Suljetulle osastolle joutunut Kiia: "Kohta en enää ole iso, kohta mua ei enää kiusata"
Koulukiusaaminen ajoi iloisen ja innokkaan alakoululaisen laihduttamaan sairaalloisesti, hakkaamaan ja viiltelemään itseään. Äiti yritti kaikkensa, mutta lopulta tyttö oli vietävä suljetulle osastolle. Kiian piti rakentaa rikottu itsetuntonsa täysin uudestaan. Tämä on Kiian tarina.
Kiusaamista oli todella monenlaista, sitä on vaikea pukea sanoiksi. Se kaikki oli niin sekavaa. Huutelua, tönimistä, haukkumista ja porukasta jättämistä. Yhtenä päivänä olin menossa terveydenhoitajalle, kun minua vastaan tuli poikaporukka. Huutelu alkoi heti: saatanan tomaatti, mitä sä pyörit täällä!
Tai jos menin vessaan, niin usein joku kiusaajistani kiipesi viereisen vessan vessanpöntön päälle, kurkki väliseinän yli ja otti valokuvia. Sen seurauksena lopetin vessassa käynnit kokonaan koulussa.
Pahinta oli kuitenkin luokassa, kun sieltä ei päässyt karkuun mitenkään. Tuijotettiin, näytettiin keskisormea, ilmeiltiin, haukuttiin läskiksi ja laitettiin perättömiä huhuja liikkeelle, ettei mun kanssa kannata liikkua. Ja moni ei liikkunut, sillä pelkäsi tulevansa itse kiusatuksi.
Koko ajan sain olla varpaillani, että mitä ne seuraavana keksii. Pelkäsin kävellä käytävillä, pelkäsin mennä välitunnille, pelkäsin käytännössä kaikkea mikä liittyi koulussa oloon. Olin ahdistunut ja itkin paljon. Olin tosi yksin.
Ajattelin, että minua kiusataan sen takia, että olen muita pyöreämpi. Ruma ja iso. Aloin nähdä itseni läskinä. Tai kun minua haukuttiin huoraksi, ajattelin, että ehkä sitten olen huora. Vanhemmat koittivat selittää, ettei se pidä paikkaansa, enkä saisi uskoa mitä kiusaajat sanovat.
Hakkasin itseni mustelmille
Ahdistus kasvoi päivä päivältä. Yritin epätoivoisesti siirtää sen ahdistuksen fyysiseksi kivuksi ja aloin hakkaamaan itseäni. Hakkasin salaa omassa huoneessani aina kun oli paha olla. Hakkasin käsiin ja jalkoihin, ja välillä reidet olivat mustelmilla. Mutta se auttoi. Fyysinen kipu sai hetkeksi ajatukset muualle siitä henkisestä tuskasta.
Hakkaaminen paljastui, kun äiti huomasi mustelmani. Yritin selittää äidille, että olen vain kaatunut, mutta ei hän uskonut. Siitä aloin sitten pikkuhiljaa avaamaan äidille sitä, mitä koulussa tapahtuu. Äiti varasi ajan kuraattorille. Siellä tehtiin ensimmäinen masennustesti ja mulla todettiin lievä masennus. Olin silloin 11-vuotias.
Viidennellä luokalla päätin, että se kiusaaminen saa loppua. Ja koska tiesin, että kiusaamisen syy oli lihavuuteni, aloin tietysti laihduttamaan.
Aluksi laihduttamiseni oli terveellä pohjalla, söin vähän vähemmän ja liikuin enemmän. Pian kuitenkin jätin ruokailuja pois, pienensin annoskokoja ja lopulta vaihdoin omenatkin jääpaloihin, etten saa turhia kaloreita. Vanhemmilleni sanoin meneväni kävelylle, mutta juoksin pitkin metsiä veren maku suussa. Kun juoksin, mielessäni liikkui vain ajatus, että kohta en ole enää iso ja kohta mua ei enää kiusata. Kohta on parempi olla ja mulla on enemmän kavereita. On vain pakko jaksaa.
