Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Teeman elokuvafestivaali pääkuva

Siitosorin muovinen unelma – Keskiyön cowboy on traaginen buddy movie, jolla on annettavaa nykypolvillekin

Joe Buck (Jon Voight) ja Ratso Rizzo (Dustin Hoffman) kävelevät kadulla New Yorkissa elokuvassa Keskiyön cowboy
Joe Buck (Jon Voight) ja Ratso Rizzo (Dustin Hoffman). Joe Buck (Jon Voight) ja Ratso Rizzo (Dustin Hoffman) kävelevät kadulla New Yorkissa elokuvassa Keskiyön cowboy Keskiyön cowboy,Teeman elokuvafestivaali,teeman elokuvat

”Se on ikuisesti ajankohtainen kuvaus haaveiden petollisuudesta. Vahvimmin läsnä on aina se, mikä on poissa.”
Kriitikko Valtteri Mörttinen pohtii John Schlesingerin elokuvan ajatusten arvoa 50 vuotta ensi-illan jälkeen.

”No, sir, I ain’t a for-real cowboy. But I am one hell of a stud!” Näin letkauttaa nuori Joe Buck.

Joe on tuonut etelävaltiolaisen naiivin maskuliinisuutensa dollarinkuvat silmissä loputtomien mahdollisuuksien itärannikolle. Vuosi on 1969, ja hän on itse Keskiyön cowboy.

Ulkokuoreltaan sarkastinen mutta samalla rehellisen murheellinen näytelmä alkaa, kun Joe karistaa kannoiltaan pikkukaupungin pölyt ja häipyy Texasista mukanaan vain stetson, matkalaukku ja kasvuiän traumat. Suuntana on New York City ja urahaaveena palveluammatti, jota Manhattanin rikkaat rouvat legendojen mukaan käyttävät kyltymättä nautintonsa tuottajana.

Joesta on tuleva ihka aito rattopoika.

Kylmä totuus paljastuu nopeasti suurkaupungin sykkeessä. Kaupanteko on vaikeaa, Joen cowboy-tyyli on enemmän koominen kuin karismaattinen, ja yksinäisyys kouraisee nuoren haaveilijan sydäntä lujempaa kuin hän osasi aavistaa. Joen elämän ainoa valopilkku on hänen reitilleen osuva koditon huijari Rico Rizzo – paremmin Ratsona tunnettu.

Tulokasnäyttelijä Jon Voightin tulkitsema Joe ja uransa huiminta nousukautta eläneen Dustin Hoffmanin henkiin herättämä Ratso ovat niitä valkokankaan ikonisia pareja, jotka piirtyvät katsojan muistiin jo pelkästä elokuvajulisteesta.

Erityisen syvälle pääsee kaivautumaan yskivä ja ontuva Hoffman, joka oli vain kaksi vuotta aiemmin näyttänyt koulupojalta Miehuuskokeessa ja joka vuotta myöhemmin vanheni yli satavuotiaaksi Pienessä suuressa miehessä. Näyttelijä on niin taitava, että usein häntä ei edes huomaa.

Joe Buck (Jon Voight) ja Ratso Rizzo (Dustin Hoffman) kävelevät sillalla New Yorkissa. Elokuvan Keskiyön cowboy mainoskuva.
Joe ja Ratso. Joe Buck (Jon Voight) ja Ratso Rizzo (Dustin Hoffman) kävelevät sillalla New Yorkissa. Elokuvan Keskiyön cowboy mainoskuva. Keskiyön cowboy,Teeman elokuvafestivaali,teeman elokuvat
Suhde, jonka osapuolilla ei ole ketään muuta kuin toisensa.

Koska mieshahmojen välinen kemia on John Schlesingerin Keskiyön cowboyn näkyvin voimavara, sen voi huoletta tulkita buddy movieksi – ”kaveruselokuvaksi”.

Buddy movien lajityyppi nousi näkyville 1970-luvulla, kun feministisen elokuvakirjoittamisen profeetat kriitikko Molly Haskell ja tutkija Laura Mulvey alkoivat käyttää käsitettä. Psykoanalyyttiseen elokuvateoriaan pohjaavissa artikkeleissaan Mulvey määritteli buddy movien tarinaksi, jossa päähenkilöiden aktiivinen homoeroottinen suhde pääsee toimimaan ilman naishahmon aiheuttamaa häiriötä.

Mulvey myönsi jo samassa artikkelissa, josta genremääritelmä on peräisin, että hänen tarkoituksensa on hyödyntää psykoanalyysiä nimenomaan poliittisena aseena. Sen, onko päähenkilöiden vuorovaikutus buddy movie -formaatissa välttämättä seksuaalista, voi muunlaisissa lähestymistavoissa tarvittaessa kyseenalaistaa.

Vaikka Keskiyön cowboyta ei Mulveyn tekstissä edes mainita, se tuntuu olevan malliesimerkki elokuvasta, jonka kohdalla määritelmä osuu maaliin. Todettakoon ensin, että useammin buddy-konseptia hyödynnetään komediassa, mitä Schlesingerin mestariteos ei missään nimessä ole. Ehkä juuri siksi elokuva itse ei kavahda näiden tasojen esille kaivamista, vaan hahmojen alitajuisiin motiiveihin kurkistaminen vain palvelee sen laatua.

Homoseksuaalisuus on elokuvan teemoissa jatkuvasti läsnä – pääosin sen hahmojen synkän fobian myötä. Suurkaupunki syö Texasin pojan elävältä aseinaan nälkä ja kylmyys, silti Joen suurin pelko tuntuu koko ajan olevan ympäristössä vaaniva homous. Kummankin päähahmon jatkuva tarve korostaa omaa heteroseksuaalisuuttaan suorastaan huutaa osakseen mulveylaista tulkintaa.

Mulveyn ärsyttävän tarkkanäköinen teoria on osuvuudestaan huolimatta liian kyyninen käytettäväksi Keskiyön cowboyn ainoana kehyksenä. Seksuaalisuus ylipäätään on ilmiö, joka kuuluu aikuisten maailmaan, ja vaikka se dominoi ympäröivää maailmaa, Joen ja Ratson keskinäinen suhde pakenee eroottisuuden tulkintoja.

Kahden päähenkilön vuorovaikutuksessa on jotakin kaikkea seksuaalista kehitystä edeltävää alitajuista ja lapsenomaista läheisriippuvuutta. Se on suhde, jonka osapuolilla ei aidosti ole ketään muuta kuin toisensa.

Ratso Rizzo (Dustin Hoffman) ja Joe Buck (Jon Voight) kävelevät panttilainaamon näyteikkunan ohi elokuvassa Keskiyön cowboy.
Ratso Rizzo (Dustin Hoffman) ja Joe Buck (Jon Voight) kävelevät panttilainaamon näyteikkunan ohi elokuvassa Keskiyön cowboy. Keskiyön cowboy,Teeman elokuvafestivaali,teeman elokuvat
"I'm walking here!" "Minä kävelen tässä!" Ratso Rizzo (Dustin Hoffman) huutaa vihaisena taksiautoilijalle newyorkilaisella suojatiellä elokuvassa Keskiyön cowboy. Joe Buck (Jon Voight) katsoo vieressä.
"I'm walking here!" "Minä kävelen tässä!" Ratso Rizzo (Dustin Hoffman) huutaa vihaisena taksiautoilijalle newyorkilaisella suojatiellä elokuvassa Keskiyön cowboy. Joe Buck (Jon Voight) katsoo vieressä. Teeman elokuvafestivaali,Keskiyön cowboy,teeman elokuvat
Lapsi, ei voi löytää itseään Goalta, jos on hukannut itsensä Pasilaan.”― Kyösti Pöysti

Nuoren Joen matka on ikuisesti ajankohtainen kuvaus haaveiden petollisuudesta. Texasissa Joe unelmoi New Yorkista. New Yorkissa hän unelmoi Floridasta. Vahvimmin läsnä on aina se, mikä on poissa.

Viitteitä elokuvan henkisestä perinnöstä voi löytää niin Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessusta kuin Zaida Bergrothin Miamistakin sekä kaikista niistä tarinoista, joissa pelastus löytyy postikortin kuvapinnasta – elämästä, jota todellisuuden tasolla ei koskaan ole mahdollista tavoittaa.

Joelle tärkeää on polkaista käyntiin menestyksekäs ura siitosorina. Murheen ja keuhkokuumeen uuvuttamalle Ratsolle sen sijaan riittäisi vain elinympäristö, jossa kukaan ei tiedä, että hänen haukkumanimensä on Ratso.

Elokuva puhuttelee yhä, 50 vuotta ensi-iltansa jälkeen, sillä sen viesti osuu hippipolven lisäksi yhtä lailla itseään etsiviin X-, Y- ja Z-sukupolviin. Modernin länsimaisen nuoren ajattelijan stereotyyppi on vaeltajasielu, joka hakee pelastusta aina sieltä missä ei itse juuri sillä hetkellä ole.

Atte Järvinen kirjoitti saman opetuksen 40 vuotta myöhemmin Pasila-sarjansa päähenkilölle Kyösti Pyöstille: ”Lapsi, ei voi löytää itseään Goalta, jos on hukannut itsensä Pasilaan.”

Tällaista helvetin esikartanoa ei olisi aiemmin nähty valtavirtaelokuvassa.

Vaikka Keskiyön cowboyn vaikutus on pysyvä ja ajatukset ajattomia, siitä huomaa yhä, että kyseessä on koko Hollywoodin taloudelliselta tuholta pelastaneen sex, drugs and rock’n’roll -sukupolven elokuva. Schlesingerin kuviksi pukeman New Yorkin veroista helvetin esikartanoa ei olisi nähty minkään aiemman aikakauden valtavirtaelokuvassa. Kuvassa on varmasti totuutensa. Kyseessä on vuoden 1969 New York – hyvin eri näköinen verrattuna nykyiseen, joka saattaa muistuttaa etäisesti siedettävää, koska ongelmien päälle on raavittu pieni siisti santakeko.

Keskiyön cowboyn vahvuus on juuri siinä, ettei Schlesingerin ole tarvinnut taiteilla itsetarkoituksellisesti elokuvaa ohjatessaan. Teoksen audiovisuaalinen kieli on hyvin hillittyä ja keinoiltaan klassista. Sen esittämä maailma on jo itsessään niin rujo, ettei sitä ole tarvetta korostaa kikkailemalla.

Mausteeksi sekaan on lisätty ajoittaiset huumehoureiset takaumat ja Nilssonin heleä listaykkönen Everybody’s Talkin’ – joka soi lähinnä nauraakseen hahmojen naiiviudelle – mutta Schlesinger käyttää mausteitaan tyylillä.

Lopulta Keskiyön cowboysta tuli kauniin raadollisuutensa ansiosta ensimmäinen ja ainoa lähinnä pornoelokuville tarkoitetun X-ikärajoituksen saanut elokuva, jolle luovutettiin tuosta leimasta huolimatta parhaan elokuvan Oscar-palkinto.

Jutun kirjoittaja Valtteri Mörttinen on kulttuuritoimittaja ja elokuvakriitikko, joka näki Keskiyön cowboyn ensimmäisen kerran peruskouluikäisenä Tampereen Metso-kirjaston lähes pilalle venyneeltä VHS-nauhalta ja piti vielä sen jälkeenkin sitä yhtenä elokuvahistorian suurimmista teoksista.

Toimittaja Valtteri Mörttinen istuu aluskasvillisuuden keskellä syksyisessä metsässä kädessään Stalker-elokuvasta tuttu mutteriin sidottu kangasriekale.
Valtteri Mörttinen Kriittisellä vyöhykkeellä. Toimittaja Valtteri Mörttinen istuu aluskasvillisuuden keskellä syksyisessä metsässä kädessään Stalker-elokuvasta tuttu mutteriin sidottu kangasriekale. Teeman elokuvafestivaali,Kriittinen vyöhyke
Keskiyön cowboyn maailma on jo itsessään niin rujo, ettei sitä ole tarvetta korostaa kikkailemalla.

Keskiyön cowboy esitetään Teeman elokuvafestivaalilla lauantaina 30.11. klo 21.25. Areenassa se on katsottavissa 7 päivää.

Mistä elokuvakriitikot uneksivat? Teeman elokuvafestivaali vei kuvausryhmän, kahdeksan kriitikkoa, yhden Stalkerin, yhden vauvan ja yhden koiran tarkovskilaiselle vyöhykkeelle asiaa pohtimaan. Samat kriitikot vierailevat kirjoittajina Teeman elokuvafestivaalin nettisivuilla.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri