Laila Tarpila
Yle
Talvella 1935 veturinkuljettaja Aaro Haitto toi 9-vuotiaan poikansa Heimon Viipuriin koesoittoon kuuluisan viulupedagogin Boris Sirpon luokse. Miehet tekivät sopimuksen, jonka mukaan Heimo Haitto jäi Sirpon kasvattipojaksi. Sopimukseen kuului, ettei poika saa tavata vanhempiaan eikä sisaruksiaan ennen kuin on täyttänyt kahdeksantoista vuotta. – Osa 22/26.
Veturinkuljettaja Aaro Haitto ja puolisonsa Kerttu saivat toukokuussa 1925 Viipurissa pojan, jolle antoivat nimen Heimo Verneri. Pieni perhe muutti pian Viipurista Terijoelle ja sieltä edelleen kauas pohjoiseen, Tornioon.
Veturinkuljettaja Aaro Haitto oli innokas harrastajaviulisti ja Haittojen perheessä rautatie ja viulu määräsivätkin elämän tahdin. Jo kolmivuotiaana Heimo oli kärttänyt itselleen viulua, mutta hän sai sen vasta viisivuotiaana samalla kun isä alkoi opettaa pojalle viulunsoiton alkeita.
Opittuaan soittamaan Heimo sai soitella lukuisilla junamatkoilla matkustajille, ja hattu pantiin kiertämään. Hänet alettiin tuntea seudulla pikku pelimannina.
Isä-Aaron soittoharrastus oli niin vakavaa, että hän soitti Tornion sinfoniaorkesterissa. Kerran orkesterin pianisti, kaupunginsairaalan ylilääkäri säesti Heimoa Montin Csardaksessa. Sen jälkeen ylilääkäri oli sitä mieltä, että Heimon piti päästä oikeisiin viuluopintoihin Viipurin Musiikkiopistoon, jonka arvostus oli 1930-luvun alussa noussut huippuunsa Suomessa.
Keväällä 1932 Viipurin Musiikkiopiston Kamariorkesteri oli tehnyt huomattavan konserttikiertueen Alankomaihin, Belgiaan ja Pariisiin kuuluisan viulutaiteilija Bronislaw Hubermanin kanssa ja Musiikkiopiston johtajan Boris Sirobin pedagogin taidot lasten kanssa oli noteerattu laajasti.
Talvella 1935 Aaro ja Kerttu Haitto päättivät, että 9-vuotias Heimo piti saada koesoittoon Viipuriin, sillä myöskin Tornion kanttori Väinö Ruoranen, kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen isoisä, joka oli kuullut Heimon soittavan oli todennut Aaro Haitolle:
– Anna pojan mennä Viipuriin!
Matkaan lähdettyään Aaro ja Heimo pysähtyivät vielä Oulussa, sillä Aaro halusi varmistua, ettei matkalle halki Suomen lähdetä turhaan. Oulussa Heimo soitti kokeeksi kuuluisalle viulutaiteilijalle, joka Heimoa kuultuaan kehotti kaksikkoa jatkamaan matkaa.
Viipurin musiikkielämää oli tehty kuuluisaksi Helsingissä keväällä 1934. Vuoden kuluttua Suomi-Filmi teki lyhytfilmin "Laulu ja soitto on ilomme", jossa viipurilaispoikien sketsihahmot ryydittävät taitavaa laulua ja soittoa. Elokuvan ensi-ilta oli 28. huhtikuuta 1935 Scala-teatterissa. Elokuvassa esiintyvät muun muassa maankuulut oopperalaulajat Yrjö Ojala ja Martti Rannema (kuvassa), 7-vuotias tuleva oopperalaulaja Jouko Ilvonen, pikku kapellimestarit Vuokko Rastas ja Christer Sourander, 5-vuotias balettitanssija Pirkko Jalo sekä Onni Timonen, Heimo Heimola ja Boris Sirpo.
Viipurin musiikkiopistossa Kannaksenkadulla isä-Aaro esitti asiansa ja kaksikko istuutui odotushuoneeseen. Puolen tunnin kuluttua vahtimestari Hulda Puustell talutti Heimon suurille kaksoisoville ja sisään luokkaan, jossa poika näki valtavan flyygelin ja pöydän takana istuvan tummasilmäisen, mustanpuhuvan miehen.
