Teemu Laaksonen
Yle
Timothy J. Cook on rakastunut suomalaisten kansalliseepokseen, joka julkaistiin 170 vuotta sitten. Hän pohtii, ovatko suomalaiset omineet karjalaisten kulttuurin itselleen. Professori Lotte Tarkka korostaa, että kyseessä on eurooppalainen taideteos, jonka ainekset ovat suomalais-karjalaisia.
Suomalaisuus on sähköistänyt yhdysvaltalaisen Timothy J. Cookin. Hän haluaa ymmärtää, mistä suomalaiset on tehty. Vastauksia hän etsii tietysti Kalevalasta.
Eepoksia käsittelevä väitöskirja mielessään Cook tutki suomalaisten kansalliseeposta jatko-opiskelijana Itä-Suomen yliopistossa lukuvuonna 2017–2018. Tätä nykyä hän on väitöskirjatutkijana Nebraska-Lincolnin yliopistossa Yhdysvalloissa. Hän katsoo suomalaisteosta esimerkiksi Danten 1300-luvulla kirjoittaman Jumalaisen näytelmän rinnalla.
Cook esittää neljä havaintoa Kalevalasta. Ulkopuolisena tarkkailijana hän jää miettimään, onko suomalaisuus itse asiassa rakennettu varkauden varaan.
Cookin havaintoja kommentoi Helsingin yliopiston folkloristiikan professori Lotte Tarkka. Hän muistuttaa, että keskustelu ei ole uusi ja että kansanrunous ei tunnista valtioiden rajoja.
1) Kalevala oli suomalaisten pääsylippu kansakuntien joukkoon
Kun pienessä kansassa herää halu itsenäistyä, seuraa pian kysymys, miten se voisi onnistua. Monissa Euroopan eri kolkissa alettiin 1800-luvulla ajatella, että olisi sittenkin mukavampaa olla jotain muuta kuin osa isoa imperiumia. Voisi vaikka samastua omaan kieleen, asuinpaikkaan ja historiaan, ehkä jopa perustaa oman pikkuvaltion.
– Moni janoaa itsenäisyyttä, mutta miten se käytännössä hankitaan. Se on tuhannen taalan kysymys. Miten kerrot maailmalle, että me ansaitsemme itsenäisyyden? Cook kysyy.
Suomalaisten tapauksessa vastaus oli Kalevala, jonka ensimmäisen version Elias Lönnrot (1802–1884) julkaisi vuonna 1835 ja toisen 1849. Jälkimmäinen on laajempi ja tutumpi. Sen julkaisusta on kulunut 170 vuotta.
Cook jakaa käsityksen, joka on Kalevala-tutkimuksessakin usein esitetty: kansakunta tarvitsee eepoksen ollakseen olemassa ja tullakseen huomatuksi. Vaaditaan siis taiteellisesti riittävän merkittävä teos, joka kiteyttää paikallisen kulttuurin ja identiteetin ydinpiirteet. Sen jälkeen kyseisen ihmisryhmän paikka maailmannäyttämöllä on hankala kiistää.
– Kun suomalaiset olivat saaneet Kalevalansa, he saattoivat viitata siihen ja sanoa, että tässä on tarinamme.
Lotte Tarkka:
"Cook esittää näkemyksiä, jotka ovat tutkijoiden parissa laajasti tunnettuja ja jaettuja. Kalevalaa on sijoitettu osaksi maailmankirjallisuutta ja suomalaisuuden kivijalaksi jo 1830-luvulla.
Tällä hetkellä tutkimuksessa korostetaan sitä, että koko projekti oli perin juurin eurooppalainen – eepoksen kirjalliset ja ideologiset mallit olivat osa tuon ajan eurooppalaista keskustelua.
Kalevalan erityisyys on siinä, että olemme tarpeeksi periferiassa, jotta näinkin vanhakantainen runotraditio saattoi säilyä täällä niin pitkään. Ja että sivistyneistö oli valmis sitä keräämään 1800-luvun alussa. Tämä kohtaaminen on ainutkertainen – ja vielä todella hyvin dokumentoitu fantastisiin arkistoihimme."
