Hyppää pääsisältöön

Laura Frimanin kolumni: Tämän sorttista rakkautta voi saada vain rahalla, mutta kummallista kyllä, se on silti luonteeltaan vilpitöntä

Toimittaja Laura Frimann
Laura Friman Toimittaja Laura Frimann Kuva: Joonas Josefsson KulttuuriCocktail,Laura Friman

Laura Friman on päättämässä pitkäkestoista psykoterapiaa. Itsestä huolta pitäminen on ihmisoikeus, se on häkellyttävän hieno etuus ja maailman mittapuulla luksusta.

Jännittää niin, että oksettaa: olen päättämässä pitkää psykoterapiaani. Viisi vuotta ihanan Pirkon nahkaisessa nojatuolissa ovat viikon kuluttua ohi.

Tuon viisivuotisen aikana sekä sisäisessä että ulkoisessa maailmassani on tapahtunut vaikka mitä: olen aloittanut ja lopettanut töitä, mennyt naimisiin, eronnut ja muuttanut eri puolelle Suomea. Olen jaaritellut joutavia, oivaltanut suuria ja vaivannut läpi koko sukuni tarinan. Nyt kalenterissani lukee ”ti klo 9 vika P!”

Viimeinen käyntikerta terapiassa tuntuu suoritukselta, jolle on olemassa salainen käsikirjoitus, jota ei ole jaettu kanssani. Kokemus on erityisyydessään sitä luokkaa, että etiketti ei voi olla kuin hukassa.

Kuuluuko terapeutille viedä viimeiseen tapaamiseen lahja, vähän kuin opettajalle kevätjuhlassa?

Pyörittelen hädissäni mielessäni kysymyksiä, jotka ovat yhtä aikaa olennaisia ja täysin epäolennaisia. Kuuluuko terapeutille viedä viimeiseen tapaamiseen lahja, vähän kuin opettajalle kevätjuhlassa? Mitä lahja saa maksaa? Kukkakimppu on tylsä, suklaalevy vuosien yhteistyöstä on vittuilua, mutta ylellinen matkalahjakortti profiloi varmaankin psykopaatiksi?

Entä tämä: saako terapeuttia halata lähtiessä? Tuntuisi oudolta hyvästellä kliinisellä kädenpuristuksella pysyvästi ihminen, jolle on kertonut vuosien ajan jokaisen salaisuutensa. Toisaalta olen pelkkä asiakas, ja terapeuttini ammattimainen palveluntarjoaja, eikä halailu varmastikaan kuulu etäisestikään hänen toimialaansa. Näissä jäähyväisissä olen tuomittu epäonnistumaan.

Eniten pelkään sitä, että purskahdan itkuun, jota en saa loppumaan. Kaikki pitkän psykoterapian läpikäyneet tietävät, miltä terapian päättyminen tuntuu: siltä, että äitisi, isäsi, paras ystäväsi ja rakastettusi jättävät kaikki sinut yhtä aikaa. Ero terapeutista on ero universumin ainoasta ihmisestä, joka kuuntelee yhtä vankkumattomalla tyyneydellä, lempeydellä ja kiinnostuksella jokaisen tylsän juttusi ja alhaisen temppusi viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Tämän sorttista rakkautta voi saada vain rahalla, mutta kummallista kyllä, se on silti luonteeltaan vilpitöntä. Kun suhde terapeuttiin katkeaa, perusturvallisuus järkähtää. Minä diagnosoin itselleni syksyn aikana neljästä viiteen eri syöpää ja tuittuilin läheisilleni kuin taapero. Työpaikalla sain selittämättömiä vapinakohtauksia. Pelotti, raivostutti, suretti.

Toisaalta olen istunut geneerisen Helene Schjerfbeck -näyttelyjulisteen koristamassa vastaanottohuoneessa tarpeeksi pitkään, että tiedän nyt pärjääväni omillani. Siinä missä terapian alussa pelkäsin tunteitani hysteerisesti ja olin omaksunut elämäntehtäväkseni niiden väistelyn, olen nyt ennen kaikkea myötätuntoinen mieleni kuohuja kohtaan.

Kun paniikkikohtaus iskee, tiedän nykyään, että en ole saamassa infarktia eikä tajuntani hajoa pysyvästi murusiksi. Sen sijaan ajattelen jo toisinaan, että jaa, tällaista. Hyväksyn myös, että mielenterveyteni saattaa tarvita tukea vielä joskus elämäni varrella. Ennen olisin pitänyt sitä epäonnistumisena.

Radikaaleinta on, että näen monet entisistä heikkouksistani vahvuuksina.

Nyt ajattelen, ettei kukaan kuvittele pärjäävänsä loppuelämäänsä ilman yhtäkään lääkärikäyntiäkään. Aion poistattaa kuonat aivoistani vuosien varrella ammattilaisen avustuksella tarpeen tullen siinä missä hammaskivetkin. Ei se ole sen kummallisempaa. Radikaaleinta on, että näen monet entisistä heikkouksistani vahvuuksina. Tajuan esimerkiksi menestyneeni työelämässä ennemminkin poikkeuksellisen herkkyyteni avulla kuin siitä huolimatta.

On hassu sattuma, että kun minä lopetan terapiani, avopuolisoni on aloittamassa omansa. (Myös tämä aiheuttaa minussa aluksi lievää mustasukkaisuutta: miksi hän saa Sepponsa ja minä menetän Pirkkoni!)

Psykoterapia ei ole nopeavaikutteinen lääke, joten puolisolleni määrätään aluksi mielialalääkitys. Olemme korkeasti koulutettuja, urbaaneja, kulturelleja ihmisiä, joten viiteryhmässämme SSRI-lääkepurnukat vertautuvat Burana-rasioihin. Siksi puolisoni pulputtaa uudesta lääkityksestään suunnilleen jokaiselle vastaantulijalle.

Pahinta vaihetta en olisi pärjännyt ilman lääkitystä.

Nopean otannan perusteella vähintään puolet tuttavapiiristämme on syönyt mielialalääkkeitä jossakin vaiheessa aikuisuuttaan. Siksi vahvistavaa vertaistukea löytyy monesta suunnasta.

Kyllä, aluksi tärisytti, hikoilutti ja valvotutti. Kyllä, seksielämä muuttui kertaheitolla, kun ennen vaivattoman orgasmin saaminen oli yhtäkkiä Graalin maljan metsästystä. Ja kyllä, vaikka mielialalääkitys viilsi tunne-elämästä karmivimmat alhot, se vei usein mukanaan myös ihanimmat huiput. Silti valtaosan kokemus jää plussan puolelle: pahinta vaihetta en olisi pärjännyt ilman.

Ei kuitenkaan kulu viikkoakaan, ennen kuin ensimmäinen medikalisaatiokriittinen tuttavamme sanoo suoraan, että avomieheni pitäisi hankkiutua pillereistään saman tien eroon. Hän suosittelee hoitokeinoiksi itsetutkiskelua, hikiliikuntaa ja metsää. Tuttava tarkoittaa hyvää, mutta pahoittaa puolisoni mielen.

Terapiaan hakeutuminen on arvokkainta, mitä itselleen voi tehdä.

Terapian ja mielialalääkityksen vastakkainasettelu onkin inhottavaa, alentavaa ja turhaa. Jokainen rankasta ahdistuksesta tai masennuksesta kärsinyt tietää, että elämässä voi koittaa hetki, jona jooga, raitis ilma, kookosvesitölkit, hyvät yöunet ja muut sinänsä tärkeät elämänhallintakeinot eivät auta enää helvettiäkään. Kaikki tuntuu pohjattoman pahalta, piste. Silloin aivojen serotoniinihanan avaaminen kemiallisesti on ihana ja elintärkeä tukitoimi.

Pelkkä lääkitys ei kuitenkaan ulotu psyykkisten haasteiden juuriin. Jos siis tahdot antaa itsellesi kaikkien aikojen aineettoman lahjan, terapiaan hakeutuminen on arvokkainta, mitä itselleen voi tehdä.

Vaikka jauhamme syystäkin tietyistä kurjista faktoista, kuten siitä, että hoitoon hakeutuminen on tehty työlääksi niille, joiden voimavarat ovat valmiiksi vähissä, Kelan valtaosin korvaama pitkä psykoterapia on kaiken kaikkiaan häkellyttävän hieno etuus ja maailman mittapuulla luksusta. Vaikka uskoisi sen olevan ihmisoikeus, siitä on lupa tuntea myös kiitollisuutta.

Kiitos Pirkko, kiitos hyvinvointivaltio.

Voit keskustella aiheesta kommenteissa viikon ajan kolumnin julkaisusta.

Kommentit