Jäähyväiset Viipurille – Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939

Ennen kuin vihollisen pommitukset ajoivat viimeiset siviilit pois Viipurista, kaupunkiin jääneiden oli aika tehdä sankaritekoja. Pakoon lähteneet Musiikkiopiston johtaja Boris Sirpo ja 14-vuotias Heimo Haitto jatkoivat matkaa edelleen Yhdysvaltoihin. Seurasivatko arvokkaat Repinin maalaukset mukana? Oliko juutalaisuus Sirpon suuri salaisuus? – Osa 26/26.

Sodan puhjettua marraskuun 30. päivänä 1939 ja neuvostoliittolaisten pommikoneiden ilmestyttyä Viipurin taivaalle, alkoi siviiliväestön nopea siirtyminen pois kaupungista. Mukaan voitiin ottaa vain välttämätön, sen verran mitä kukin pystyi kantamaan.

Viipurin Musiikkiopistokin hiljeni oppilaiden ja opettajakunnan hajaannuttua eri tahoille. Musiikkiopiston tyhjentyneissä tiloissa Kannaksenkatu 1:ssä kulki kuitenkin vielä sen toimelias vahtimestari Hulda Puustell.

Muolaassa 1905 syntynyt Hulda Puustell, syntyjään Hänninen, oli Musiikkiopiston uskollinen palvelija, opiston hengetär, joka työskenteli aamuvarhaisesta iltamyöhään. Jos muuta tehtävää ei ollut, hän sitoi nuottilehtiä pahvikansiin. Hän jutteli lapsille ja hoiti heitä äidillisesti, kampasi hiukset ja niisti nenät ennen lavalle menoa.

Jo yli viidentoista vuoden ajan opistoa uskollisesti palvellut Puustell ymmärsi, kuinka arvokas Musiikkiopiston vuosien ajan kartutettu nuotisto oli. Nuotteja oli ostettu ja saatu lahjoituksina ja huolellisesti luetteloitu kokoelma käsitti yli 10.000 yksikköä.

Pari viikkoa sodan alkamisen jälkeen joulukuun puolivälissä 1939 Hulda Puustell ryhtyi kenenkään käskemättä toimiin nuottikokoelman pelastamiseksi. Yhdessä Musiikkiopiston johtokunnan jäsenen Allan Ljungbergin kanssa hän onnistui hankkimaan eräältä viipurilaiselta sahalta viitisenkymmentä laatikkoa, joihin nuotit pakattiin.

Kun opiston hyvä ystävä, liikennetarkastaja E.A. Pinomaa sai järjestettyä rautatievaunun, kuljetettiin nuottilaatikot autolla asemalle ja pakattiin vaunuun. Erään lähteen mukaan Hulda Puustell kuljetti osan nuoteista potkukelkalla. Vaunu lähetettiin Ruotsin puolelle Haaparantaan, missä nuotit olivat sodan ajan. Sodan päätyttyä ne kuljetettiin ensin Pietarsaareen ja sen jälkeen Lahteen, minne Viipurin musiikkiopisto sijoittui.

Viipurin Musiikkiopiston omistuksessa olleet soittimet, joista osa oli historiallisesti arvokkaita, jäivät kaikki Viipuriin. Musiikkiopiston taloon osui kevättalven 1940 pommituksessa palopommi, joka tuhosi lähes kaiken omaisuuden.

Hulda Puustell pelasti Musiikkiopistosta nuottikokoelman lisäksi arvokkaan kipsiveistoksen, josta tuli Lahden konservatorion tunnus. Viipurin Musiikkiopiston jäljiltä jatkava Lahden konservatorio muistaa opiston vahtimestarina vuosikymmeniä toiminutta Hulda Puustellia kahvila Huldalla, joka toimii konservatorion tiloissa.

Jos Hulda Puustell teki itsenäisen päätöksen Musiikkiopiston arvokkaan nuotiston pelastamiseksi, samalla tavalla itsenäisesti toimi viulisti Onni Suhonen kauppaneuvos Harry Wahlin suuren jousisoitinkokoelman suhteen.

Keskellä Viipuria, Vesiportinkadun ja Linnankadun kulmassa sijainnut Wahlin talo oli täynnä arvotavaraa: itämaisia mattoja, alankomaalaisia tauluja, hopeaa ja ennen kaikkea arvosoittimia, viuluja, alttoja ja selloja.

Koska kauppaneuvos ei uskonut, että Viipuri voitaisiin menettää, hän ei antanut evakuoida omaisuuttaan. Edes soitinkokoelman evakuoimiseen hän ei ryhtynyt, vaikka Onni Suhonen – Wahlin luottomies soittoasioissa – puhui asian puolesta.

Wahl ei ollut seuramiehiä, hän vältteli julkisuutta, ei liikkunut seurapiireissä eikä pitänyt melua viuluistaan. Harva viipurilainen edes ymmärsi, millaista aarretta Wahl säilytti kotonaan.

Koska Harry Wahl ei soittanut riittävän hyvin itse, hän kutsui Suhosen usein kotiinsa kuullakseen viulujensa kauniit äänet. Suhosen mukaan Wahl tunnisti soittimet niiden soinnin perusteella. Joskus kahden miehen istunnot venyivät aamukolmeen asti, ja myöhäinen ohikulkija saattoi lämpimässä kesäyössä kuulla avoimesta ikkunasta kaikuvan viulun äänen.