Pitkään aikaan mies, Musiikkiopiston johtaja, nyt jo professoriksi tituleerattu Boris Sirpo, joka oli vastikään "suomentanut" nimensä Sirobista Sirpoksi, ei sanonut mitään, katsoi vain. Sitten hän kysyi:
– Mitä haluat soittaa?
Heimon ehdottama Montin Czardas ei kuitenkaan kelvannut, vaan mies käski soittaa G-duuri-asteikon. Yhden oktaavin kuulutuaan hän määräsi Heimon soittamaan ainakin kolme. Sitten piti soittaa kaikki skaalat, minkä jälkeen miehen kasvoilla alkoi näkyä jo merkkejä hymystä ja kehotus:
– No nyt saat soittaa Montin Czardaksen!
Esityksestä hän ei sanonut mitään, mutta otti Heimoa kädestä ja vei harjoitussaliin, jossa oli menossa musiikkiopiston nuorten kamariorkesterin aamuharjoitus. Sirpo laittoi Heimon soittamaan uudelleen paitsi orkesterin edessä, myös monille Heimolle tuntemattomille henkilöille.
Lopulta professori Sirpo vei Aaron ja Heimon lähellä sijaitsevaan kotiinsa.
– En ollut ikinä voinut kuvitella mitään niin hienoa! Säveltäjien kuvia seinillä, öljymaalauksia, huonekaluja, jonkalaisia olin kuvitellut ainoastaan kuninkaiden omistavan. Tapasin myös professorin vaimon ja sain soittaa hänellekin.
Isä ja Sirpo vetäytyivät neuvottelemaan. Heimo ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta Aaro Haitto oli tekemässä Heimon elämään ratkaisevasti vaikuttavaa päätöstä. Neuvottelun jälkeen isä tuli ja otti Heimon syliinsä ja sanoi:
– Poika, sinä jäät nyt tänne.
Isä ja professori Sirpo olivat sopineet, että Sirpo ottaisi vastuulleen Heimon kasvatuksen ja huolenpidon siihen asti kunnes poika täyttäisi 18 vuotta. Ehdot olivat kovat. Musiikille pitäisi antautua kokonaan, eikä vanhempia sen enempää kuin nuorempia sisaruksia saanut edes tavata.
Heimolta pääsi itku, kun isä lähti, mutta itku loppui pian. Eikä sopimusta noudatettu aivan kirjaimellisesti, sillä Heimo tapasi perhettään, äidin, isän ja sisarukset, jotka kävivät tapaamassa Heimoa jo Viipurissa, eivätkä välit perheeseen koskaan katkenneet lopullisesti.
Aaro Haitto ei myöskään antanut Heimoa Sirpoille adoptiolapseksi, vaikka Sirpo oli asiaa kysynyt. Aaro Haiton näkemyksen mukaan kyseessä oli vain viuluopetukseen ja kasvatukseen liittynyt sopimus.
Niin aloitti Heimo Haitto uuden elämän Viipurissa ilman omia vanhempia ja sisaruksia, uusien kasvattivanhempien Boris ja Greta Sirpon perheessä. Gretan poika Willy, jonka Boris oli ottanut omakseen avioituessaan Gretan kanssa, oli kuollut tapaturmaisesti neljä vuotta aikaisemmin vain 17-vuotiaana, eikä pariskunnalla ollut yhteisiä lapsia.
Heimon puheessa Sirposta tuli ensin "pikku-isä" tai "hyvä-isä" ja sitten pelkkä "isä". Kasvaminen Boris-isän huomassa ei ollut helppoa. Myöhemmin Heimo Haitto on muistellut, ettei koskaan oppinut todella tuntemaan Sirpoa, joka oli salaperäinen luonne ja ainutkertainen persoonallisuus.
Heimo tunsi kunnioitusta uutta isäänsä kohtaan, joka ei vastannut uuden poikansa hellyydenpuuskiin, mutta joka sai jollain taikavoimalla Heimon, kuten kaikki muutkin lapset harjoittelemaan. Heimon myöhempi opettaja Amerikassa, kuuluisa Ivan Galamian oli kovasti professorin tapainen ihminen, haudanvakava ja vaativainen ja hänelläkin oli läpitunkevat, ruskeat silmät.
