Hyppää pääsisältöön

Kuinka katosin narkkimaahan? Äidin ja pojan helvetti maan päällä

Marina Erhola, Maarit Tastula ja Aslak Erhola
Marina Erhola, Maarit Tastula ja Aslak Erhola Kuva: Harri Hinkka Flinkkilä & Tastula

Mikä on maanpäällinen helvetti? Se, että katsot vierestä oman lapsesi hidasta itsemurhaa, kun hän katoaa huumeiden narkkimaahan. Samalla sydänalassa tikittää pelko siitä, kumpi ehtii ensin: sairaudentunto vai kuolema.

Se alkoi kannabiksella ja kapinalla. Sitten tuli vaihto-oppilasvuosi Brasiliassa ja kokeilut kovien huumeiden kanssa. Koulun huumevalistus ja pelottelu ei pysäyttänyt vaan synnytti halun kokeilla, miten ja millä aineilla pään saisi parhaiten sekaisin.

Lapsuudessa koettu ulkopuolisuuden tunne väistyi. Huumepiireissä ei arvioitu ulkonäköä eikä kysytty taustoja. Jos oli rahaa ja päihteitä, kaikki olivat kavereita.

Aslak oli koukussa ja kuolematon.

Hän arveli olevansa hirveän viisas, koska tutki ja otti aineista selvää. Tottakai hänen kehonsa kestäisi. Miksei kestäisi? Olihan se kestänyt myrkkyjä tähänkin asti.

Oli yksi ongelma: äiti. Ärsyttävä stalkkaaja, joka tunkeutui avaimillaan kämpille, soitteli kavereille, hälytti paikalle poliisin tai ambulanssin, teki katoamisilmoituksia, pakotti pakkohoitoarviointiin.

Äiti oli kuin helikopteri. Pörräsi siinä yläpuolella koko ajan. Ja se herätti pojassa raivoa.

Pakkohoitoarvioinnissa viranomaiset yrittivät selvittää pojan ongelman laatua. Hän vastasi, ettei hänellä itse asiassa mitään ongelmaa ollut ”mutta äitini on mielisairas”.

Äidillä oli missio: pitää poika elossa siihen hetkeen asti, että tämä itse tajuaisi olevansa kuolemanvaarassa. Siinä taistelussa kaikki keinot olisivat sallittuja. Joku ammattilainen uskalsi tosin epäillä: ”Muista, Marina, että lapsensa voi rakastaa myös kuoliaaksi.”

Mutta olisiko Aslak vielä elävien kirjoissa, jos helikopteri olisi lakannut pörräämästä?

Piilota ahdistus ja itku

Ensin se vaikutti vapaudelta: kaveriporukoiden hilpeää sekoilua, pikkurikoksia, apteekkiryöstöjä, adrenaliinia. Pian paljastuivat narkkimaan toiset kasvot. Velkojat alkoivat kolkutella ovilla.

Väkivallan uhka oli ensimmäinen maksukehotus. Seuraava perintätoimiston nootti jätti jälkeensä mustelmia ja murtuneet luut.

Aslak oppi nopeasti narkkimaan lait ja käskyt.

Piilota ahdistus ja itku. Älä ole heikko.
Jos pelko hiipii luihin ja ytimiin, turruta se pillerillä.
Ystävä on siellä, missä on rahaa tai aineita.
Se, joka pettää, pärjää.
Ole uskollinen vain sille, josta olet riippuvainen. Millään muulla ei ole merkitystä.

Ja tapahtui niinä päivinä, että Aslak meni huumepsykoosiin ja puhui Jumalan ja Saatanan kanssa. Soitti yöllä vieraiden ihmisten ovikelloja varoittaakseen salaliitosta ja uskovaisten hyökkäyksestä. Hakkasi naapurin mummon rollaattorin palasiksi. Uhkasi tappaa ystävänsä.

Onneksi äiti pörräsi paikalle ja sanoi poliisille, ettei umpipsykoottista kannata viedä putkaan vaan sairaalaan. Putkasta Aslak kuitenkin heräsi, häpeissään ja peloissaan.

Ja sitten hän lähti etsimään lisää amfetamiinia.

Kerran hän pisti suoraan suoneen stimulantin seassa rotanmyrkkyä ja otti vähän – vai oliko se paljon – rauhoittavia lääkkeitä ja yhtäkkiä kurkku alkoi turvota ja hirveä paise ja kaveri kysyy, soitetaanko ambulanssi ja hän, että ei, koska suurin huoli, mitä jos aineen vaikutus loppuu ja todellisuus tunkee sisään.

Kaveri soitti tietysti äidille, koska kuolemanvaara ja koska se on melkein kuin mediheli ja tulee paikalle heti, kun kutsu käy.

Ja seuraavana aamuna Aslak antibioottitiputuksessa havaitsee, että paise on alkanut laskea. Ja vastoin lääkärien suosituksia, ”lähdin meneen” sieltä. Eikä sekään tunnu missään, vaikka hetki sitten kävi jo siellä pimeässä, ainakin porteilla.

Emmä haluu kuolla

Oli kevät 2017, kun poliisi kysyi Marinalta: ”Oletko varautunut siihen, että Aslak kuolee?"

Tulee kesä ja tulee paha olo, jota Marina pakenee Helsingin asunnolleen. Siellä keskikesän yöttömässä päivässä hän huutaa suoraa huutoa, itkee ja pyytää armoa, eikä ole edes varma, kenelle sitä pyytää – ehkä itselleen, ehkä lapselleen.

Helikopterin pörräys hänessä vaimenee ja yhtäkkiä tulee oivallus, että voi olla, että lapseni kuolee enkä minä pysty sitä estämään. Että ei ole enää minun käsissäni, miten tämän pojan käy.

Luovutusvoitto.

Ja muutamaa kuukautta myöhemmin tulee syksy Aslakin narkkimaahan ja riitaa naisystävän kanssa, raskas suhde, ehkä aineetkin jo loppumassa, ja Aslakille tulee kiire lähteä pois. Eikä kenkiä missään.

Ja niinpä matkalla - kaatosateessa sukkasillaan – ainakin kymmenen pitkää kilometriä kohti kotia, aikaa ajatella ja herää kysymys, että tätäkö mä haluun. Ja vastaus on selvä.

Emmä haluu kuolla.

Sukat ovat kuluneet puhki pikkukivistä ja polyesteri antanut periksi. Kädet ylös! Antaudun! En pysty tähän yksin.

Aslak soittaa sille tärkeälle ihmiselle, joka on auttanut paljon kaikessa vuosien aikana. Ja järjestää itsensä hoitoon, ihan itse. Koska nyt hän tietää, että haluaa elää.

Flinkkilä & Tastula TV1 lauantaina 30.11. kello 17.10 ja sunnuntaina 1.12. klo 9.05 ja Yle Areena.