Sodan puhjettua Harry Wahlia puolisoineen ei tavoitettu mistään. Häntä kuulutettiin jopa radiossa. Ainoastaan läheiset ystävät, Wahlin serkku, kirurgi Richard Faltin ja Enso-Gutzeitin yli-insinööri Voitto Valdemar Kolho tiesivät, että Wahl oli sairaalahoidossa Porvoossa saatuaan verensyöksyn. Tietoa ei haluttu kertoa julkisesti.

Kun venäläisten kaukotykki osui miltei taloon, jossa Onni Suhonen asui, hän tarttui toimeen. Suhonen käytti kaikki puhelahjansa, ja taivutteli esikuntapäällikön antamaan luvan Wahlin viulukokoelman evakuoimiseen.

Vaikka kaupunki oli täynnä evakuoitavaa, monien silmissä huomattavasti tärkeämpää kuin muutama viulu, Suhonen sai käyttöönsä kapteenin henkilökohtaisen auton ja kuljettajan.

– Jos porua tulee, niin en ole sitten yllyttänyt, kapteeni oli todennut.

Wahlin talossa kenelläkään ei ollut lupaa mennä kassahoviin, huoneeseen, jossa soittimet olivat. Suhonen kuitenkin tiesi kassaholvin avaimen säilytyspaikan ja niin holvi avattiin ja autoon ryhdyttiin lastaamaan soittimia niin paljon kuin mahtui.

Wahlin kokoelma oli todella mittava, omana aikanaan Euroopan arvokkain. Mukaan mahtuneiden noin kolmenkymmenen viulun ja alton sekä neljän sellon lisäksi Wahlin taloon jouduttiin jättämään seinillä roikkuneet viitisenkymmentä viulua. Mukaan saatiin sentään kuusi Stradivariusta, kuusi Guarneriusta ja kuusi Amatia. Yksi selloistakin oli Stradivarius.

Myöhemmin on selvinnyt, että kassaholviin jäi jostain syystä Wahlin itsensä suuresti arvostama huippuarvokas Santo Serafin -viulu 1700-luvulta. Toinen venäläisille jäänyt huippusoitin oli Lorenzo Storioni -alttoviulu. On vaikea sanoa, miksi Suhonen ei ottanut niitä mukaansa.

– Se oli hätäinen pelastusoperaatio pommituksen keskellä, on kertonut Wahlin testamentin yllättäen kirjahyllystään vuonna 2008 löytänyt Maija-Stiina Roine.

Maija-Stiina Roineen isä, diplomi-insinööri Voitto Valdemar Kolho oli Wahlin luottohenkilö tämän hankkiessa uusia viuluja.

– Suhonen otti sieltä vahingossa sellaisiakin viuluja, joita ei olisi kannattanut pelastaa, joitakin saksalaisia kopioitakin. Hänellähän oli sellainen kassakaappihuone, iso tila, mutta vielä seinilläkin riippui viuluja. Olisi tietenkin luullut, että kalleimmat olivat kassakaappihuoneessa, Wahlin viuluista kirjan kirjoittanut Roine on pohtinut.

Evakkomatkalla satoi räntää. Onni Suhonen istui likistyksissä soittimien keskellä, kun auto liukasteli pitkin mäkistä tietä keskellä sotatoimialuetta. Ojaan meinattiin joutua useamman kerran.

Mikkelissä soittimet yritettiin saada turvaan Yhdyspankkiin, mutta koska kyseessä oli vaivainen taloröttelö, jossa ei ollut tilaa, päätettiin viulut viedä kuljettajan tädin luoksen Kyyhkylän invalidikotiin. Parin päivän kuluttua invalidikodin eteishallissa seisseet soittimet saatiin parempaan turvaan Inkilän kartanoon Juvalle.

Kun kauppaneuvos Wahl viimein tavoitettiin, ei hän ollut aluksi ollenkaan innostunut suoritetusta pelastusoperaatiosta. Mutta ymmärrettyään lopulta Viipurin tilanteen vakavuuden, hän antoi Onni Suhosen valita yhden viuluista palkinnoksi suoritetusta työstä. Vaatimaton Suhonen valitsi kaikkien arvosoittimen joukosta yhden Amatin.

Soittimien matka jatkui Mikkelistä edelleen Ruotsiin, mutta Harry Wahl ei enää kesän jälkeen ollut seuraamassa kokoelmansa kohtaloa. Harry Wahl kuoli keuhkotautiin Helsingissä heinäkuun viimeisenä päivänä 1940 ja hänet haudattiin Hietaniemen krematorion hautausmaahan.

Testamentissaan Harry Wahl kertoo yksityiskohtaisempia tietoja eri soittimista. Testamentin viimeinen lause liittyy Viipurin Musiikkiopiston perustajaan ja johtajaan Boris Sirpoon ja hänen kasvattipoikaansa, viulutaituri Heimo Haittoon: "Mikäli Heimo Haitto tai Boris Sirpo tulevat Suomeen, heitä ei pidä jättää pidättämättä." Sotaa pakoon Amerikkaan lähtiessään heillä oli mukanaan Wahlin kokoelman Guarnerius filius Andreae. Nähtävästi soitin jäi sille tielleen.