Aluksi harjoittelua oli niin paljon, ettei Heimo voinut käydä koulua, vaan hänellä oli kaksi yksityisopettajaa, ettei olisi jäänyt luokalle. Myöhemmin Heimo kävi Viipurin Suomalaista lyseota. Hän ei kokenut soittoharjoittelua ja koulunkäyntiä raskaana, sillä esimerkiksi ruotsi tuli kuin itsestään koska Sirpojen kotikieli oli ruotsi. Heimo ylläpiti kuitenkin toista kieltä puhuen suomea.
Välillä Heimo kapinoi, ikävöi äidin syliä ja plettujen tuoksua ja yritti karatakin. Ensimmäisenä jouluna, kun Heimo poti kovaa koti-ikävää, Boris-isä antoi pojalle lahjaksi tämän toivoman panssariauton, ja kysyi mitä Heimo antaisi hänelle. Kun pojalla ei ollut antaa mitään, Boris-isä sanoi:
– Mene harjoittelemaan, siinä on paras joululahja minulle.
Palkinnoksi tuntien harjoittelusta saatettiin lähteä kaupungille kävelemään ja syömään makeita baakelseja yhteiseen kantakahvilaan. Villin lännen filmit olivat toinen Heimolle mieluisa palkinto.
Kovan viuluharjoittelun ohessa Heimo sai myös leikkiä. Samassa talossa asuneiden poikien kanssa Heimolla oli yhteinen kiinnostuksen kohde: pyssyt.
Kerran Heimo sai jostain starttipyssyn omakseen. Sillä ei voinut oikeasti ampua, mutta osittain suljetusta piipusta mahtui yksi pieni hauli kerrallaan. Kerran talonmies yllätti kellarissa ammuskelleet pojat, otti pyssyn ja talutti Heimon poliisilaitokselle. Heimon onneksi poliisi oli tuttu vieras Sirpojen kesäpaikasta Perkjärveltä.
– Varmaan tykkäät kovasti tästä pyssystä, sanoi poliisimies talonmiehen lähdettyä. Jos lupaat, ettet enää pane haulia panoksiin, saat pitää sen.
– Kylläpä siinä oli reilu poliisi, muistaa Heimo ajatelleensa.
Sirpojen taloudenhoitaja Anna Teronen on muistellut Heimoa:
– Heimo olj oikee kultane poika, vaik hää vällii tek ilkaa ja tömisytti lumet kengistää paraatiovel. Hää harjottel ain vierashuonees ja kyl mie, iha ko kuulisin vielkii korvissain ku hää soittelee. Ko hää nyt viel joskus radioskii essiintyy, niin mie kohtsillää tunnen et tuo on Heimo ko siell soittelee.
Kaksi ensimmäistä vuotta olivat raskaita, mutta 11-vuotiaalle Heimolle viulu alkoi antaa enemmän kuin jalkapallo olisi antanut.
Aikuinen Heimo, yhä tavattoman sydämellinen ja herkkä, kertoi sekä rakastaneensa että vihanneensa Sirpoa. Uuden isän ihailuun sisältyi aina ripaus pelkoa.
Kun Heimo aloitti soitto-opinnot Viipurin Musiikkiopistossa syksyllä 1935, siellä harjoiteltiin paraikaa Joachim Popelkan lastenoopperaa Matka maailman ympäri.
Edellisenä vuonna Musiikkiopiston 15-vuotispäivän kunniaksi Boris Sirob oli harjoituttanut Paul Hindemithin lastenoopperan Me rakennamme kaupungin. Esityspäivänä kaupunginteatterin katsomo oli täynnä lapsia ja suosio oli suuri. Lopuksi kaikki esittäjät riensivät näyttämöltä leipurimestari Pursiaisen johdolla Torkkelinkadulle Pursiaisen kahvilaan syömään leivoksia ja juomaan virvokkeita. Esittäjiä oli noin 100.
