Hyppää pääsisältöön

Post-Karjala-sukupolvi: Miten käy suurimmalle jaetulle traumalle, kun Karjala-muistelot jäävät harteillemme jaettavaksi?

Suomi-neito makaa terapiassa, karjala on tulessa.
Suomi-neito makaa terapiassa, karjala on tulessa. Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail,#Karjala

Toimittaja Arda Yildirim pohtii, mitä jää jäljelle vahvasta karjalaisesta kulttuuriperinnöstä, jos suru sen osien menetyksestä on päällimmäisin tunne. Muisto Karjalasta voisi olla notkea ja elävä, alati muuttuva ja kaunis.

Tulevatko kaikki Karjalasta, muistan pohtineeni ala-asteen ympäristötiedon tunnilla. Tunnin aiheena oli suku ja sen juuret. Ainakin puolella luokasta tuntui olevan isoäiti tai isoisä, joka puhui sanoin mie ja sie. Toinen puoleni tulee Turkista, siitä sain osakseni opettajilta aina lisäpatteriston kysymyksiä. Kun puhe kääntyi taas Suomen sukuuni, huomasin olevani aivan kuten muutkin – aivan kuten suurin osa suomalaisista.

Isoäitini on Karjalankannaksen evakko. Lähtenyt pakoon kaksi kertaa sisaruksineen ja valmiiksi pakattuine kapsäkkeineen. Kohtalo on säästänyt hänet evakkojunaan osuneelta ilmapommitukselta. Junasta, jolla hänen oli määrä paeta, mutta johon ei ehtinyt. Trauman sota kuitenkin aiheutti – niin hänelle kuin sadoille tuhansille muillekin.

Vaikeista asioista vaikenemisen perinne ja tarinat sotasankareista pitävät meidät kiinni talvisodan ihmeessä ja sotavuosissa, joista “emme ole vieläkään päässeet eroon”, pohtii Ilkka Jauhiainen kolumnissaan. Voimme tuudittaa itsemme uneen mantran kaltaisella tarinalla tuntemattomista sankareista tai “siirtyä eteenpäin, kuten ovat tehneet muutkin kansakunnat”.

Onko sukupolvenvaihdos sodanjälkeisistä milleniaaleihin tervein asia, jonka Suomi voi yhtenäisenä trauman kantajana kokea? Rohkeat ja suorasuiset milleniaalit ovat tottuneet jo muutenkiin avaamaan tuntojaan julkisesti – nähdäänkö vihdoin ikäpolvi, joka voi ja myös käsittelee sotatraumojen rippeet? Entä toimisiko karjalanpiirakka tulkkina ylisukupolvisten kokemusten välittäjänä? Nälkä on kuitenkin universaali tunne, ruoka välttämättömyys.

Sillä mitä jää jäljelle vahvasta karjalaisesta kulttuuriperinnöstä, jos suru sen osien menetyksestä on päällimmäisin tunne?

Huomaan pohtivani sitä, minne olen oikeastaan menossa: Kannakselle, Suomen Karjalaan, Venäjän Karjalaan, luovutettuun Karjalaan, Venäjälle?

Mummini käy kotiseuduillaan vähintään kerran vuodessa. Hän vierailee samoilla raunioilla ja ajaa samoilla kuoppaisilla teillä, joita varten pitää vuokrata vähintään nelivetoinen auto. Hän käy läpi samoja ajatuksia ja muistoja, joihin palaa asuinpaikkakuntansa Vuoksela-seuran illanvietoissa ja riennoissa. Terapiaksikin sitä voisi kutsua.

Nyt on minun vuoroni nähdä lähde tarinoille, joista olen kuullut 27 vuoden ajan.

Kertoessani tuttavilleni matkastamme huomaan yhä uudelleen ja uudelleen pohtivani sitä, minne olen oikeastaan menossa: Kannakselle, Suomen Karjalaan, Venäjän Karjalaan, luovutettuun Karjalaan, Venäjälle? Vaikka maantieteelliset rajat ovat selkeät, ei Venäjälle meno anna matkalle sen arvoisia kehyksiä.

Matkamme Karjalankannakselle alkaa automatkalla Suomen ja Venäjän rajalle, Vaalimaalle. Rajalla tuskastelemme yhdessä venäläisten kanssa tullin byrokratian hitautta ja sekavuutta. Satumme näkemään jonossa välikohtauksen, jossa agressioita puretaan – käsitellään traumaa – kirosanoin ja täysin mielivaltaisin perustein. Häpeä on päällimmäinen tunteeni. Tunnen kantavani koko Suomen kaunaa auringon polttamilla, pahaa aavistamattomilla aroilla harteillani.

Monen tunnin ajomatkan jälkeen seisomme vihdoin Päiväkiven pellolla. Sen talon raunioilla, jonka mummini jätti, kahdesti. Tontille päästäksemme ajoimme läpi hiljalleen kuolevien pikkukylien, joita pitää pystyssä lähinnä pietarilaisten loma-asunnot ja niiden mukana liplattavat rahavirrat. Paikka, joka kuulopuheiden mukaan oli ennen niin eläväinen ja rikas.

Ajan pyyhkimän talon perustukset ovat osittain paikoillaan merkkaamassa huoneiden rajoja. “Keittiö alkoi tästä ja jatkui tuonne asti”, mummi merkkaa askelillaan. Maatalossa elämä pyöri luontevasti talon keskuksessa, keittotuvassa: tuvan lämpö tuli tarpeen niillä tunnetuilla paukkupakkasilla. Leivinuunista nostettiin pöydälle piirakoita ja leipiä. Niitä piirakoita, joita koko Suomi syö nyt pieneen nälkäänsä lähikaupan paistopisteestä.

Isovanhempieni sukupolvi tuntee riistetyn maan jalkojensa alla kuuluvan vielä jollain tasolla heille itselleen. Itse koen olevani ulkomailla.

Kaivamme kylmälaukustamme eväsleivät ja termarista kahvin. Nelivetomme kuski odottaa tienvarressa. Minua kiinnostaisi kovasti tietää, mitä hän ajattelee edessään aukeavasta näystä: vanhempi rouva johdattaa matkanjohtajan elkein viisihenkisen porukan puolitoistametrisen villin heinikon läpi kolmen koivun juurelle päivänä, jolloin aurinko porottaa kuumempana kuin kesäkuussa voisimme Pohjolassa ikinä odottaa.

llmassa möyrivän, ukkosmyrskyä enteilevän sähkön lisäksi en voi olla tuntematta myöskään outoa kitkaa tila-automme porukan sekä sen kuskin, paikallisen välillä. Kumpikaan osapuoli ei ole nähnyt toisiaan ennen, ennakkoluuloja on silti enemmän kuin tarpeeksi. Isovanhempieni sukupolvi tuntee riistetyn maan jalkojensa alla kuuluvan vielä jollain tasolla heille itselleen. Itse koen olevani ulkomailla.

Haluaisin kuulla myös toisen osapuolen kokemuksen sota-ajasta. Nuo vuodet kun ovat molempien kansojen jaettu historia, yhteinen trauma. En halua olla jälleen uusi lenkki perinnettä, jota kannattelee lähinnä kauna ja suru. Mustavalkoinen muisto on myös värikäs, jos vain haluaa.

Palatessamme autolle eväsretkeltämme, kuski ojentaa mummilleni vanhan 1940-luvun Suomen kuvalehden, jonka on löytänyt näiltä nurkilta. “Ajattelin, että teitä voisi kiinnostaa”, hän kertoo ujosti ja tekoaan jokseenkin vähätellen. Olen matkaseurueestamme ainoa, joka puhuu venäjää. Tulkkaan eteenpäin – olemme kaikki otettuja. Autossa vallitsee heti yhtenäisempi tunnelma.

Ihmismieli toimii ihailtavan reippaasti – sodan jälkeen oli kiire saada elämä rullaamaan, melodraamoja televisioihin ja kahvia, sitä oikeaa, hyllylle.

Uskon, että ristiriitaisuus Suomea ravistelleeseen, sukupolvia ylittävään traumaan on kunnolla herännyt vasta sodan läpikäyneiden lastenlasten päässä. Sanoittamaton kauna, pelko, mutta ennen kaikkea suru menetetyistä vuosista omalla Karjalan torpalla on aito tunne, josta koko Suomen olisi hyvä käydä puhumassa ammattilaiselle.

Karjalaiseen tyyliin kuuluu vaikeiden asioiden käsitteleminen ilon kautta: ilo pintaan, vaikk' syvän (sydän) märkänis! Laastarin alla haava kuitenkin mätänee, jos sen ei anna hengittää.

Anni Valtonen kirjoittaa Helsingin Sanomissa matkastaan luovutetun Karjalan seudulle, isovanhempiensa kotikonnuille. Valtonen kirjoittaa kaihon ja ikävän sukupolvia ylittävästä voimasta. Voimasta, joka on ajanut häntä kauas kotoa “etsimään kodin tunnetta jostain muualta” kuin sieltä, mistä hän tulee.

Tunteen tarttumiselle ihmiseltä toiselle on oma terminsä. Tunnetartuntaa (engl. emotional contagion) esiintyy erityisesti hoitotyössä. Tiedostamaton sijaistraumatisoituminen voi jopa ohjata terapeutin työssään vähemmän vaativiin tehtäviin.