Ennen Harry Wahlin kuolemaa hänen lapsensa veivät soitinkokoelman eteläruotsalaisen pankin holviin, missä ne olivat muutamia vuosia, ja sieltä edelleen Amerikkaan. Wahlin omaisuuden jäätyä Viipuriin, hänen perillisensä myivät soittimet yksi toisensa jälkeen ja kokoelma hajosi ympäri maailmaa.

Vain yksi, Iiriläiseksi kutsuttu Antonio Stradivarin vuonna 1702 rakentama viulu on palannut Suomeen. Se kuuluu nykyisin OP Ryhmän Taidesäätiön kokoelmiin, mihin se hankittiin Japanista 1986. Nykyisin Wahlin Iiriläinen ei pölyty kassaholvissa, vaan se luovutetaan lahjakkaiden nuorten suomalaisviulistien käyttöön muutamaksi vuodeksi kerrallaan.

Muun muassa Pekka Kuusisto voitti 17-vuotiaana Kuopion viulukilpailun 1997 Iiriläistä soittaen. Sittemmin sitä ovat soittaneet Pietari Inkinen, Réka Szilvay, Kasmir Uusitupa ja tällä hetkellä Rebekka Roozeman.

Suhonen koulutti suuren määrän merkittäviä viulisteja. Hänen oppilaitaan olivat muun muassa kapellimestarit Ari Angervo, Okko Kamu ja Juha Kangas sekä viulistit Kaija Saarikettu ja Seppo Tukiainen. Onni Suhonen kuoli 1987.

Jo heti keväällä 1940 saattoi huomata, että Viipurin Musiikkiopistoa pidettiin elintärkeänä musiikkikasvatuslaitoksena Suomessa. Uuden Suomen kriitikko Yrjö Suomalainen kirjoitti 10. huhtikuuta:

Viipurin Musiikkiopiston sekä opettajat että oppilaat ovat hajallaan eikä ole tietoa siitä, voidaanko ja minne koota hajonneet sirpaleet. Yksi asia on kuitenkin selvä: Viipurin Musiikkiopisto ei saa lakata toimimasta. Jos niin kävisi, sammuisi ahjo, joka on hehkuttanut ei vain lähintä ympäristöään, vaan joka on valanut virkeää elinvoimaa koko musiikkielämäämme.

Epävarmuus valtionavun saamisesta pidätteli toimintaa. Opiston sijanniksi tutkittiin Lahden lisäksi Kotkaa, Kouvolaa, Turkua ja Tamperetta. Lahden eduiksi katsottiin lopulta kaupungin keskeinen asema ja se, että sinne oli asettunut paljon viipurilaisia.

Avajaiset pidettiin 19. lokakuuta 1940 ja opiston vt. rehtoriksi valittiin Felix Krohn Boris Sirpon ollessa Heimo Haiton kanssa ulkomailla.

Viipurin Musiikkiopistossa Lahdessa opetusta jatkoivat entisistä opiston opettajista muun muassa pianossa Sally Westerdahl ja Sergei Kulanko, viulussa Tatjana von Rippas, laulussa Olavi Nyberg ja sellossa Georg Harpf. Välirauhan aikaan opetusta jatkettiin Lahden lisäksi myös Viipurissa.

Lahden konservatorion nimellä nykyisin tunnettu entinen Viipurin Musiikkiopisto muistaa menneisyyttään muun muassa Sirpo-salilla ja talosta löytyy myös Torkkelinaukio.

Muistelmissaan Heimo Haitto on kertonut, että Amerikassa viulutaiteilija Ivan Galamianin johdolla hänen viuluopintonsa vasta toden teolla alkoivat. Yhdysvaltoihin 14-vuotias Heimo ja Boris Sirpo puolisoineen saapuivat 13. maaliskuuta 1940.

Amerikassa Heimolla oli heti konsertteja Yhdysvaltain suurten orkestereiden ja suurten kapellimestareiden, Eugene Ormandyn, John Barbirollin ja Artur Rodzinskyn kanssa. Teinipoika soitti satoja konsertteja Suomen hyväksi, ja epäilemättä myös omaksi ja kasvattivanhempiensa toimeentuloksi.

Greta Sirpon suurin huoli oli isän ja pojan huonontuva suhde. Kirjeissä sisarelleen Ellen Karille hän kertoi Heimon ja Boriksen välisten erimielisyyksien kasvaneen sitä mukaa kun Heimon 18-vuotispäivä lähestyi. Tiet erkaantuivat kasvattisopimuksen päätyttyä.

Heimo sai roolin elokuvassa There's Magic in Music, joka valmistui 1941. Filminpätkän alussa 15-vuotias Heimo johtaa nuoriso-orkesteria ja on puheroolissa kohdasta 19'05" eteenpäin. Yhdysvaltain kansalaisuuden hän sai 1945.

Kun sota päättyi, Heimon aikomus oli palata Suomeen heti syksyllä 1945 yhdessä kihlattunsa, lahjakkaan sellistin Beverly Le Beckin kanssa, josta tuli myöhemmin soolosellisti Metropolitan-oopperan orkesteriin ja jonka isä oli miljonääri. Pariskunta oli kovin nuori, Heimo vasta kahdenkymmenen.