Boris Sirpo oli taitava lasten kanssa. Kun oopperan kohtauksessa nuoret lentäjät tulivat Japanin hoviin ja keisari lauloi heille tervetuliaislaulua, Sirpo ojensi:
– Älä peitä suuta kädelläsi. Niin tekevät vain laulajattaret ensikonsertissaan. Sinun ei tarvitse. Sinä olet Japanin keisari!
Se oli sirpolaisuutta, kirjoitti lehtimies Jaakko Lepon puoliso Liisi Leppo.
Tai Sirpo sanoi, kun valssi otettiin vielä kerran uudelleen, vaikka se oli soitettu jo kolmattakymmentä kertaa aamun kuluessa:
– Kuulkaa. Nyt on asia sellainen, että minä en välitä koko oopperasta lainkaan. Tämä valssi on ainoa mistä välitän. Ja tämä on vaikea soittaa. Muistakaa nyt mitä sanoin. Terävämmin! Alusta!
Kuunneltuaan monta viikkoa Popelkan oopperan harjoituksia, Heimo sai lopulta riemukseen kuulla Sirpon sanovan:
– Jos harjoittelet oikein kovasti ja opit tämän Bériot'n Air Varién, saat sinäkin osan tässä oopperassa.
Silloin Heimo alkoi harjoitella niin tosissaan, että sai ensimmäistä kertaa känsät sormenpäihinsä. Hän sai kiinalaisen hovimuusikon osan, ja pääsi Musiikkiopiston mukana esittämään oopperaa Helsinkiin.
– Tuli esitysilta ja minun vuoroni mennä näyttämölle kiinalaisessa puvussa. Näin valtavan ihmismeren. En tiedä miten soitin, mutta polveni tutisivat koko ajan. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni suuren yleisön edessä. Olin silloin kymmenvuotias.
Ooppera esitettiin maaliskuussa 1936 kolme kertaa Viipurissa ja heti sen jälkeen kaksi kertaa Kansallisteatterissa Helsingissä. Esitys sai riemukkaan vastaanoton ja eräs pääkaupungin lehti kirjoitti: "Viipurin lapset ovat ihmeellisiä".
Greta Sirpon sisarella Ellen Karilla oli miehensä Elias Karin kanssa kaunis kesäpaikka Saarelassa Viipurin ulkopuolella. Oopperamatkan jälkeen Heimo pääsi jälleen Saarelaan ja innokkaana kalamiehenä kärtti Elias Karilta pääsyä ongelle. Matkaan lähdettiin varhain aamulla, ja Heimoa oli käsketty laittaa lämpimästi päälle ja isot saappaat jalkaan.
Rannassa Elias huomasi onkimatojen unohtuneen. Odottamaan jääneen Heimon huomio kiinnittyi laiturin ohi lipuvaan suuren tukkiin, joka muistutti Tornionjoen kesäisistä koskenlaskuista. Virta alkoi viedä tukin päälle hypännyttä Heimoa, joka hetken kuluttua putosi pyörivältä tukilta veteen.
– Vaatteet ja saappaat olivat raskaat, eikä rantaan pääsy onnistunut, kunnes keksin pelastuskeinon. Jos annan itseni vaipua pohjaan, ja ponnahdan sieltä takaisin ylös haukkaamaan ilmaa, virta voisi viedä minut jossain vaiheessa rantaan.
Näin tapahtui, ja Heimo ehti pomppia pitkät matkat, kunnes tunsi vahvan käsivarren ympärillään. Elias Kari oli rantaan palattuaan nähnyt Heimon baskerin pomppivan ongen kohon lailla keskellä jokea, ja oli hypännyt jokeen pelastamaan hukkuvaa poikaa.
– Kun hän lopulta sai minut laahatuksi rantaan, olin niin uupunut etten voinut suutani aukaista. Siihen loppui se kalaretki ja viittä vaille myös viuluniekan urani.
Heimon muistikuvat omasta Kerttu-äidistä alkoivat hiljalleen hiipua. Kerran kun äiti tuli tapaamiskiellosta huolimatta Viipuriin, he lähtivät kävelylle Torkkelin puistoon ja istuivat penkille. Heimo oli yhdentoista, ja ihmetteli kuinka suvaitsevainen äiti hänellä oli. Äiti nimittäin tarjosi Heimolle tupakan. Heimo oli aikuiselämänsä loppuun asti ketjupolttaja.
Myöhemmin Heimo Haitto on muistellut tapaamista. Silloin äiti oli varoittanut, ettei pojan elämästä tulisi saippuakuplaa, joka joskus hajoaisi. Aikuinen Heimo olisi vastannut:
– Äiti, ei se mennyt rikki. Ehkä sitä on vähän kolhittu, mutta olen ikuinen idealisti.
Vilkas ja iloinen Heimo oli pidetty koulutovereiden kesken. Kun Heimo aloitti alaluokkalaisena samassa koulussa lukiota käyvän Kalevi Tillin, sellistin ja Agricolan kirkon kanttorin Oskari Tillin pojan kanssa, otettiin hänet heti viulistiksi koulun yhtyeisiin.
Heimo ei kuitenkaan aina malttanut pysyä mukana harjoituksissa. Kesken kaiken hän saattoi alkaa tehdä lähtöä sanoen:
– Miu pittää nyt männä ku tytöt jo uottaa minnuu siell Salakkalahe jääll!
Tytöt pitivät kovasti hauskannäköisestä, virkeästä ja vilkkaasta viulunsoittajasta, eikä hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Heimon ja tyttöjen välisen kiinnostuksen pani merkille myös taloudenhoitaja Teronen:
– Välist hää toi paljo tyttölöi kyllää, ku Sirpot ei olleet koton ja siin sit leikkii piisas.
– Pidin Heimo Haittoa jo kouluaikana fantastisena lahjakkuutena, muistelee Kalevi Tilli.
– Hän soitti jo alaluokilla ollessaan koulumme kvartetissa vaikeimmatkin kappaleet prima vista, heti ensi kerralla nuotit eteensä saatuaan, aivan kuin olisi niitä jo kauan harjoitellut.
– Turha häntä oli harjoituksissa istuttaa liian kauan, kyllä hän aina omasta osastaan selvisi. Hän oli armoitettu viulun mestari jo poikasena. Heimosta saimme myös loistavan ensiviolistin ja todellisen konserttimestarin orkesteriimme.
Viipurin musiikkiopiston ilmapiiri oli vaativa, muisteli Heimo Haitto myöhemmin.
– Siellä oli monta lahjakasta taiteilijaa. Mieleeni tulevat Eero Bister, Usko Aro, Toivo Salovuori ja Cyril Szalkiewicz. Opiston vartijaenkelinä toiminut Hulda Puustell on minulla erikoisen rakkaassa muistissa. Hän oli aina hätyyttelemässä minua harjoittelemaan ja vaikka rakastin häntä koko sydämestäni, pelkäsin häntä melkein yhtä paljon kuin Sirpoa.
– Opettajani Boris-isä oli myös Viipurin sinfoniaorkesterin kapellimestari, ja ainakin silloisen nuorukaisen silmin katsottuna hän oli niin demoninen ja ja vastustamaton loihtiessaan musiikkia orkesterista, että näin ihan sähkökipinöitä sinkoavan hänen selästään ja ajattelin, että jospa minullakin olisi tuollainen voima!
Heimon ikäinen viulistitoveri, musiikkiopiston orkesterin kapellimestarinakin toiminut Christer Sourander, josta tuli sittemmin Akademiska Orkesternin pitkäaikaisin konserttimestari (1956–1995), kunniakonserttimestari ja kunniajäsen, kysyi taas kerran Sirpon orkesterissa Heimon kanssa vierekkäin istuessaan:
– Mite sie saat tuon mahottoma vaikee paikan menmää iha heti noi hyvi?
– En mie tiijä, mie vaa soittelen.
Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 jatkuu! Lue seuraavaksi kuinka Musiikkiopiston opettajat nousivat kapinaan johtajaansa Boris Sirpoa vastaan! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut! – Lue myös ihmelapsi Heimo Haiton elämästä Musiikin syntymäpäiväkalenterista 12. toukokuuta.
Lähteet
Suulliset lähteet
Aikio, Auli: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Auli Aikion puhelinhaastattelu 13.11.2019.
Hyökki, Matti: Muistoja isästä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta Anton Hyökistä. Kuoronjohtaja, professori emeritus Matti Hyökin haastattelu Helsingissä 21.2.2019.
Kari, Päivi: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Päivi Karin haastattelu Orivedellä 21.11.2019.
Ohela, Kyllikki: Muistoja isästä, säveltäjästä ja Viipurin Musiikkiopiston johtajasta Felix Krohnista. Lääketieteen tohtori Kyllikki Ohelan (o.s. Krohn) haastattelu Lappeenrannassa 25.1.2019.
Rauhala, Matti: Oppilaan muistoja Viipurin Musiikkiopistosta. Kanttori Matti Rauhala haastattelussa Lahdessa 11.9.2019.
Saarnilahti-Becker, Meri: Muistoja äidinisän veljestä, viipurinvenäläisesta pianotaiteilijasta ja pianopedagogista Sergei Kulangosta. Kouluttaja Meri Saarnilahti-Beckerin haastattelu Helsingissä 19.2.2019.
Saraste, Jukka-Pekka: Muistoja Viipurin Musiikkiopiston viulunsoitonopettajasta, viulutaiteilija Naum Levinistä. Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen haastattelu Helsingissä 3.10.2019.
Suurpää, Matti: Muistoja äidistä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta ja viulupedagogista Irma Salmela-Suurpäästä. Kustantaja Matti Suurpään haastattelu Helsingissä 2.5.2019.
Sipilä, Aila: Muistoja vanhemmista rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta, o.s. Tillistä. Rouva Aila Sipilän o.s. Mankosen puhelinhaastattelut 5. & 7.11.2019.
Taipale, Auli: Muistoja isovanhemmista, viipurilaisesta kanttori Oskari ja rouva Elli Tillistä sekä vanhemmista, rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta o.s. Tillistä. Rouva Auli Taipaleen o.s. Mankosen haastattelu Helsingissä 6.11.2019.
Painetut lähteet
Aikalaiskirja 1934
Aho, Kalevi: Ernest Pingoud - Taiteen edistys. Esipuhe teokseen. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Bergroth, Kersti & Jääskeläinen, Lempi & Kojo, Viljo: Rakas kaupunki. Otava. Helsinki 1951.
Bodalew, Orest: Artikkeli Orest Bodalew kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia (toim. Maire Pulkkinen). Oy Fazerin musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Dahlström, Fabian: Jean Sibelius - Päiväkirja 1909-1944. Svenska litteratursällskapet i Finland. Porvoo 2015.
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula, elämäkerta. WSOY. Porvoo 1938.
Garam, Lajos: Viulun mestareita. Hellasedition. Rajamäki 1985.
Hagelberg-Raekallio, Dagmar: Kaiu Suomen laulu. Laulajattaren muistelmia. Otava. Helsinki 1934.
Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä. Helsinki 1976.
Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina. Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965-76. Tammi. Jyväskylä 1994.
Heikkilä, Ritva (toim.): Kultaisten rantojen Kannas. Kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä. Karisto. Hämeenlinna 1986.
Heiskanen, Outi: Elohuvia. Elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava. Keuruu 2009.
Hirn, Sven & Lankinen, Juha: Viipuri. Suomalainen kaupunki. WSOY. Porvoo 2000.
Häyrynen, Antti: Viipurin perintö elää. Rondo-lehti 11/2018.
Ilanko, Jori: Viipurin musiikkiopisto 1918-1928. Viipuri Kauppakirjapaino 1928.
Jokinen, Esko (toim. Antti Jokinen): Eväät. Kansan sivistysrahaston tuella. Tampere 2003.
Junkkari, Olli: Laulun laaja kotimaa. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Helsinki 1997.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995. WSOY. Juva 1995.
Järvinen, Maria: Optimistit rakentavat maailmaa. Olavi Kajala Lahden kaupunginjohtajana 1942-1967. Historian pro gradu -tutkielma. Treen yliopisto. Huhtikuu 2012.
Jääskeläinen, Lempi: Idästä saapuu myrsky. Otava. Helsinki 1942.
Jääskeläinen, Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Otava. Keuruu 1957.
