Pieniä lämmön pilkahduksia

Pieniä lämmön pilkahduksia

Tarkka on inehmon muisti joissakin asioissa. Lapsena sitä huomio kiinnittyy ties mihin pieneen yksityiskohtaan, jota aikuiset eivät ehkä edes huomaa.

Muistan tarkasti mummolani bakeliittiset kattolampun katkaisimen ”napit”.

Mustasta katkaisimesta törrötti kaksi päällekkäistä, ohutta ja pyöreää pötkylää, musta ja punertava. Niistä aina jompikumpi törrötti ulompana, ja se toinen ei.

Painamalla punertavan pötkylän pohjaan sai syttymään kattolampun ( 1 x 40 w @ 50 Hz) ja mustaa painamalla lamppu sammui.

Katkaisinta oli kiva painaa, siitä kuului palkitseva, ronksahtava ääni.

Huvikseen sitä ei voinut painella, valon tai pimeän tarpeesta vain. (60-luku ei suosinut jonninjoutavuuksia vielä sillä kohtaa.)

Toinen palkitseva asia oli hellapuusylillisen kantaminen sisään, ja sen rumpsauttaminen halkolaatikkoon.

Siitä sai ensiksikin kiitollisen päänsilityssipaisun kummitädiltä, ja mikä parasta, halkolaatikko haisi ihanalta: kuivalta puulta, tuohelta, kaarnalta.

Muistan vielä tarkasti, miltä tuntui ”nyhtö” villapaidassani, kun puukuormaa holautti halkolaatikkoon, ja olikin jokin tikkuinen puunsälö tarttunut villapaitaan kiinni.

Toki elämässäoli myös varjopuolia, alhoja.

Halkolaatikon värin kanssa en ole ikinä ollut sinut. Väri oli epämääräinen, aivan kuin valkoisella väkisin laimennettu versio jostain vihertävän sinivihreästä akvamariinista.

Paha kyllä mummolani - se, jota kutsuttiin ukkilaksi - ei ollut Suomean ainoa asumus, jossa oli minun mielestäni sairaan senvärinen halkolaatikko.

Kait se väri oli jokin paholaismainen standardi Tsaarin ajalta. (sRGB-koodeina väri oli jotakuinkin 0,255,191, mutta valkoisella lantrattuna. Lieneekö teille tuttu?)

Syystä, jota en voi selittää, tuo väri etoo minua vieläkin, vaikka pidin halkolaatikon tuoksusta, sen täyttämisestä ja puiden nostelemisesta siitä hellaan.

-Ja vaikka pidän aidon akvamariinin (jalokivi) väristä paljonkin, valokuvien perusteella.

(https://fi.wikipedia.org/wiki/Akvamariini#/media/Tiedosto:Aquamarine_P1000141.JPG)

(Ja ukkilassa oli muinaisen Utran lasitehtaan juomalaseja, jotka olivat paksua, akvamariininväristä lasia. Pidin niistä laseista kovasti, aivan erityisesti juuri sen vienonsinisen värin takia.)

Halkolaatikon emaskuloidun epämääräisvihervärin inhoni jäänee siis arvoitukseksi nykyiselle ja tukevalle ihmiskunnalle..

Koska noihin aikoihin ei ollut tietokoneita, nettiä, eikä paljon mitään muutakaan (paitsi verot, sairausvakuutustoimisto, invaliidien kioski, perunannosto, kuolema ja poliisi), piti lapsena keksiä jotakin tekemistä, että olisi ollut jotakin tekemistä.

Niinpä minä usein riipuin metallisista voimistelurenkaista, jotka roikkuivat tuvan kattoon kiinnitetyistä köysistä.

Renkaissa oli jotain varhaismuovista, ruskeaa ”kanttinauhaa” pehmikkeenä ja luiskahtamista estämässä.

Pehmikenauha oli vähäsen tahmeaa, hieman kuin hiki-ikäytetty eristysnauha.

Sen ansioa oli, että renkaista sai hyvän otteen, ja jokaista mummolassa oltua päivää kohden varmaan riipuin renkaissa ..olisiko kuusi ja puoli tuntia? Tai nel kaksi.

En ollut etevä voimistelija, vaan riipuin renkaista kädet suorina, liikunnallisettomana, lähinnä kuin litimärkä patja.

Ehkä se ajanvietteen lisäksi soi minulle aiempaa pidemmät kainalot, tai muita terveysetuja.

Kun äsken puhuin siitä halkolaatikosta ja valokatkaisijasta, niin tuntuu, että ketä semmoinen nyt kiinnostaisi, että muistinko halkolaatikon tuoksun vai en. Tai katkaisijan tapit ja naksahduksen.

Mutta juttu on niin, että jollain lailla juuri nuo ovat parhaita lapsuusmuistoja.

Juu-u, oli kyllä kiva saada kesällä jäätelö. Ja 15 pennin mansikkajäätelö invaliidien (sic) kioskilta maistui paremmalta kuin mikään nykyinen sortti, ja bla bla bla. Hyviä muistoja ne, jäätelöt, limonaati. Ei siinä mitään.

Vaan nuo ainoalaatuiset kokemukset - kuten se, millainen ilo oli saada vetää toisen mummolan - jota sanottiin mammalaksi - sisävessan vetoketjun posliinisesta vetopulikasta, ja kuulla, kun kauhean kolinan jälkeen vesi alkoi syöksyä putkea alas, pönttöä huuhtelemaan; tapahtumasarja, jota en ollut päässyt kokemaan missään muualla - nuo kokemukset ovat jotenkin kuin tiivistettyä lapsuutta.

- - Lueskelin tuossa aiemmin kansantajuisia tiedeartikkeleita kosmologiasta, ja etenkin lumouduin etevien taiteilijoiden tekemästä aika-avaruuskuvituksesta, joka sai mielikuvituksen lentämään, ja miettimään aikamatkustamista ja muuta.

Niin sieltä sitten, avaruuskuvamietteiden seasta, pääni sisältä, nousi eteeni mielikuva: minä pienenä aukaisemassa halkolaatikkoa, ja hulauttamassa sylillisen koivupilkkeitä sinne, pakkasen paukkuessa ulkona, hellan ja kamarin kakluunin rätistessä ja humistessa iloisesti.

Niin sittenpä kirjoitin halkolaatikosta. Kun, ei siitä samasta laatikosta ehkä kukaan muu kirjoita. (Mahdollisesti hyvästä syystä.) Minä kirjoitin, ajatellen, että ehkä siitä minulle lämpimästä ajatuksesta koituisi lämpöä myös teille, jos tuuri käypi.

Niin silläpä, minä.

Kunn! terv.

Nimim.

Yksi monten puolesta.