Suomeen paluu ei kuitenkaan toteutunut ensimmäisen suunnitelman mukaan, vaan vasta elokuussa 1948. Tuolloin Heimo viipyi Suomessa kaksi kuukautta mukanaan silloin jo vihitty vaimonsa Beverly. Aikaa Suomesta lähdöstä oli kulunut yhdeksän vuotta.

Heimo Haitto teki komean viulutaiteilijan uran Yhdysvalloissa, mutta hänen oli vaikea saada elämäänsä järjestykseen.

Haiton värikkäisiin elämänvaiheisiin sisältyi muun muassa vankeustuomio. Hänet pidätettiin shekkipetoksesta San Franciscossa 1963 ja hän istui kymmenen kuukauden tuomiosta seitsemän. Amerikansuomalaisen liikemiehen John O. Virtasen, Boris Sirpon ja Felix Krohnin avulla asiat saatiin järjestykseen ja Heimo saapui Lahteen aloittaakseen opetustyön musiikkiopistossa. Perheen oli tarkoitus tulla perässä, kunhan raha-asiat olisi saatu järjestykseen.

Heimo viipyi Suomessa puolitoista vuotta aina vuoteen 1965 asti. Hän opetti Lahden Musiikkiopistossa viulunsoittoa muun muassa kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteelle, ennen kuin palasi jälleen Amerikkaan. Heimo ei innostunut opettamisesta. Ylen radiohaastattelussa hän totesi: "Koska kukaan ei halua antautua viulunsoitolle kokonaan, pelaavat mieluummin jalkapalloa."

Syy on hieman merkillinen ja ristiriidassa hänen oman, välillä hyvin ankarin sävyin väritetyn lapsuutensa kanssa.

Heimo Haitto soittaa Radion sinfoniaorkesterin säestämänä Sibeliuksen Neljä humoreskia, op. 89, johtajana Jussi Jalas. Esitys on taltioitu säveltäjän 100-vuotisjuhlan merkeissä pidetyn Sibelius-viikon avajaiskonsertissa toukokuun 15. päivänä 1965.

Heimon ja Beverlyn avioliitto päättyi eroon Heimon kovan alkoholinkäytön ja uhkapelaamisen takia 1965. Ilmeisesti viimeinen pisara Beverlyn perheelle oli, kun Heimo pelasi apelta saamansa Guarnerius-viulun.

Avioliiton päätyttyä Heimo Haitto jätti konserttielämän taakseen ja vaihtoi elämäntyyliä. Hän ryhtyi kulkuriksi ja rantapummiksi ja kiersi yksitoista vuotta Kaliforniaa nauttien toisenlaisesta elämästä. Noina vuosina Heimo katosi Suomen perheeltään kokonaan. Monista yrityksistä, lehti-ilmoituksista ja yhteydenotoista huolimatta isä Aaro Haitto ei löytänyt poikaansa.

Tavattuaan suomalaisen Eva Vastarin (Eeva Kainulainen), Heimo Haitto ryhdistäytyi ja pariskunta avioitui 1976. Suomeen paluun jälkeen myös yhteys perheeseen löytyi uudelleen, kun Heimo yli kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen soitti veljelleen Vaito Haitolle kertoen olevansa Riihimäellä.

Heimo ja Eeva Haitto esiintyivät yhdessä pitäen viulu–runonlausuntailtoja. Heimo joutui lopettamaan uransa 1995 sairauden takia. Hän kuoli Marbellassa Espanjassa 9. kesäkuuta 1999, missä pariskunta oli asunut viimeiset vuotensa. Haiton uurna siirrettiin 2005 Suomeen ja laskettiin Helsingin Hietaniemen hautausmaan Taiteilijakukkulalle. Eeva Haitto kuoli 2008.

Boris Sirpon alkuperäinen tarkoitus oli palata Suomeen jo keväällä 1940, mutta paluu venyi. Suomessa elettiin epävakaita aikoja, mutta Yhdysvalloissa ja Kanadassa lapsitähti Heimo Haitolle riitti konserttitilaisuuksia. Näistä hyötyi luonnollisesti myös Boris Sirpo.

Boris Sirpo asettui puolisoineen Portlandiin Oregoniin, missä hän toimi Lewis and Clark Collegen musiikin professorina. Kapellimestariuraansa hän jatkoi perustamansa Portlandin naisorkesterin kanssa, joka niitti laajalti mainetta, ja vieraili Suomessakin 1955.

Vuonna 1958 Lahden kaupunginjohtaja Olavi Kajala yritti saada Boris Sirpon Portlandista takaisin Suomeen. Kajala oli järjestämässä Sirpoa Lahden kaupunginorkesterin kapellimestariksi. Hyvältä näyttäneen alun jälkeen yritys ajautui kuitenkin karille, vaikka asia oli jo niin pitkällä, että Sirpo tuskaili lehtihaastattelussa kuinka saisi muutettua laajan kirjastonsa Portlandista Lahteen.

Haastattelussa Sirpo kertoi myös, että sävelsi sinfoniaa ja oli aloittanut muistelmiensa kirjoittamisen. Muistelmia ei Sirpon jäljiltä ole kuitenkaan löytynyt.