2) Suomi ei ole Kalevalan kotimaa
Lönnrot keräsi Kalevalan merkittävimmät ainekset Venäjän Karjalasta, erityisesti Vienasta. Samoja teemoja ja samankaltaisia runoja on toki löytynyt kaikkien itämerensuomalaisten kansojen keskuudesta. Esimerkiksi Virosta on tavattu lähes puolet Kalevalaan sisältyvistä myyttiaiheista.
Vienan Karjala oli monien suomalais-karjalaisten kulttuurien kohtaamispaikka, mikä teki sikäläisestä runolaulusta elävää ja monipuolista. Ikivanhoja aineksia säilyi ja samalla luotiin uutta.
Cook ajattelee, että Karjala oli Lönnrotille Etelä-Suomestakin katsottuna kaukainen, vielä enemmän muusta maailmanmenosta erillään oleva paikka, josta voisi löytyä kurkistusaukko menneisyyteen.
Totta onkin, että suomalaisuuden kiteyttäminen ei onnistunut ilman Karjalaa. Tai kuten akateemikko Anna-Leena Siikala (1943–2016) kirjoittaa Itämerensuomalaisten mytologia -teoksessaan (2012):
Kalevalassa suullinen runous, joka elävänä perinteenä oli jo menettänyt myyttisen merkityksensä, mytologisoitiin uudelleen syntymässä olevan kansallisvaltion käyttöön.
Kun karjalaiset eivät itse kirjoittaneet omia tarinoitaan ylös, he eivät voineet myöskään esitellä niitä maailmalle ja jäivät siten vain historian alaviitteeksi, Cook toteaa.
Oliko karelianismi jopa eräänlaista kolonialismia tai kulttuurista omimista?
Hän pohtii, oliko Lönnrotin ja muiden kansakuntaa rakentavien Suomi-älykköjen karelianismi jopa eräänlaista kolonialismia. Tai täsmällisemmin, kulttuurista omimista.
Karelianismilla tarkoitetaan erityisesti 1800-luvun lopulla kukoistanutta kansallisromanttista Karjala-intoilua. Kovimmat karelianistit olivat taiteilijoita, joiden mielestä Kalevala paljasti muinaissuomalaisen todellisuuden.
– Olen kehitellyt ajatusta, että suomalaisten suhteessa karjalaisiin oli kolonialismin piirteitä. En väitä, etteikö niin olisi, mutta ehkä se on kuitenkin liioittelua. Ainakaan se ei ole koko totuus, Cook sanoo.
Hänen mukaansa aina ja kaikkialla ihmiset ovat lainailleet toistensa tarinoita ja myyttisiä hahmoja.
– Kukaan ei omista Väinämöistä. Kirjallista suurhahmoa ei voi omistaa. Väinämöinen puhuttelee yhtä lailla karjalaisia ja suomalaisia.
Lotte Tarkka:
"Karelianismin kolonialistisuudesta on keskusteltu Suomessa 1980-luvulta lähtien. On totta, että ainakin retoriikassa on yhtäläisyyksiä. Karjalaiset esimerkiksi kuvattiin luonnonlapsina, joiden kulttuuri oli aitoa juuri luonnollisuuden takia.
Tällä hetkellä Venäjän Karjalassa käydään välillä kiivastakin keskustelua siitä, onko Kalevala itse asiassa ”kulttuurinen ryöstö”. Toisaalta myös Venäjällä tiedostetaan Lönnrotin panos, joka tekee eepoksesta monikansallisen.
Ei ole kysymys siitä, onko Kalevala suomalaisten vai karjalaisten – se on eurooppalainen kansalliseepos, jonka loi eurooppalaisten aatteiden vaikutuksesta suomalainen tutkija-runoilija, ja jonka aineksina on käytetty suomalais-karjalaista kansanrunoa.
Sitä paitsi kansanrunot ovat luonteeltaan kulttuuria, joka ei tunnusta kansallisuuksia tai valtionrajoja.
Kun sanotaan, että jokin on kulttuurista omimista, se on poliittinen väite omistusoikeudesta. Kulttuurisen appropriaation eli omimisen ja perinteen kolonisoinnin käsitteet pitäisi rajata vain tapauksiin, joissa perinnettä on käytetty vieraassa kulttuurissa taloudellisen hyödyn tai lähdekulttuurin alistamisen tarpeisiin. Muuten kaikki kulttuurinen vuorovaikutus leimataan omimiseksi.
Suomen ja Venäjän Karjalan välisessä suhteessa on ollut vaiheita, joita voidaan kuvata kulttuuriseksi omimiseksi. Selkeimmin näin oli jatkosodan aikana, kun Suomi miehitti Länsi-Vienaa. Silloin Kalevala-propagandaa käytettiin väestön suomalaistamiseen ja Suur-Suomen perustelemiseen. Sen ajan valistusupseerien dokumentit ovat hyytävää luettavaa.
Vaikka karjalaiset eivät itse tehneetkään eeposta, en todellakaan pitäisi heitä historian alaviitteinä. He lauloivat runojaan ja antoivat suomalaisten niitä tallentaa – ilman tätä avautumista kansallisen kielen ja kulttuurin rakennusaineet olisivat olleet kovin toisenlaiset. Osa heistä myös keräsi runoja.
Kulttuurista omimista on se, kun perinnettä on käytetty taloudellisen hyödyn tai alistamisen tarpeisiin.
Kuka sitten omistaa perinteen? Aika usein ajatellaan, että kulttuurin haltijoiden (eli runonlaulajien) lisäksi tarvitaan myös kerääjät ja arkistot. Ilman näitä kolmea tekijää ei olisi dokumentoitua kansanperinnettä. On selvää, että tällaisen dokumentaation pitäisi tapahtua yhteisymmärryksessä.
Itse asiassa aika monet runonlaulajat neuvottelivat onnistuneesti itselleen korvauksia lauluistaan. He eivät olleet sinisilmäisiä uhreja, vaan omasta kulttuurisesta pääomastaan tietoisia toimijoita. Aina he eivät tosin ihan ymmärtäneet, mitä ne herrat näillä lauluilla oikein tekivät."
3) Vanhat tarinat kannattelevat kansallista identiteettiä
Timothy J. Cook tutkii intohimoisesti vanhoja eepoksia. Hän sanoo palaavansa yhä uudestaan kysymykseen niiden merkityksestä. Yksi vastaus on tämä: kirjallisuus kannattelee kansallista identiteettiä. Erityisen hyvin tämä pätee myytteihin ja eepoksiin.
Kun ihminen etsii itseään, hän tarvitsee ulkopuolista apua – jotain mihin tarttua. Cookin näkemyksen mukaan jokainen haluaa kuulua ryhmään. Ihmisellä on tarve olla osa isompaa, päästä mukaan yhteiseen.
– Niin kauan kuin kirjallisuuden avulla voi kuulua johonkin ja muodostaa oman identiteettinsä, vanhojen tarinoiden tarve ei katoa mihinkään.
Vaikka Väinämöinen ja Odysseus eivät olekaan historiallisia hahmoja, niillä on silti kytkös totuuteen. Ihmiset haluavat palata heidän tarinoihinsa vuosisatojen jälkeenkin, koska ne tarjoavat minuuden rakennuspuita.
Tarinoissa on paljon voimaa. Siksi Cookin mielestä olennainen kysymys on, mihin ja miten niitä käytetään. On väärin lyödä ihmisiä esimerkiksi Raamatun kertomuksilla. Vaikka tulkintojen manipulointi ja fiktiohahmojen omiminen on tutkijasta kiinnostavaa, on Cook sellaista tavatessaan tarkkana.
– Kun huomaan narratiivin väärinkäyttöä, etsin käsiini alkuperäisen tarinan ja katson, millainen se on. Sen jälkeen voin lempeästi korjata väärät väitteet, hän sanoo.
Lotte Tarkka:
"Eeposten ja myyttien erityistä suhdetta kansalliseen identiteettiin on tutkittu todella paljon. Sen sijaan eeposhahmojen suhde ihmisten identiteetteihin on hankalampi asia. Kovin harvassa ovat ne yksilöt, joka löytävät ”minuuden rakennuspuita” Väinämöisestä, Ainosta tai Louhesta.
Kalevalan hahmot elävät symboleina ja arvojen kiteytyminä ja jäävät nykyihmisille kaukaisiksi. Olen kirjoituttanut opiskelijoilla jo kymmenen vuoden ajan esseitä Kalevalan arvoista, ja hekin ottavat etäisyyttä. Eli opiskelijat eivät pidä hahmoja sankareina. Lähinnä Lemminkäisen äiti ja Aino mainitaan sankarillisina."
4) On hienoa, että Väinämöinen tulee vielä takaisin!
Vaka vanha Väinämöinen on tiedon ja musiikin taitaja, suvereeni partasuu ja Kalevalan supertähti. Eepoksen lopussa Väinämöinen kuitenkin lähtee pois ja jättää taakseen kanteleen ja laulut. Mennessään hän lausuu:
Annapas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan…
– Tämä kohta ilahduttaa minua valtavasti. Tarinan päähenkilön on lähdettävä, mutta sen sijaan että hän uhkaisi tulla takaisin, hän sanoo, että tarvitsette minua vielä.
Cookin mielessä kyseinen hetki luo sillan Kalevalan ja nykyajan välille. Kaikesta edistyksestä ja elämää helpottavista keksinnöistä huolimatta maailma ei ole tullut valmiiksi. Vanha eeppinen tieto on edelleen tarpeen, myös suomalaisille.
– Välillä tekee hyvää googlaamisen sijasta sukeltaa syvälle vanhoihin tarinoihin. Sieltä löytyvät asioiden juuret.
Cookin mukaan Väinämöinen on “näiden metsäisten rajaseutujen” perimätiedon ja yhteisten oivallusten tihentymä, jonka tutkiminen ei koskaan mene pois muodista.
Lotte Tarkka:
"Tästä väitteestä olen samaa mieltä, vaikka ”metsäisen rajaseudun perimätiedosta” puhuminen onkin aika romantisoivaa puhetta.
Väinämöinen oli tiedon ja oivallusten tihentymä runonlaulajille. Sitä hän oli myös kansallisessa kontekstissa, mutta eri tavalla. Kansakuntaa rakennettaessa Väinämöisen primitiivisyyttä haluttiin häivyttää, joten maaginen tietäjyys sai tehdä tilaa muille ominaisuuksille: johtajuudelle, viisaudelle ja laulutaidolle.
Mitä juuriin tulee, olisi vielä ilahduttavampaa, jos suomalaiset sukeltaisivat niihin runoihin, joita Lönnrot käytti lähteinään – lähes kaikki kalevalamittainen kansanrunous on julkaistu teossarjassa Suomen Kansan Vanhat Runot, joka löytyy myös verkosta. Ensi vuonna julkaistaan lisäksi Kalevalan kriittinen editio, josta pääsee suoraan käsiksi näihin kansanrunolähteisiin.
Suullisen kansanrunouden kieli on Kalevalaan verrattuna räjähtävän kaunista ja vahvaa.
Mielestäni Lönnrotin juuri tuossa Väinämöisen paluussa rakentama yhteys menneisyyden ja tulevaisuuden välille ei luo kovin monelle relevanttia siltaa Kalevalan ja nykyajan välille. Sen sijaan tämä silta syntyy kielestä. Etenkin suullisten kansanrunojen huikeasta runokielestä, joka on Kalevalan kieliasuun verrattuna räjähtävän kaunista ja vahvaa."
Cookin haastattelu on tehty kesällä 2018 juuri ennen kuin hän palasi Yhdysvaltoihin.
