat edustaa peukaloimattomuutta, mutta enimmäkseen kyse on sovituksista, joiden oikeutusta perustellaan sillä, että kitara ja sello nyt vain kuulostavat hyvältä yhdessä.

Periaatteessa näin onkin, muttei tällä levyllä. Vogler soittaa kappaleet läpi samalla, lievästi vuotavalla soinnilla ja samalla, varovaisesti hehkuttavalla cantabilella. Piazzollan Tangon historiassa hän rohkaistuu valitsemaan puoli pykälää kovemman paahtoasteen, mutta toisaalta unohtaa sen päälle Satien Gymnopédiehin, mikä pilaa sen kokonaan. Voglerin soitosta välittyy laiskuus - tällaisia imelyyksiä voi maailmantähden perustekniikalla levyttää tusinan päivässä sen kummemmin ajattelematta, mutta Piazzollassa ja de Fallan sarjassa pinta rakoilee.

Kitaristi Ismo Eskelisen rikas ja rohkea sointipaletti ei myöskään pääse tällä levyllä esiin. Kenties ohjelmisto inspiroi häntä astetta vähemmän kuin Gomyon kanssa tehdyllä levyllä, ja äänityskin on huonompi - kitaran enimmät sointivärit ja yksityiskohdat hukkuvat kumisevasti äänitetyn sellohehkutuksen alle.

Aina välillä Sony Classicalin tapaiset vanhat, isot levy-yhtiöt yllättävät hienoilla muusikkolöydöillä ja terävillä korkean profiilin ohjelmistoilla. Mutta yhtä usein ne eivät yllätä, vaan palauttavat mieleen, ettei levyteollisuuden kriisi ole johtunut vain digitalisaatiosta.

“Songbook”, säv. Paganini, Burgmüller, Villa-Lobos, Piazzolla, Mancini, de Falla, Ravel, Gnattali ja Satie. - Jan Vogler, sello, ja Ismo Eskelinen, kitara. (Sony Classical, 19075959762)

Kuuntele Uudet levyt 26.11.2019, toimittajana Kare Eskola.

  • Myöhäisromantiikkaa ja tasa-arvoa kokonaisvaltaisella laadulla

    Levyarvostelu

    Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.

  • Tarkkapiirtoiset eleet, huokoiset taustat

    Levyarvostelu

    Suomalaistaustainen Ondine-yhtiö on alkanut syventyä Baltian taidemusiikkiin myös historiallisesti. Viime syksynä ihastuin levyyn, jolla Ondine esitteli kanadanlatvialaisen Talivaldis Keninšin lakonisen kirkasta musiikkia. Nyt kuva tästä vuonna 2008 kuolleesta, omaäänisestä impressionisti-modernistista täydentyy kahdella sinfonialla, jotka Keninš sävelsi 1970-luvulla uudessa kotimaassaan Kanadassa.

  • Kolmen levyn kommenttiraita Brandenburgilaisille

    Levyarvostelu

    Vuonna 2001 kapellimestari Thomas Dausgaard ja Ruotsalainen kamariorkesteri alkoivat tilata nykysäveltäjiltä sisarteoksia Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisille konsertoille. Kahden vuosikymmenen projekti on nyt pakattu tripla-CD:lle, jonka hauskuus kumpuaa Brandenburgilaisten konserttojen rikkaista kokoonpanoista ja nykymusiikin vapaudesta.

  • Nico Muhlyn kimmoisuus sopii Pekka Kuusistolle

    Levyarvostelu

    Pari vuotta sitten Pekka Kuusisto aloitti Norjalaisen kamariorkesterin vierailijana. Suhde on kehittynyt niin, että tällä kaudella hän jatkaa taiteellisena johtajana. Kuusiston ja norjalaisten yhteinen debyyttilevy paljastaa, että suhteen kiihkeys perustuu rohkealle rosolle. Nico Muhlyn intensiivinen viulukonsertto Shrink sopii esittäjilleen kuin nenä päähän ja saa äärimmäisen tiiviin tulkinnan, kun taas Philip Glassin minimalismi ei raikastu edes Kuusiston taikakosketuksesta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua