Keväällä 1939 viipurilainen viulun ihmepoika, 13-vuotias Heimo Haitto murtautui kansainväliseen kuuluisuuteen. Ensikonserttia Helsingissä helmikuussa seurasi voitto Lontoon kansainvälisessä viulukilpailussa huhtikuussa. Kesällä Heimo esitti itseään Suomen Filmiteollisuuden elokuvassa Pikku pelimanni. – Osa 24/26.
Talvella 1935 torniolainen veturinkuljettaja Aaro Haitto oli tuonut 9-vuotiaan Heimo-poikansa Viipuriin Musiikkiopiston johtajan ja viulunsoiton opettajan Boris Sirpon kasvatiksi. Isä oli tehnyt Sirpon kanssa sopimuksen, jonka mukaan Heimo antautuisi täysin viulunsoitolle ja tapaisi vanhempansa ja sisaruksensa vasta, kun täyttäisi 18 vuotta.
Sirpo, joka oli sekä Viipurin Musiikkiopiston johtaja, viulunsoiton opettaja, lapsiorkesterin kapellimestari että Viipurin Musiikin Ystäväin Orkesterin kapellimestari omisti huomattavan paljon aikaansa Heimolle.
– Ne olivat minulle rakkaita aikoja. Harjoittelimme kolme tuntia ja sitten lähdimme kävelylle pitkin kauniin Viipurin katuja. Meillä oli oma kantakahvilamme, jossa sain nauttia yhden imelän baakelsin, Heimo Haitto on muistellut Viipurin aikojaan myöhemmin.
Kerran, kun Heimo oli jo ahminut leivoksensa, Sirpo kysyi:
– Tahdotko vielä?
Sirpo antoi pojan syödä niin monta leivosta kuin tälle maistui. Heimo jaksoi syödä 11 baakelsia, minkä jälkeen hänen vatsansa tuli kipeäksi.
Kesät Heimo vietti Boriksen ja Greta-rouvan seurassa heidän Perkjärven huvilallaan Karjalankannaksella. Heimon lisäksi Perkjärvelle lähti mukaan muitakin oppilaita.
– Aamulla kahdeksalta mentiin hiljaiseen mäntymetsään, jossa harjoittelimme professorin kanssa sormiharjoituksia ja skaaloja kello 11 asti. Saimme mennä uimaan tunniksi. Sitten oli päivällinen, päivälepo, ja taas opiskelimme omia kappaleitamme itse kukin omassa huoneessaan. Iltaisin oli "konsertti", Heimo on muistellut myöhemmin Perkjärven kesiä.
Perkjärvellä Heimo koki ensimmäisen kerran voimakkaan onnentunteen, jota hän kutsui ”ihmeeksi”. Hänen sormensa alkoivat kulkea kuin itsestään ja viulu alkoi laulaa. Tähän onnelliseen tilaan Heimo pääsi kahdeksan tunnin harjoittelun jälkeen.
Sirpo antoi Heimolle luettavaksi viuluvirtuoosi Niccolo Paganinin elämäkerran ja harjoiteltavaksi Paganinin viulukonserton. Konserton tekniset haasteet tuntuivat Heimosta ”murskaavilta”, mutta hänellä oli valtava halu oppia teos. Samalla hän huomasi kokevansa ”ihmeen” yhä useammin.
Syksyllä 1938 Boris Sirpo kertoi 13-vuotiaalle Heimolle, että tämä tulisi antamaan pian ensikonsertin Helsingissä. Konserttia varten Heimo sai lainaksi Guarneri-viulun ja Vuillaume-jousen.
Heimo alkoi odottaa lähtöpäivää. Hän jännitti Helsingin matkaa, mutta syynä ei ollut konsertti, vaan se, tapaisiko hän Helsingissä äitinsä. Heimo tapasikin Helsingissä tutun naisen, mutta jäi epävarmuuteen, oliko nainen hänen äitinsä vai äidin sisar Martta-täti.
Heimon ensikonsertti oli Konservatorion salissa 24. helmikuuta 1939. Hän soitti Boris Sirpon johtaman Helsingin kaupunginorkesterin säestyksellä kolme kokonaista viulukonserttoa, Mozartin A-duurin, Vieuxtemps’n d-mollin nro 4 ja Paganinin D-duurin. Suoritus oli nuoren pojan taiturillinen voimannäyttö. Arvostelijat pitivät Heimoa sensaationa, Suomen oloissa ainutlaatuisena ilmiönä.
Ensikonserttia seurasi heti toinen esiintyminen Radio-orkesterin solistina, joka myös radioitiin. Boris Sirpo johti orkesteria. Tällä kertaa Heimo soitti omasta mielestään huonosti, hän lukkiutui esiintymisen jälkeen pukuhuoneeseen itkemään. Silloin häntä tultiin hakemaan puhelimeen.
– Tahtoisin puhua Heimon kanssa.
– Se oon mie.
– Täällä puhuu Jean Sibelius. Tahdon kiittää sinua hienosta esityksestäsi, jonka juuri kuulin radiosta.
Puhelu Ainolasta haihdutti nuoren viulutaiteilijan surun saman tien.
Millainen ihminen oli Boris Sirpo, viulupedagogi, joka sopi torniolaisen veturinkuljettajan kanssa, että tämän 9-vuotias poika ei saisi tavata perhettään, ennen kuin täyttäisi 18 vuotta? Oliko Sirpo tunteeton ja laskelmoiva? Ajatteliko lainkaan, mitä ero perheestä Heimoon vaikutti?
Boris Sirpo oli itse ottolapsi. Hän oli joutunut pärjäämään omillaan jo hyvin nuoresta. Sirpolla itsellään ei ollut lapsia. Mennessään naimisiin Greta Ollbergin kanssa 1916 hän oli ottanut nimiinsä Gretan 2-vuotiaan Willy-pojan. Willy Sirob oli kuollut tapaturmaisesti 17-vuotiaana toukokuussa 1931.
Maaliskuussa 1939 ollessaan kirjailija Lempi Jääskeläisen kanssa paluumatkalla Viipurin Taidekerhon illallisilta Sorvalista, Boris Sirpo avautui yllättäen itsestään ja tunteistaan Lempille.
– Yhtäkkiä hän alkoi avomielisesti puhua itsestään, työstään, toiveistaan, kaukokaipuustaan “maahan missä on onni”. Hän kuvitteli kotimaataan Armeniaa sellaiseksi paikaksi, missä olisi hyviä ihmisiä, jotka ymmärtäisivät häntä oikein. Maa, missä on hyvä olla ja elää sekä levätä. Ja kuitenkin hän rakasti Viipuria kotikaupunkinaan ja oli onnellinen Greta-rouvansa ja Heimo Haiton kanssa, Lempi Jääskeläinen on kertonut myöhemmin.
Boris ei ollut oppinut puhumaan suomen kieltä niinä 27 vuotena, jotka hän oli asunut Suomessa.
– Sirpo puhui kauheata murteellista suomea, jossa kaikki y:t olivat i:tä ja ä:t puolestaan e:tä ja kuitenkin se sopi häneen, tuohon tummaan ulkomaalaiseen sinä hetkenä ja erikoisesti siihen tunnelmaan.
Painoiko Sirpon mieltä Musiikkiopiston ankara riita? Keväällä 1938 opiston opettajien luottamuspula johtajaansa kohtaan oli muuttunut avoimeksi kapinaksi ja levinnyt sanomalehti Karjalan yleisönosastoon. Lähes kaikki pitkäaikaiset, läheiset opettajatoverit ja entiset oppilaat olivat nousseet Borista vastaan. Kevään lopulla riita oli sovittu ja tilanne päällisin puolin rauhoittunut, mutta vain väliaikaisesti.
Painoiko Borista maailmantilanne? Kokiko hän uhkaavana sen, miten juutalaisiin suhtauduttiin Kansallissosialistisessa Saksassa? Vaikka Boris väitti olevansa armenialainen, monet epäilivät häntä Viipurissa juutalaiseksi.
– Hän kertoi yksinäisyydestään, taiteilijan yksinäisyydestä, joka oli tuttua minullekin. Kuuntelin vaiti häntä ja sen illan keskustelun jälkeen olen aina pitänyt Boris Sirposta ja muistanut häntä suurena taiteilijana, jota hänen oma aikansa ei oikein täysin käsittänyt. Hän puhui myös Heimo Haitosta, jota rakasti kuin omaa poikaansa.
Museotorilla Sirpon ja Lempi Jääskeläisen seuraan oli liittynyt heidän perässään kävellyt lehtori Maija Inkala. Yhdessä kolmikko oli pysähtynyt ihailemaan kuunvalossa kylpevää pronssista Torkkeli Knuutinpojan patsasta.
– Kun silloin tornikello ylhäällä Vahtitornista ilmoitti ensimmäistä aamutuntia, Sirpo alkoi äkkiä katsoa kädestä kohtaloani ja sanoi: “Teiden elemen ili kulkea risti. Mite se on?” Maija Inkala kurkisti myös kuunvalossa käteni viivoja ja vahvisti asian: “Lempi rakas, siinä on selvä risti, joka kulkee tosiaankin elämänviivasi yli. Mitä se merkitsee ystäväni?”
Huhtikuussa 1939 Boris Sirpon ja Heimo Haiton oli määrä matkustaa Lontooseen, missä Heimo osallistuisi Kuninkaallisen Musiikkiakatemian nuorille viulisteille järjestämään kansainväliseen viulukilpailuun. Heimo sai osallistua kilpailuun erikoisluvalla, alaikäraja oli 14 vuotta ja Heimo täytti 14 vasta toukokuun lopulla.
Juuri ennen Lontooseen lähtöä, Heimoa kohtasi vielä erityinen kunnia. Hän sai kutsun Presidentinlinnaan, missä esiintyi presidentti Kyösti Kalliolle ja tämän vieraille ja sai puristaa presidentin kättä.
Lontoon kilpailuun Heimo oli saanut valita viulun soitinkeräilijä Richard Faltin nuoremman kokoelmasta. Kirurgi Faltin oli tunnetun säveltäjän, entisen viipurinsaksalaisen musiikinopettajan Richard Faltinin poika ja viipurilaisen arvoviulujen keräilijän, kauppaneuvos Harry Wahlin serkku. Heimo valitsi kilpailusoittimekseen Guarnerin.
Vasta laivamatkalla Boris Sirpolle selvisi, että pakollisten Paganinin ja Mozartin viulukonserttojen lisäksi kilpailuohjelmaan kuului myös joku klassinen sonaatti. Heimolla ei ollut sellaista ohjelmistossaan. Alkoi vimmattu Giuseppe Tartinin Paholaistrilli-sonaatin harjoittelu. Heimo ehti kuin ehtikin oppia teoksen ulkoa ennen laivan saapumista Lontooseen.
Lontoosta Heimo ei ehtinyt nähdä kuin hotellihuoneen ja kisapaikan sekä tunnetun Hill and Son –viululiikkeen. Heimo sai kokeilla arvosoittimia, Guarneriuksia, Stradivariuksia ja Guadagnineja, joita liikkeessä oli lukuisia.
Kaikki kilpailun kymmenen osanottajaa asuivat samassa hotellissa. Heihin tutustuminen sai Heimon epävarmaksi:
– Kyllä myö vissiin väärään paikkaan tultiin.
Kilpailupäivänä Sirpo ei antanut Heimon ottaa viulua lainkaan kotelosta, vaan ojensi appelsiinin ja jännitysromaanin. Kilpailuohjelmaa esittäessään Heimo joutui jälleen hänelle tuttuun ihmeelliseen yliluonnolliseen tilaan – ja voitti kisan.
Heimo luuli itse ensin saaneensa kilpailussa kolmannen palkinnon, hän ehti jo lähettää äidilleen postikortin, missä kertoi sijoituksestaan. Vasta seuraavana päivänä hänelle selvisi, että olikin voittanut kisan.
Voiton jälkeen Boris Sirpo antoi haastattelun Helsingin Sanomille:
– Unkarilainen ja tšekkiläinen soittivat mielestäni kuin paholaiset, ja kun muutenkin taso oli hyvin korkea, en uskaltanut toivoa Heimon sijoittuvan edes alkupäähän.
Lehdet kirjoittivat Heimo Haiton tulevaisuudensuunnitelmista; ensin hän kävisi koulun loppuun Suomessa ja ottaisi sitten vastaan palkinnoksi saamansa opiskelupaikan Lontoossa.
Kuuntele Heimo Haiton ja opettajansa Boris Sirpon Yleisradion toimittajalle Markus Rautiolle myöntämä haastattelu heidän palattuaan voitokkaalta kilpailumatkalta Lontoosta 15. toukokuuta 1939.
Lontoon menestyksen jälkeen Boris Sirpo antoi Heimolle uutta ohjelmistoa opeteltavaksi, Lalon, Tshaikovskin ja Sibeliuksen viulukonsertot.
Elokuun 29. päivänä 1939 Heimo Haitto esiintyi solistina Radio-orkesterin julkisessa konsertissa. Orkesteria johti Boris Sirpo ja ohjelmassa oli Vieuxtempsin viulukonsertto nro 4.
Viulutaiteilija Heimo Haitto on kertonut myöhemmin muistelmissaan, että hänen onnellisin lapsuusmuistonsa on Pikku pelimanni -elokuvan kuvaukset kesällä 1939.
Filmimoguli Toivo Särkkä ohjasi Suomen Filmiteollisuudelle musiikkielokuvan, joka kertoo hieman muunnellusti Heimon oman tarinan. Oliko elokuva Heimosta Boris Sirpon idea? Joka tapauksessa Sirpo oli yksi elokuvan kolmesta käsikirjoittajasta ohjaaja Särkän ja Tuomi Elmgren-Heinosen lisäksi.
Heimo esitti elokuvassa Olavia, jonka työtön äiti Anna (Regina Linnanheimo) jättää suutari-Antin (Jalmari Rinne) kasvatettavaksi. Suutarin kuoltua Olavi joutuu orpokotiin, mistä hän karkaa kissa ja viulu kainalossaan. Monien vaiheiden ja vastoinkäymisten jälkeen lahjakas Olavi pääsee musiikkiopiston professorin (Aku Korhonen) oppilaaksi ja Lontooseen kansainväliseen viulukilpailuun.
Viipurin musiikin menestystarina 1918-1939 jatkuu! Lue seuraavaksi kuinka marraskuun viimeisenä päivänä 1939 taivas Viipurin yllä repesi! Lue mitä tähän mennessä on tapahtunut!
Lähteet
Suulliset lähteet
Aikio, Auli: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Auli Aikion puhelinhaastattelu 13.11.2019.
Hyökki, Matti: Muistoja isästä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta Anton Hyökistä. Kuoronjohtaja, professori emeritus Matti Hyökin haastattelu Helsingissä 21.2.2019.
Kari, Päivi: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Päivi Karin haastattelu Orivedellä 21.11.2019.
Ohela, Kyllikki: Muistoja isästä, säveltäjästä ja Viipurin Musiikkiopiston johtajasta Felix Krohnista. Lääketieteen tohtori Kyllikki Ohelan (o.s. Krohn) haastattelu Lappeenrannassa 25.1.2019.
Rauhala, Matti: Oppilaan muistoja Viipurin Musiikkiopistosta. Kanttori Matti Rauhala haastattelussa Lahdessa 11.9.2019.
Saarnilahti-Becker, Meri: Muistoja äidinisän veljestä, viipurinvenäläisesta pianotaiteilijasta ja pianopedagogista Sergei Kulangosta. Kouluttaja Meri Saarnilahti-Beckerin haastattelu Helsingissä 19.2.2019.
Saraste, Jukka-Pekka: Muistoja Viipurin Musiikkiopiston viulunsoitonopettajasta, viulutaiteilija Naum Levinistä. Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen haastattelu Helsingissä 3.10.2019.
Suurpää, Matti: Muistoja äidistä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta ja viulupedagogista Irma Salmela-Suurpäästä. Kustantaja Matti Suurpään haastattelu Helsingissä 2.5.2019.
Sipilä, Aila: Muistoja vanhemmista rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta, o.s. Tillistä. Rouva Aila Sipilän o.s. Mankosen puhelinhaastattelut 5. & 7.11.2019.
Taipale, Auli: Muistoja isovanhemmista, viipurilaisesta kanttori Oskari ja rouva Elli Tillistä sekä vanhemmista, rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta o.s. Tillistä. Rouva Auli Taipaleen o.s. Mankosen haastattelu Helsingissä 6.11.2019.
Painetut lähteet
Aikalaiskirja 1934
Aaltoila, Heikki: Ilmari Hannikainen kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.Aho, Kalevi: Ernest Pingoud - Taiteen edistys. Esipuhe teokseen. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Bergroth, Kersti & Jääskeläinen, Lempi & Kojo, Viljo: Rakas kaupunki. Otava. Helsinki 1951.
Bodalew, Orest: Artikkeli Orest Bodalew kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia (toim. Maire Pulkkinen). Oy Fazerin musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Dahlström, Fabian: Jean Sibelius - Päiväkirja 1909-1944. Svenska litteratursällskapet i Finland. Porvoo 2015.
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula, elämäkerta. WSOY. Porvoo 1938.
Garam, Lajos: Viulun mestareita. Hellasedition. Rajamäki 1985.
Hagelberg-Raekallio, Dagmar: Kaiu Suomen laulu. Laulajattaren muistelmia. Otava. Helsinki 1934.
Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä. Helsinki 1976.
Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina. Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965-76. Tammi. Jyväskylä 1994.
Heikkilä, Ritva (toim.): Kultaisten rantojen Kannas. Kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä. Karisto. Hämeenlinna 1986.
Heiskanen, Outi: Elohuvia. Elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava. Keuruu 2009.
Hirn, Sven & Lankinen, Juha: Viipuri. Suomalainen kaupunki. WSOY. Porvoo 2000.
Häyrynen, Antti: Viipurin perintö elää. Rondo-lehti 11/2018.
Ilanko, Jori: Viipurin musiikkiopisto 1918-1928. Viipuri Kauppakirjapaino 1928.
Jokinen, Esko (toim. Antti Jokinen): Eväät. Kansan sivistysrahaston tuella. Tampere 2003.
Junkkari, Olli: Laulun laaja kotimaa. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Helsinki 1997.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995. WSOY. Juva 1995.
Järvinen, Maria: Optimistit rakentavat maailmaa. Olavi Kajala Lahden kaupunginjohtajana 1942-1967. Historian pro gradu -tutkielma. Treen yliopisto. Huhtikuu 2012.
Jääskeläinen, Lempi: Idästä saapuu myrsky. Otava. Helsinki 1942.
Jääskeläinen, Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Otava. Keuruu 1957.
Kajanus-Blenner, Lilly: Artikkeli Lilly Kajanus-Blenner kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Kari, Leo: Papan pakinat. Tekstinkäsittely Päivi Kari. Oriveden kirjapaino 2013.
Karppanen, Eka: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä. Piirroksellinen muistelmisto 30-luvun Viipurista. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1987.
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala. Latvia 2018.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan. Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Juva 2008.
Kolari, Pertti: Viipurin autotietoa - Etelä-Karjalan Vanhat Ajoneuvot ry. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita. Luettelo-osa 2016.
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa. Romaani. Tammi. Juva 2012.
Kujala, Antti: Viipurin työväenliike vuosina 1899–1907 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894-1918. Studia Musica 28, Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto. Helsinki 2006.
Kuujo, Erkki: Viipuri. Karjala. Osa 3. Arvi A. Karisto Oy.
Laine, Eine: Pitkä päivä paistetta ja pilviä. Muistelmia. Helsinki 1967.
Lankinen, Juha: Kaupan ja teollisuuden Viipuri. Karjalan Kirjapaino Oy, Lappeenranta. Jyväskylä 2000.
Lampila, Raija: Ralf Gothónin soiva elämä. Teos. Juva 2016.
Leppo, Jaakko: Viipurilaisia. Kustannusosakeyhtiö Kivi. Lahti 1946.
Lindgren, Göran (toim.): Viipurin taistelu 1944. Kooste Suomen Sotilassosiologisen Seuran seminaarin 19.4.2007 esitelmistä. Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki. Johtamisen laitos. Julkaisusarja 3. Helsinki 2008.
Liski, Tuure: Lakkarinpalle. Elämää Valkjärven Mannilassa. Pohja 1982.
Louhivuori, Anna-Maija: Artikkeli Cyril Szalkiewicz kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia – Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja, toim. Maire Pulkkinen. Fazer. 1958.
Mainio, Aleksi: Vakoilijoita ja pomminheittäjiä. Viipurin venäläiset taistelujärjestöt ja virkavalta 1917–1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Malmberg, Ilkka: Kaiken nähnyt kaunotar. HS Kuukausiliite. Tammikuu 2005.
Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Otava. Keuruu 1983.
Mäkinen, Kirsi-Marja: Viipurin konserttielämä 1920- ja 1930-luvulla. Musiikkitieteen Pro gradu -tutkielma. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Turun yliopisto 1978.
Neuvonen, Petri (toim.): Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. SKS. Hämeenlinna 2010.
Niskanen, Riitta: "Kruuni sen tekköö" Lahden konserttitalon rakennushistoria. Musiikkiopiston omakotisäätiö & Lahden kaupunginmuseo. Markprint Oy 2004.
Paavolainen, Jaakko: Lapsuus Kanneljärvellä. Tammi. Helsinki 1982.
Pajamo, Reijo: Musiikin juhlaa Viipuris. Repale-kustannus. Helsinki 2018.
Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Otava. Keuruu 1984.
Pelto, Hanna: Lukkarin lapset. Herman Siukosen perheen vaiheita kirjeenvaihdon kertomina. Omakustanne. Vammala 2011.
Pärnänen, Väinö: Viipurilaista teatterielämää. Viipurin Työväen teatteri - Viipurin Kaupunginteatteri 1898-1945. Tammi. Lahti 1950.
Raevuori, Antero: Hyvästi, Viipuri. Karjalan pääkaupungin kohtalon vuodet 1939, 1941 ja 1944. Minerva Kustannus Oy. Saarijärvi 2011.
Rasilainen, Toivo & Pullinen, Erkki: Viipurin musiikkiopisto – Lahden musiikkiopisto. 50 vuotta musiikin opetusta. Lahden musiikkiopisto Oy. 1968.
Roine, Maija-Stiina: Harry Wahlin viulut. Helsinki 2007.
Reijonen, Tuuli: Kannaksen mosaiikkimaailma. Otava. Keuruu 1968.
Roselius, Aapo: Valkoinen Viipuri. Artikkeli kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Toim. Anu Koskivirta ja Aleksi Mainio. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21, 2019.
Rousi, Arne: Ystäväni musiikin maestrot. Atena. Jyväskylä 2006.
Saarenpää, Mandi: Toivo Saarenpää. Kirjavälitys Oy. Tampere 1952.
Saarenpää, Toivo: Viipurin musiikkioloista. Suomen musiikkilehti nro 8. 1.12.1923.
Saarenpää Toivo: Artikkeli Toivo Saarenpää kirjassa Suomen säveltäjiä I (toim. Einari Marvia). WSOY. Porvoo 1965.
Salmenhaara, Erkki: Leevi Madetoja. Helsinki 1987, Painokaari Oy. Tammi.
Salmenhaara, Erkki: Ernest Pingoud – Taiteen edistys. Jälkilause teoksessa. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos: Aamulehti – Kotka Nyheter. Kustannuskiila. Kuopio 1988.
Suomen lehdistön historia 2: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kustannuskiila. Kuopio 1987.
Tilli, Kalevi: Karjalainen rapsodia. Vanha viipurilainen kertoo. Juva 1992. WSOY.
Tilli, Kalevi: Viipuri. Muistoja kaipuuni kaupungista. Juva 1985. WSOY.
Tuomi, Liisa: Elämäni kiikkulauta. Apulehti. Helsinki 1972.
Tuulio, Tyyni: Nuoruuden maa. WSOY. Porvoo 1967.
Vares, Vesa: Porvarillinen ja demokraattinen maakunta. Luovutetun Karjalan porvarilliset puolueet 1900-luvun alusta vuoteen 1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Veltheim, Katri: Kultainen rinkeli. Tammi. Helsinki 1984.
Veltheim, Katri: Kävelyllä Viipurissa. Tammi. Helsinki 1985.
Ypyä, Ragnar: Viipurin kaupungin rakennuskonttorin huonerakennustöitä. Arkkitehtilehti nro 2, 1942.
Arkistolähteet
Elonet
Helsingin Sanomat HS Aikakone
Kansalliskirjasto.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot digi.kansalliskirjasto.fi
Lahden konservatorion arkisto.
Nettilähteet
Airola, Tuomas: Onni Suhonen ja Viipurin perintö. Keski-Pohjanmaa 14.2.2004.
Bodalew, Pippe: Nummelan kylähistoria. Muistoja Huhrammäestä. Vaahteristo. 16.10.2008.
Floman, Per Erik: Glimtar från musiklivet i Wiborg. Wiborgs Nyheter, Lördagen den 7 januari 2012.
Hakala, Esa: Avainsijoitus.blogspot.com. Toista oli Viipurissa 7.8.2018 | Boris Osipovitš Sirpo 31.10.2018 | Heimo Haitto 30.6.2019.
Jalkanen, Pekka: 1930-luku: Katse taaksepäin. Populaarimusiikin museo Pomus.
Karjalainen, Katariina: Tällainen on Putinin hulppea luksushuvila Viipurissa. Ilta-Sanomat 27.9.2017.
Lappalainen, Seija: Ranta Sulho (1901–1960). Kansallisbiografia 9.10.2006.
Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sirpo, Boris (1893–1967). Kansallisbiografia 14.11.2007. Päivitetty 25.9.2008.
Numminen, Pekka: Tällainen on Putinin huvila Viipurissa - maku kuin Trumpilla. Iltalehti 26.09.2017.
Salmenhaara, Erkki: Raitio, Väinö (1891–1945). Kansallisbiografia 20.8.1999. Päivitetty 26.7.2016.
Sariola, Petri: Orest Bodalew - suomalaisen pianotaiteen outsider. Nettiartikkeli. Amfion 17.8.2016.
OP Ryhmän Taidesäätiö
Schönberg, Kalle: Venäläismedia: Putinin uusi datsha on vanha suomalainen jugend-kartano Viipurin lähellä. Yle Uutiset 24.8.2017.
Tampereen ammattikorkeakoulu (TAMK): VirtuaaliViipuri
Teatterimuseo: Tunteita ja eleganssia. Eino Partasen teatterivalokuvia 1930-luvun Viipurista. Työryhmä Pentti Paavolainen, Aila Teräväinen, Irina Fialkina, Sirpa Nygren.
Radio-ohjelmat
Tämä on semmoinen ammatti, ettei sitä täysin opi. Syksyn taiteilija Heimo Haitto soittaa kertoo työstään. Haastattelijana Eeva Hirvensalo. Yle 1979.
Vaito Haitto muistelee veljeään Heimo Haittoa. Toimittajana Outi Paananen. Narrin aamulaulu, Yle 2018.
Kirjallisuutta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva. Karelia Noir I. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2015.
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene. Karelia Noir II. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2016.
Porvali, Mikko: Kadonneen kaupungin varjo. Karelia Noir III. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2018.