Felix Krohnin kuoltua Boris Sirpo olisi vielä kerran haluttu Lahteen, nyt Musiikkiopiston johtajaksi. Sirpo joutui kuitenkin kieltäytymään tarjouksesta, sillä hän oli liian sairas. Boris Sirpo kuoli 73-vuotiaana Portlandissa 25. tammikuuta 1967. Yhdysvaltain kansalaisuuden hän oli saanut 1950-luvun lopussa asuttuaan Yhdysvalloissa 19 vuotta.

Greta Sirpon kuolema Portlandissa joulukuussa 1955 herätti sisaren Ellen Karin perheessä muistoja ja keskusteluja. Yksi keskustelunaiheista liittyi Sirpojen tauluihin.

Sirpojen kodin seinät Viipurissa oli ajan tapaan vuorattu lukuisilla tauluilla, joista arvokkaimpiin kuuluivat Boriksen ostamat, Kannaksen Kuokkalassa asuneen Ilja Repinin maalaukset. Niitä oli Leo Karin mukaan puolisen tusinaa, huippuna suurikokoinen ortodoksipappia esittänyt kullanhohtoinen maalaus.

Leo Kari kirjoittaa muistelmissaan:

– Äitini muisteli Gretan kirjoittaneen, että hänen ja Boriksen poismenon jälkeen minä perisin kaikki heidän taulunsa. Emme isäni kanssa ottaneet perintöasiaa kovin vakavasti, sillä asia ei ollut ajankohtanen ja Portland oli hyvin kaukana.

Leo oli perheen ainoa jälkeläinen, sillä Greta ja Boris Sirpon Willy-poika oli kuollut teini-ikäisenä jo 1931 ja välit kasvattipoika Heimon kanssa olivat särkyneet.

Viisi vuotta Greta Sirpon kuoleman jälkeen Boris Sirpo avioitui uudelleen ja ehti olla naimisissa entisen oppilaansa, saksalaissyntyisen Gretchenin kanssa seitsemän vuotta. Tieto Boriksen kuolemasta 1967 nosti Karien perheessä surun lisäksi jälleen pienen odotuksen tunnelman. Repinin taulut? Perintö? Tietoa mistään testamentista ei kuitenkaan saatu edes Suomen Portlandin konsulin kautta.

Parin kolmen kuukauden kuluttua Karit saivat Gretchen Sirpolta pitkän ja ystävällisen kirjeen, jossa hän kertoi suunnitelmastaan saapua Suomeen tavatakseen Boriksen sukulaiset ja käydäkseen Lahden musiikkiopistossa.

Karien pieneksi pettymykseksi Repinin tauluista ei ollut kirjeessä mitään mainintaa.

– Ajattelimme kuitenkin, että Gretcheniltä saisimme lopulta tiedon Boriksen taulujen kohtalosta ja kukaties hänellä olisi meille joku tuliainenkin.

Gretchen saapui juhannuksen alla 1967 Mänttään Karien kesämökille, viipyi useita päiviä ja osoittautui sympaattiseksi ihmiseksi. Hän vakuutti, ettei ollut koskaan nähnyt Boriksen kotona ainoatakaan vanhan tyylistä taulua, ei ennen avioliittoaan eikä sen jälkeen.

– Mihin olivat Repinin maalaukset kadonneet? Mahdollisuuksia on useita. Ehkä Sirpot olivat myyneet arvokkaat taulunsa päästäkseen uuden elämän alkuun Yhdysvalloissa, tai ehkä taulut oli varastettu, pohti Leo Kari.

Eräässä kirjeessä Greta Sirpo oli kertonut varkaiden käyneen heidän kotonaan, mutta tauluista ei ollut mitään mainintaa.

– Gretchen Sirpon mahdollista osuutta taulujen häviämiseen en halua edes ajatella! Amerikan perintöä ei siis tullut, mutta sen sijaan tuli täydennystä hienojen muistojen aarrearkkuun.

Karien perheessä pohdittiin jälkikäteen vielä syitä Sirpojen pakenemiseen Amerikkaan. Olisiko perimmäinen syy voinut olla Boris Sirpon juutalaisuus? Perhepiirissä pidettiin mahdollisena, että Boris koki olevansa hengenvaarassa Suomessa. Juutalaisuus selittäisi Sirpon ehkä kiihkeänkin halun lähteä ja pysytellä poissa. Yhdysvallat oli turvallinen paikka verrattuna Suomeen, joka jatkosodassa taisteli Saksan rinnalla.

Sirpo, joka ei osannut englantia eikä tuntenut Yhdysvalloista ketään, jätti kaiken tutun taakseen. Ehkä suosituskirjeen pyytäminen Sibeliukseltakin kielii samasta asiasta, halusta pysytellä kaukana Euroopassa käydystä sodasta, jossa juutalaiset olivat massatuhon kohteena. Sibelius erittäin suosittuna säveltäjänä Yhdysvalloissa oli hyvä käyntikortti.

Sirpo oli laajasti verkostoinunut. Hänellä oli varmasti myös juutalaisia taiteilijaystäviä, joiden kautta hänen oli täytynyt kuulla kuinka juutalaisia kohdeltiin Saksassa. Ehkä jo aikanaan Wolfson-nimen – joka Etsivän Keskuspoliisin arkistoissa löytyy kirjoitusasussa Wolfsohn – vaihtaminen Sirobiksi ensimmäisen maailmansodan aikaan, oli samaa perua.

Entä Gretchen, Boriksen toinen vaimo, joka oli saksalaissyntyinen? Miten hän mahtuisi kuvaan? Oliko Gretchen Amerikkaan paenneita Saksan juutalaisia?

Boris Sirpo ei koskaan kertonut todellista alkuperäänsä kenellekään. Hänen syntymäajastaan, syntymäpaikasta, vanhemmista ja perheestä on joko ristiriitaiset tai erittäin hatarat tiedot.

Lehtimies Jaakko Leppo kirjoitti kuitenkin oman näkemyksensä ystävästään Boris Sirposta:

– Halusin huutaa kaikille – hän oli viipurilainen!

Viipurin musiikin menestystarina 1918–1939 päättyi tähän! Lue koko tarina!

Lähteet

Suulliset lähteet
Aikio, Auli: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Auli Aikion puhelinhaastattelu 13.11.2019.
Hyökki, Matti: Muistoja isästä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta Anton Hyökistä. Kuoronjohtaja, professori emeritus Matti Hyökin haastattelu Helsingissä 21.2.2019.
Kari, Päivi: Muistoja isovanhemmista Ellen ja Elias Karista, isotädistä Greta Sirposta ja hänen miehestään Boris Sirposta, Sirpon toisesta vaimosta Gretchenistä ja isästä Leo Karista. Tietoja isoisovanhemmista Anna ja Gustaf Ollbergistä, isän serkusta Willy Sirobista ja viulutaiteilija Heimo Haitosta. Päivi Karin haastattelu Orivedellä 21.11.2019.
Ohela, Kyllikki: Muistoja isästä, säveltäjästä ja Viipurin Musiikkiopiston johtajasta Felix Krohnista. Lääketieteen tohtori Kyllikki Ohelan (o.s. Krohn) haastattelu Lappeenrannassa 25.1.2019.
Rauhala, Matti: Oppilaan muistoja Viipurin Musiikkiopistosta. Kanttori Matti Rauhala haastattelussa Lahdessa 11.9.2019.
Saarnilahti-Becker, Meri: Muistoja äidinisän veljestä, viipurinvenäläisesta pianotaiteilijasta ja pianopedagogista Sergei Kulangosta. Kouluttaja Meri Saarnilahti-Beckerin haastattelu Helsingissä 19.2.2019.
Saraste, Jukka-Pekka: Muistoja Viipurin Musiikkiopiston viulunsoitonopettajasta, viulutaiteilija Naum Levinistä. Kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen haastattelu Helsingissä 3.10.2019.
Suurpää, Matti: Muistoja äidistä, viipurilaisesta viulutaiteilijasta ja viulupedagogista Irma Salmela-Suurpäästä. Kustantaja Matti Suurpään haastattelu Helsingissä 2.5.2019.
Sipilä, Aila: Muistoja vanhemmista rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta, o.s. Tillistä. Rouva Aila Sipilän o.s. Mankosen puhelinhaastattelut 5. & 7.11.2019.
Taipale, Auli: Muistoja isovanhemmista, viipurilaisesta kanttori Oskari ja rouva Elli Tillistä sekä vanhemmista, rehtori Kauko ja rouva Tellervo Mankosesta o.s. Tillistä. Rouva Auli Taipaleen o.s. Mankosen haastattelu Helsingissä 6.11.2019.

Painetut lähteet
Aikalaiskirja 1934
Aaltoila, Heikki: Ilmari Hannikainen kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.Aho, Kalevi: Ernest Pingoud - Taiteen edistys. Esipuhe teokseen. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Bergroth, Kersti & Jääskeläinen, Lempi & Kojo, Viljo: Rakas kaupunki. Otava. Helsinki 1951.
Bodalew, Orest: Artikkeli Orest Bodalew kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia (toim. Maire Pulkkinen). Oy Fazerin musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Dahlström, Fabian: Jean Sibelius - Päiväkirja 1909-1944. Svenska litteratursällskapet i Finland. Porvoo 2015.
Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula, elämäkerta. WSOY. Porvoo 1938.
Garam, Lajos: Viulun mestareita. Hellasedition. Rajamäki 1985.
Hagelberg-Raekallio, Dagmar: Kaiu Suomen laulu. Laulajattaren muistelmia. Otava. Helsinki 1934.
Haitto, Heimo: Maailmalla. Kirjayhtymä. Helsinki 1976.
Haitto, Heimo – Vastari, Eva: Viuluniekka kulkurina. Heimo Haiton vaellusvuodet Yhdysvalloissa 1965-76. Tammi. Jyväskylä 1994.
Heikkilä, Ritva (toim.): Kultaisten rantojen Kannas. Kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä. Karisto. Hämeenlinna 1986.
Heiskanen, Outi: Elohuvia. Elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava. Keuruu 2009.
Hirn, Sven & Lankinen, Juha: Viipuri. Suomalainen kaupunki. WSOY. Porvoo 2000.
Häyrynen, Antti: Viipurin perintö elää. Rondo-lehti 11/2018.
Ilanko, Jori: Viipurin musiikkiopisto 1918-1928. Viipuri Kauppakirjapaino 1928.
Jokinen, Esko (toim. Antti Jokinen): Eväät. Kansan sivistysrahaston tuella. Tampere 2003.
Junkkari, Olli: Laulun laaja kotimaa. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Helsinki 1997.
Jussila, Osmo & Hentilä, Seppo & Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809–1995. WSOY. Juva 1995.
Järvinen, Maria: Optimistit rakentavat maailmaa. Olavi Kajala Lahden kaupunginjohtajana 1942-1967. Historian pro gradu -tutkielma. Treen yliopisto. Huhtikuu 2012.
Jääskeläinen, Lempi: Idästä saapuu myrsky. Otava. Helsinki 1942.
Jääskeläinen, Lempi: Kevät vanhassa kaupungissa. Otava. Keuruu 1957.
Kajanus-Blenner, Lilly: Artikkeli Lilly Kajanus-Blenner kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia. Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja. Toim. Maire Pulkkinen. Oy Fazerin Musiikkikauppa. Helsinki 1958.
Kari, Leo: Papan pakinat. Tekstinkäsittely Päivi Kari. Oriveden kirjapaino 2013.
Karppanen, Eka: Nuorukaisena Knut Possen jäljillä. Piirroksellinen muistelmisto 30-luvun Viipurista. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1987.
Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala. Latvia 2018.
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan. Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. WSOY. Juva 2008.
Kolari, Pertti: Viipurin autotietoa - Etelä-Karjalan Vanhat Ajoneuvot ry. Viipurin läänin autoja ja autoilijoita. Luettelo-osa 2016.
Kortelainen, Anna: Ei kenenkään maassa. Romaani. Tammi. Juva 2012.
Kujala, Antti: Viipurin työväenliike vuosina 1899–1907 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Kuula, Pentti: Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894-1918. Studia Musica 28, Sibelius-Akatemia, Kirkkomusiikin osasto. Helsinki 2006.
Kuujo, Erkki: Viipuri. Karjala. Osa 3. Arvi A. Karisto Oy.
Laine, Eine: Pitkä päivä paistetta ja pilviä. Muistelmia. Helsinki 1967.
Lankinen, Juha: Kaupan ja teollisuuden Viipuri. Karjalan Kirjapaino Oy, Lappeenranta. Jyväskylä 2000.
Lampila, Raija: Ralf Gothónin soiva elämä. Teos. Juva 2016.
Leppo, Jaakko: Viipurilaisia. Kustannusosakeyhtiö Kivi. Lahti 1946.
Lindgren, Göran (toim.): Viipurin taistelu 1944. Kooste Suomen Sotilassosiologisen Seuran seminaarin 19.4.2007 esitelmistä. Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki. Johtamisen laitos. Julkaisusarja 3. Helsinki 2008.
Liski, Tuure: Lakkarinpalle. Elämää Valkjärven Mannilassa. Pohja 1982.
Louhivuori, Anna-Maija: Artikkeli Cyril Szalkiewicz kirjassa Suomalaisia musiikin taitajia – Esittävien säveltaiteilijoiden elämäkertoja, toim. Maire Pulkkinen. Fazer. 1958.
Mainio, Aleksi: Vakoilijoita ja pomminheittäjiä. Viipurin venäläiset taistelujärjestöt ja virkavalta 1917–1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Malmberg, Ilkka: Kaiken nähnyt kaunotar. HS Kuukausiliite. Tammikuu 2005.
Moisio, Erkki: Lempi Jääskeläinen – Viipurin kuvaaja. Otava. Keuruu 1983.
Mäkinen, Kirsi-Marja: Viipurin konserttielämä 1920- ja 1930-luvulla. Musiikkitieteen Pro gradu -tutkielma. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Turun yliopisto 1978.
Neuvonen, Petri (toim.): Kävelyretkiä 1930-luvun Viipurissa. Eino Partasen valokuvia. SKS. Hämeenlinna 2010.
Niskanen, Riitta: "Kruuni sen tekköö" Lahden konserttitalon rakennushistoria. Musiikkiopiston omakotisäätiö & Lahden kaupunginmuseo. Markprint Oy 2004.
Paavolainen, Jaakko: Lapsuus Kanneljärvellä. Tammi. Helsinki 1982.
Pajamo, Reijo: Musiikin juhlaa Viipuris. Repale-kustannus. Helsinki 2018.
Pakkanen, Outi: Rakas Emmi. Otava. Keuruu 1984.
Pelto, Hanna: Lukkarin lapset. Herman Siukosen perheen vaiheita kirjeenvaihdon kertomina. Omakustanne. Vammala 2011.
Pärnänen, Väinö: Viipurilaista teatterielämää. Viipurin Työväen teatteri - Viipurin Kaupunginteatteri 1898-1945. Tammi. Lahti 1950.
Raevuori, Antero: Hyvästi, Viipuri. Karjalan pääkaupungin kohtalon vuodet 1939, 1941 ja 1944. Minerva Kustannus Oy. Saarijärvi 2011.
Rasilainen, Toivo & Pullinen, Erkki: Viipurin musiikkiopisto – Lahden musiikkiopisto. 50 vuotta musiikin opetusta. Lahden musiikkiopisto Oy. 1968.
Roine, Maija-Stiina: Harry Wahlin viulut. Helsinki 2007.
Reijonen, Tuuli: Kannaksen mosaiikkimaailma. Otava. Keuruu 1968.
Roselius, Aapo: Valkoinen Viipuri. Artikkeli kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Toim. Anu Koskivirta ja Aleksi Mainio. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21, 2019.
Rousi, Arne: Ystäväni musiikin maestrot. Atena. Jyväskylä 2006.
Saarenpää, Mandi: Toivo Saarenpää. Kirjavälitys Oy. Tampere 1952.
Saarenpää, Toivo: Viipurin musiikkioloista. Suomen musiikkilehti nro 8. 1.12.1923.
Saarenpää Toivo: Artikkeli Toivo Saarenpää kirjassa Suomen säveltäjiä I (toim. Einari Marvia). WSOY. Porvoo 1965.
Salmenhaara, Erkki: Leevi Madetoja. Helsinki 1987, Painokaari Oy. Tammi.
Salmenhaara, Erkki: Ernest Pingoud – Taiteen edistys. Jälkilause teoksessa. Gaudeamus. Jyväskylä 1995.
Suomen lehdistön historia 5: Hakuteos: Aamulehti – Kotka Nyheter. Kustannuskiila. Kuopio 1988.
Suomen lehdistön historia 2: Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kustannuskiila. Kuopio 1987.
Tilli, Kalevi: Karjalainen rapsodia. Vanha viipurilainen kertoo. Juva 1992. WSOY.
Tilli, Kalevi: Viipuri. Muistoja kaipuuni kaupungista. Juva 1985. WSOY.
Tuomi, Liisa: Elämäni kiikkulauta. Apulehti. Helsinki 1972.
Tuulio, Tyyni: Nuoruuden maa. WSOY. Porvoo 1967.
Vares, Vesa: Porvarillinen ja demokraattinen maakunta. Luovutetun Karjalan porvarilliset puolueet 1900-luvun alusta vuoteen 1939 kirjassa Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880–1939. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 21. Kirjaksi.Net 2019.
Veltheim, Katri: Kultainen rinkeli. Tammi. Helsinki 1984.
Veltheim, Katri: Kävelyllä Viipurissa. Tammi. Helsinki 1985.
Ypyä, Ragnar: Viipurin kaupungin rakennuskonttorin huonerakennustöitä. Arkkitehtilehti nro 2, 1942.

Arkistolähteet
Elonet
Helsingin Sanomat HS Aikakone
Kansalliskirjasto.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot digi.kansalliskirjasto.fi
Lahden konservatorion arkisto.

Nettilähteet
Airola, Tuomas: Onni Suhonen ja Viipurin perintö. Keski-Pohjanmaa 14.2.2004.
Bodalew, Pippe: Nummelan kylähistoria. Muistoja Huhrammäestä. Vaahteristo. 16.10.2008.
Floman, Per Erik: Glimtar från musiklivet i Wiborg. Wiborgs Nyheter, Lördagen den 7 januari 2012.
Hakala, Esa: Avainsijoitus.blogspot.com. Toista oli Viipurissa 7.8.2018 | Boris Osipovitš Sirpo 31.10.2018 | Heimo Haitto 30.6.2019.
Jalkanen, Pekka: 1930-luku: Katse taaksepäin. Populaarimusiikin museo Pomus.
Karjalainen, Katariina: Tällainen on Putinin hulppea luksushuvila Viipurissa. Ilta-Sanomat 27.9.2017.
Lappalainen, Seija: Ranta Sulho (1901–1960). Kansallisbiografia 9.10.2006.
Mäkelä-Alitalo, Anneli: Sirpo, Boris (1893–1967). Kansallisbiografia 14.11.2007. Päivitetty 25.9.2008.
Numminen, Pekka: Tällainen on Putinin huvila Viipurissa - maku kuin Trumpilla. Iltalehti 26.09.2017.
Salmenhaara, Erkki: Raitio, Väinö (1891–1945). Kansallisbiografia 20.8.1999. Päivitetty 26.7.2016.
Sariola, Petri: Orest Bodalew - suomalaisen pianotaiteen outsider. Nettiartikkeli. Amfion 17.8.2016.
OP Ryhmän Taidesäätiö
Schönberg, Kalle: Venäläismedia: Putinin uusi datsha on vanha suomalainen jugend-kartano Viipurin lähellä. Yle Uutiset 24.8.2017.
Tampereen ammattikorkeakoulu (TAMK): VirtuaaliViipuri
Teatterimuseo: Tunteita ja eleganssia. Eino Partasen teatterivalokuvia 1930-luvun Viipurista. Työryhmä Pentti Paavolainen, Aila Teräväinen, Irina Fialkina, Sirpa Nygren.

Radio-ohjelmat
Tämä on semmoinen ammatti, ettei sitä täysin opi. Syksyn taiteilija Heimo Haitto soittaa kertoo työstään. Haastattelijana Eeva Hirvensalo. Yle 1979.
Vaito Haitto muistelee veljeään Heimo Haittoa. Toimittajana Outi Paananen. Narrin aamulaulu, Yle 2018.

Kirjallisuutta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva. Karelia Noir I. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2015.
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene. Karelia Noir II. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2016.
Porvali, Mikko: Kadonneen kaupungin varjo. Karelia Noir III. Atena Kustannus Oy. Nörhaven, Tanska 2018.