Koulun hiihtopäivä (!!)

Koulun hiihtopäivä (!!)

Sarjassa “Kirottua mutta totta — sitä päivää en unohda koskaan (saamastani, runsaasta lääkityksestä huolimatta)” palaamme morbidiin systeemiin nimeltä koulun hiihtopäivä.

Silloin kun tämän kirjoittaja oli pieni ja kurja ja asui susirajalla, lunta oli kaupungissakin niin paljon, että kadunkulmiin sitä aurattiin ja kuormattiin kasoja, jotka olivat kahdella jalalla seisovan afrikannorsun korkuisia.

Maalla, metsässä lunta oli niin paljon, että kun lihava siellä hiihti, päässään sininen, säälitttävän pienitupsullinen villapipo (joka kutitti otsaa saatanallisesti), niin sivustakatsoja näki hiihtäjästä korkeintaan hieman tupsun yläosaa, koska hiihtäjä uursi latua niin syvällä hangessa, ettei siellä hanki-urassa illalla hiihtäessään nähnyt kuin kapean viirun tähtitaivasta, jos jaksoi yrittää katsoa sieltä ”ojastaan” ylös kuin Oscar Wilde.

Ja sudet ulvoivat melkein korvan juuressa, ja narskuttivat hampaitaan ja nauroivat viekkaan pahasti.

Hiihtäessä tuli aina hiki, pipo luisui silmille ja kutitti, kuuma hiki valui silmiin ja kylmä hiki norui selkärankaa pitkin alas, pakaroiden väliin, ja sieltä hamaan peräaukkoon, niin että se aivan mieltä hyysi ja motivaatiota kalvoi kuin fluoriantimonihappo (HSbF6).

Sen ajan lasten suksien siteet olivat sellaisia, että aina kun yritti ponnistusjalalla saada hiihtoonsa vauhtia, ponnistusjalka mulahti kantapää edellä sukselta hankeen, ja ponnistusjalan suksi ponkaisi taaksepäin -

- ja samalla etummainen suksi karkasi eteenpäin (kun hiihtäjä teki tahattoman, äkillisen spagaatin) ja hiihtäjäraukka vajosi jalat epämääräisesti harallaan hankeen — vaan kun hankeen jumittuneet sauvat olivat lenkeillä hiihtäjän käsissä edelleen kiinni, pikku hiihtäjän ylävartalo jäikin keikkumaan ”pingotettujen” ojennettujen käsien ja sauvojen varaan, siinä hän epätoivoissaan pyristeli kuin linnunpelätin tai mikälie ripustettu susisyötti, eikä päässyt mihinkään.

Ennen kuin sitten pipo silmillään kaatui kyljelleen, kun sauvojen tasapaino lopulta petti; korva ja kaulus täynnä lunta ja hyyhmää siinä mietti elämän tarkoitusta pikku hiihtäjämme.

Hiihtäminen sen aikaisilla välineillä olikin enemmänkin epitimia, katumusharjoitus, kuin urheilua, saati hauskanpitoa.

(Murheellinen päänpudistus. Ja huokaus.)

Vaikka kaupungissa oli kadunkulmissa lunta yksitoista metriä korkeat kasat, kaduilla saattoi olla hiekotusta, tai mukulakivinen katu saattoi olla lumeton, mutta jäässä, ja hengenvaarallisen liukas.

Jos joutui hiihtämään niissä olosuhteissa, sukset lipsuivat mukulakivillä jalkojen alta ja nilkat olivat vaarassa muljahtaa ja nyrjähtää joka metrillä.

Räksis-räksis, räksis-räksis- mulj! kuului suksista, kun niillä käveli ja muljahteli jäisellä mukulakivikadulla.

Hiekotetulla kadulla tai jalkakäytävällä ”hiihtäessä” kuului ikävä säh-säh, säh-säh, kun hiekka hioi suksien pohjia suksi-kävelyn ja suksien liu’utusyritysten aikana.

Näistä seikoista johtuen sitä sittemmin aina kantoikin suksiaan ja sauvojaan kainalossa, kun oli kotoa matkalla koulun pakolliseen hiihtopäivään.

Niputtamista, saati niputusvälineitä ei ollut vielä silloin keksitty ainakaan Pohjois-Karjalassa.

Niinpä sukset ja sauvat kainaloissaan koulua kohti ähertävä koululainen näytti irvokkaalta joulutähden pilakuvalta, kun hän eteni joka suuntaan sojottavien sauvojen ja suksien keskellä, koettaen varoa saamasta silmäänsä omasta, tai jonkun toisen koululaisen sauvan piikistä tai suksen kärjestä.

Kuitengin! Hiihtopäivä siis.

Koulun pihalla saatettiin antaa tai olla antamatta hiihtäjälle numerolappu.

Lähtömerkistä sitten kaikki hyvät, kohtalaiset ja heikot hiihtäjät hävisivät näkyvistä puolessa minuutissa.

Yksi tai kaksi surkeinta hiihtäjää jäi siteidensä ja kutittavan piponsa kiusaamana tappelemaan hiihtovälineidensä vastarintaa vastaan.

Verenmakua ja kyyneleitä niellen pakollinen hiihtomatka sitten alkutakkuamisten takkuunnuttua eteni vauhtia, joka vastasi noin puoli Planckin pituutta minuutissa.

Vaan, sentään: (!!)

Joskus, kuin jumalien puoli-armahtamana, tällainen onneton hiihtäjä tai hiihtäjätär sai, vastoin kaikkia olettamuksia, hiihtoonsa hyvän otteen, ja pääsi maaliin ihan melkohyvään aikaan!

Hurraa! Per aspera ad astra?! Vaikeuksien kautta tähtiinkö, nyt, kerrankin!?

Etusormi ojossa kansakouunopettaja totesi, että noin huono hiihtäjä ei pääse ajoissa maaliin mitenkään muuten kuin oikaisemalla, ja muiden oppilaiden nauraessa kansankynttilä veti hiihtosuorituksen listasta yli. Huijaria ei oteta tulosluetteloon edes viimeiseksi!

Ja vaikka rehellinen, itkuinen ekaluokkalaistyttö vannoi, ettei ollut oikaissut metrin metriä, opettajan tuomio oli pysyvä - se pysyi ekaluokkalaistytön mielessä läpi koko hänen aikuisuutensa, aina hänen kuolemaansa saakka.

Suomalainen kansakoulu siis suoritti loistavasti tehtävänsä: se opetti, että elämä on persiistä, eikä rehelliset peri mitään. Nada! (Edellyttäen toki, että juuri tuon läksyn oppiminen oli opetussuunitelman tavoite.)

(Dramaattinen tauko, ja dramaatiton hengenveto.)

Vuosikymmeniä myöhemmin, nykyaikana, hiihtopäivät koittivat nuoremmille koululaisille, eräässä kaupungissa eteläisesssä, keskisessä Suomessa.

Eletään paikkakunnalla, jossa lunta ei välttämättä ole yhtään, ei ainakaan ennen joulu- tai tammi-helmikuuta.

Koska kaupungissa ei ole kanaaleja (päinvastoin kuin Venetsiassa), lapsille ei osteta vesisuksia.

Ja koska kaupungissa ei ole luntakaan, lapsille ei myöskään osteta hiihtösuksia.

Vaan - kirottua mutta totta - sitten lunta tulee noin 22 hiutaletta neliömetriä kohti, ja koulusta ilmoitetaan: pidämme hiihtopäivän!

Äkkiä lainaamaan suksia - onhan kyseessä äänestämistä, hukkuvan pelastamistakin tärkeämpi kansalaisvelvollisuus: hiihtopäivä-idiotismista kärsiminen.

Vaan kellään tutulla ei ole lapsien suksia joita lainata. Myyty jo ajat sitten, painajaisia aiheuttamasta.

Suksikauppaan! Äkkiä suksikauppaan. Suvun kunnia kyseessä on! Ja koko maan!

(Jossa asuu maailman onnellisin kansa.)

Suksikaupassa koetetaan kertakäyttöhiihtovälineille löytää tasapaino edullisen hinnan ja sen välillä, ovatko siteet aivan hauem persiistä.

Hiihtopäivä tulee.

Kompromissisukset kainalossa (näyttäen joulutähden irvikuvalta, kun sukset ja sauvat sojottavat joka suuntaan) vesisateesta märkä pikku koululainen survoutuu bussiin, koettaen varoa omiaan ja toisten silmiä sauvojen teräviltä piikeiltä.

Riippuen vesisateen määrästä ja johtajaopettajan maalaisjärjen määrästä ”hiihto” suoritetaan joko vesisadekävelynä sukset jalassa, tai vesisadekävelynä suksitta.

Kummassakin tapauksessa koulusta palaa piltti, joka edellisten sukupolvien tapaan vannoo, ettei ikinä, ei yhden yhtenä elämänsä päivänä pistä suksia jalkaan, ei vaikka siehen tapettaisiin. Niin ei!

(Rauhoittumistauko tämän kirjoittajalla.)

(Tauon jatkopala.)

(Sitten:)

Yhteenvetona tarinan opetuksesta voisi pakinoitsija Ollin sanoin todeta:

Tästä opimme, ettemme opi mitään.

Tervehtien, nimim.

Yksi raukka, monten muitten raukkien puolesta.