Kajanus-Blenner, Lilly: Artikkeli Lilly Kajanus-Blenner kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Kari, Leo: Papan pakinat. Tekstinkäsittely Päivi Kari. Oriveden kirjapaino 2013.
Karppanen, Eka: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä. Piirroksellinen muistelmisto 30-luvun Viipurista. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1987.
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala. Latvia 2018.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan. Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Juva 2008.
Kolari, Pertti: Viipurin autotietoa - Etelä-Karjalan Vanhat Ajoneuvot ry. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita. Luettelo-osa 2016.
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa. Romaani. Tammi. Juva 2012.
Kujala, Antti: Viipurin työväenliike vuosina 1899–1907 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894-1918. Studia Musica 28, Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto. Helsinki 2006.
Kuujo, Erkki: Viipuri. Karjala. Osa 3. Arvi A. Karisto Oy.
Laine, Eine: Pitkä päivä paistetta ja pilviä. Muistelmia. Helsinki 1967.
Lankinen, Juha: Kaupan ja teollisuuden Viipuri. Karjalan Kirjapaino Oy, Lappeenranta. Jyväskylä 2000.
Lampila, Raija: Ralf Gothónin soiva elämä. Teos. Juva 2016.
Leppo, Jaakko: Viipurilaisia. Kustannusosakeyhtiö Kivi. Lahti 1946.
Liski, Tuure: Lakkarinpalle. Elämää Valkjärven Mannilassa. Pohja 1982.
Louhivuori, Anna-Maija: Artikkeli Cyril Szalkiewicz kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia – Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja, toim. Maire Pulkkinen. Fazer. 1958.
Mainio, Aleksi: Vakoilijoita ja pomminheittäjiä. Viipurin venäläiset taistelujärjestöt ja virkavalta 1917–1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Malmberg, Ilkka: Kaiken nähnyt kaunotar. HS Kuukausiliite. Tammikuu 2005.
Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Otava. Keuruu 1983.
Mäkinen, Kirsi-Marja: Viipurin konserttielämä 1920- ja 1930-luvulla. Musiikkitieteen Pro gradu -tutkielma. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Turun yliopisto 1978.
Neuvonen, Petri (toim.): Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. SKS. Hämeenlinna 2010.
Niskanen, Riitta: "Kruuni sen tekköö" Lahden konserttitalon rakennushistoria. Musiikkiopiston omakotisäätiö & Lahden kaupunginmuseo. Markprint Oy 2004.
Paavolainen, Jaakko: Lapsuus Kanneljärvellä. Tammi. Helsinki 1982.
Pajamo, Reijo: Musiikin juhlaa Viipuris. Repale-kustannus. Helsinki 2018.
Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Otava. Keuruu 1984.
Pelto, Hanna: Lukkarin lapset. Herman Siukosen perheen vaiheita kirjeenvaihdon kertomina. Omakustanne. Vammala 2011.
Pärnänen, Väinö: Viipurilaista teatterielämää. Viipurin Työväen teatteri - Viipurin Kaupunginteatteri 1898-1945. Tammi. Lahti 1950.
Rasilainen, Toivo & Pullinen, Erkki: Viipurin musiikkiopisto – Lahden musiikkiopisto. 50 vuotta musiikin opetusta. Lahden musiikkiopisto Oy. 1968.
Roine, Maija-Stiina: Harry Wahlin viulut. Helsinki 2007.
Reijonen, Tuuli: Kannaksen mosaiikkimaailma. Otava. Keuruu 1968.
Roselius, Aapo: Valkoinen Viipuri. Artikkeli kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Toim. Anu Koskivirta ja Aleksi Mainio. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21, 2019.
Rousi, Arne: Ystäväni musiikin maestrot. Atena. Jyväskylä 2006.
Saarenpää, Mandi: Toivo Saarenpää. Kirjavälitys Oy. Tampere 1952.
Saarenpää, Toivo: Viipurin musiikkioloista. Suomen musiikkilehti nro 8. 1.12.1923.
Saarenpää Toivo: Artikkeli Toivo Saarenpää kirjassa Suomen säveltäjiä I (toim. Einari Marvia). WSOY. Porvoo 1965.
Salmenhaara, Erkki: Leevi Madetoja. Helsinki 1987, Painokaari Oy. Tammi.