“Ei näistä sodan jälkeen puhuttu, keskityttiin tulevaan”, avaa mummi tunteitaan kyynel silmässään aamupalapöydässä. Ihmismieli toimii ihailtavan reippaasti – sodan jälkeen oli kiire saada elämä rullaamaan, melodraamoja televisioihin ja kahvia, sitä oikeaa, hyllylle. Ei ollut aikaa istua ja tunnustella oloa, oli tehtävä, suoritettava. Ei ihme, että suomalaisten puhumattomuus on jo maailmankuulu nähtävyys.

Olemme kaikki enemmän tai vähemmän saaneet tartunnan siitä tunteesta, josta isovanhempamme, vanhempamme ja Anni Valtonen puhuu. Vuosittainen Edvin Laineen filmatisointi Linnan Tuntemattomasta välittää yhä uudelleen ja uudelleen sitä tunnetta, sitä menetyksen ja luopumisen aktia, joka pitää meidät kiinni Karjalassa.

Itkemme menetyksen surulle, sillä se on ikuista, varmaa ja maailman luonnollisin asia. Itkemme kuitenkin paikkoja, joita moni meistä ei ole edes nähnyt.

Joukkoterapiaan perehtynyt tohtori Molly Castelloe kirjoittaa sukupolvia ylittävistä traumoista. Esimerkiksi monilapsisen perheen sisällä voi vallita sanoittamaton konsensus siitä, että vain joku lapsista kantaa vanhempiensa trauman. On tärkeää antaa traumatisoituneen kertoa kokemuksistaan, mieluiten mahdollisimman monelta kantilta, mutta kuuntelijan tehtäväksi jää päättää, mikä osa näistä koskettaa häntä itseään – jos mikään. Vanhempiensa tai esivanhempiensa traumojen jättäminen jälkeensä suojelee tulevia sukupolvia.

Muisto Karjalasta voisi olla notkea ja elävä, alati muuttuva ja kaunis.

Kun aika jättää, jäävät jäljelle muistot. Ajatus tarinoissa elävistä muistoista, niiden kuolemattomuudesta, tuo lohtua. Niin nostalgia toimii. Vahvat tunteet vain värittävät koetun usein entistä kultaisemmaksi, tummemmaksi.

Muistojen kehykset kiiltävät ja köllivät Vuoksen laskevan auringon säteissä. Se valaisee yhä samat rannat, lämmittää samat joet ja saa saman maan ruohon kasvamaan. Vaikka Karjala sellaisena, kuin meille on siitä kerrottu, ei ole enää pitkään aikaan ollut meidän, ovat tarinat ja muistot siitä pitäneet surun syvällä meissä.

Samaan aikaan Karjala käsitteenä jatkaa muokkautumistaan eväslaatikoissa, jaetuissa tunteissa, soitetuissa kappaleissa ja luetuissa sanoissa, kansallispuvuissa ja lasten tiedonnälässä. Muisto Karjalasta voisi olla notkea ja elävä, alati muuttuva ja kaunis.

Kirjoitin yhdysvaltalaiselle ruokalehdelle pienen tunne- ja muistorikkaan tekstin karjalanpiirakoista. Toimituksella oli teossa numero, jonka teemana on kaikki täytetyt asiat: mykyt, dublingsit, baot, raviolit. Joka kulttuurissa on omansa: vaatiihan täytetty asia vain taikinan ja mielikuvituksen. Päätoimittaja rakastui ideaani ja tekstiini karjalanpiirakoista suomalaisena mykynä.

Onko se näin helppoa, huomaan ajattelevani. Voiko arkisesta arjestaan ammentaa niin syvästi toisia koskettavia tarinoita, että se ylevöittää omankin käsityksen rapisevasta voipaperipussista? Siitä, joka ei kätke sisäänsä vain lämpimän ja kotoisan, ruiskuoreen leivotun riisipuuron, vaan yhden kansallisen muistimme merkittävimpien traumojen, yhä vain porskuttavan jäänteen?

Kansallista muistiamme määrittävät sodat voisivat jäädä kärsimyksineen historiaan. Aletaan sen sijaan kertoa tarinoita siitä, miten nopeasti pääsimme kansakuntana koettelemustemme jälkeen kiinni elämään. Mitä jos meitä yhdistäisi trauman sijaan hyvät selviytymistaidot? Paitsi että sitähän meillä jo on, sisua siis.

teksti: Arda Yildirim

Edit klo 15.04: Jutussa mainittiin kerran Anni Valtonen Anna Valtosena. Virhe korjattu.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Kulttuuricocktail