Salmenhaara, Erkki: Ernest Pingoud – Taiteen edistys. Jälkilause teoksessa. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos: Aamulehti – Kotka Nyheter. Kustannuskiila. Kuopio 1988.
Suomen lehdistön historia 2: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kustannuskiila. Kuopio 1987.
Tilli, Kalevi: Karjalainen rapsodia. Vanha viipurilainen kertoo. Juva 1992. WSOY.
Tilli, Kalevi: Viipuri. Muistoja kaipuuni kaupungista. Juva 1985. WSOY.
Tuomi, Liisa: Elämäni kiikkulauta. Apulehti. Helsinki 1972.
Tuulio, Tyyni: Nuoruuden maa. WSOY. Porvoo 1967.
Vares, Vesa: Porvarillinen ja demokraattinen maakunta. Luovutetun Karjalan porvarilliset puolueet 1900-luvun alusta vuoteen 1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Veltheim, Katri: Kultainen rinkeli. Tammi. Helsinki 1984.
Veltheim, Katri: Kävelyllä Viipurissa. Tammi. Helsinki 1985.
Ypyä, Ragnar: Viipurin kaupungin rakennuskonttorin huonerakennustöitä. Arkkitehtilehti nro 2, 1942.
Arkistolähteet
Helsingin Sanomat HS Aikakone
Kansalliskirjasto.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot digi.kansalliskirjasto.fi
Lahden konservatorion arkisto.
Nettilähteet
Airola, Tuomas: Onni Suhonen ja Viipurin perintö. Keski-Pohjanmaa 14.2.2004.
Bodalew, Pippe: Nummelan kylähistoria. Muistoja Huhrammäestä. Vaahteristo. 16.10.2008.
Floman, Per Erik: Glimtar från musiklivet i Wiborg. Wiborgs Nyheter, Lördagen den 7 januari 2012.
Hakala, Esa: Avainsijoitus.blogspot.com. Toista oli Viipurissa 7.8.2018 | Boris Osipovitš Sirpo 31.10.2018 | Heimo Haitto 30.6.2019.
Jalkanen, Pekka: 1930-luku: Katse taaksepäin. Populaarimusiikin museo Pomus.
Karjalainen, Katariina: Tällainen on Putinin hulppea luksushuvila Viipurissa. Ilta-Sanomat 27.9.2017.
Lappalainen, Seija: Ranta Sulho (1901–1960). Kansallisbiografia 9.10.2006.
Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sirpo, Boris (1893–1967). Kansallisbiografia 14.11.2007. Päivitetty 25.9.2008.
Numminen, Pekka: Tällainen on Putinin huvila Viipurissa - maku kuin Trumpilla. Iltalehti 26.09.2017.
Salmenhaara, Erkki: Raitio, Väinö (1891–1945). Kansallisbiografia 20.8.1999. Päivitetty 26.7.2016.
Sariola, Petri: Orest Bodalew - suomalaisen pianotaiteen outsider. Nettiartikkeli. Amfion 17.8.2016.
OP Ryhmän Taidesäätiö
Schönberg, Kalle: Venäläismedia: Putinin uusi datsha on vanha suomalainen jugend-kartano Viipurin lähellä. Yle Uutiset 24.8.2017.
Tampereen ammattikorkeakoulu (TAMK): VirtuaaliViipuri
Teatterimuseo: Tunteita ja eleganssia. Eino Partasen teatterivalokuvia 1930-luvun Viipurista. Työryhmä Pentti Paavolainen, Aila Teräväinen, Irina Fialkina, Sirpa Nygren.
Radio-ohjelmat
Tämä on semmoinen ammatti, ettei sitä täysin opi. Syksyn taiteilija Heimo Haitto soittaa kertoo työstään. Haastattelijana Eeva Hirvensalo. Yle 1979.
Vaito Haitto muistelee veljeään Heimo Haittoa. Toimittajana Outi Paananen. Narrin aamulaulu, Yle 2018.
Kirjallisuutta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva. Karelia Noir I. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2015.
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene. Karelia Noir II. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2016.
Porvali, Mikko: Kadonneen kaupungin varjo. Karelia Noir III. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2018.