Laihdutin puolessa vuodessa 28 kiloa
Aluksi nälkä tuntui hyvältä. Aina kun näläntunne tuli, tein lisää treeniä. Nälkä antoi lisäpontta harjoitteluun. Ensin tavoitteeni oli laihduttaa 10-15 kiloa. Kun olin päässyt tavoitteeseen, niin ajattelin, että no vielä viisi kiloa ja vielä viisi kiloa ja näin se tavoite siirtyi koko ajan pienempään ja pienempään painoon. Loppujen lopuksi olin puolessa vuodessa laihtunut 28 kiloa. Mieleni oli kuitenkin sairastunut niin, että koin edelleen itseni hirveän kokoiseksi. En nähnyt koko aikana sitä omaa laihtumistani.
Laihduttamisen myötä mulla jäi kuukautiset pois ja hiuksia lähti niin, että suihkun lattiakaivo meni tukkoon. Äiti väkisinkin huomasi, ettei tilanne ole enää hallinnassa. Valehtelin, että syön, vaikka kaadoin kaikki ruuat suoraan roskiin. Lopulta äiti haki apua, pelkkä koulukuraattori ei enää riittänyt. Pääsin lastenpsykiatrialle puhumaan ja siellä tehtiin uusi masennustesti. Kyse ei enää ollut lievästä masennuksesta, diagnoosi oli vakava masennus. Olin 12-vuotias.
Aloin käydä myös ravintoterapeutilla ja hän totesi, että ateriakokoni ovat 6-vuotiaan tasolla. Se ei riittänyt siihen, mitä olisin tarvinnut kasvuun ja kaikkeen. Mua ahdisti ja pelotti. Pelotti lähinnä, että joudun syömään kunnolla. Ahdisti, että painoa tulee lisää ja lihon takaisin isoksi.
Kun olin laihtunut sen 28 kiloa, koulukiusaaminen muuttui. Mua ei enää haukuttu läskiksi. Olin anorektikko. En ollut missään vaiheessa kiusaajien mielestä hyvän kokoinen. Silloin ajattelin, eikö mikään riitä.
Luinen enkeli
Katselen Sinua, hento, hauras lapseni.
Suihkun vesi valuu hiuksiltasi selkääsi pitkin,
vesinoron kiiruhtaessa terävinä törröttävien lapaluidesi välitse.
Jalkasi ja kätesi kuin tikut, lantionluut koholla kuin tahtoen tulla nahasta läpi.
Käännyn pois, koska tuska huokuu ylitseni valtavana aaltona.
Pelko Sinun menettämisestäsi kuristaa kurkussa ja salpaa hengityksen.
- Kiian äidin teksti -
Paniikki alkaa
Mieli ei pysynyt mukana siinä syömishäiriön paranemisvaiheessa. Olin tosi ahdistunut, kun jouduin syömään. Alkuun syöminen oli kauheaa pakottamista, päässä pyöri pakko pakko pakko… Tajusin, että mun on syötävä, jotta kivut loppuisivat ja menkat palaisivat ja kaikkee. Ja kun tarpeeksi monta kertaa pakotin itseni syömään normaaleja aterioita jääpalojen sijasta, pikkuhiljaa se alkoi sujua.
Kun ala-aste loppui, olin tosi innoissani. Nyt saan uuden luokan ja uudet kaverit ja enemmän kavereita, eikä tarvitse enää olla kiusaajien kanssa samassa koulussa. Kaikin puolin oli tosi hyvä fiilis!
Mutta jouduin yläasteellakin silmätikuksi. Puolustin meidän luokalla ollutta poikaa, jota kiusattiin pyöreyden takia. En halunnut, että hän joutuu kokemaan saman kuin minä ja menin väliin. Ja taas minulle huudeltiin, käveltiin yli, levitettiin tamponit laukusta ympäri koulun käytävää. Eikä se kiusaaminen enää jäänyt vain kouluun, vaan tunkeutui myös kotiin: Instassa mollattiin feikkiprofiililla kuviani ja muuallakin netissä haukuttiin nimeltä.
Viiltely oli pakokeinoni
Olin tosi rikki. Ja pian mulla todettiin ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden kammo. Seiskaluokalla mulla alkoi tulla paniikkikohtauksia tunneilla. Mua ahdisti ja pelotti olla siellä luokassa. Hyperventiloin ja usein olin tosi lähellä tajuttomuutta. Mietin, että jos pystyisin satuttamaan itseäni, niin se lieventäisi vähän sitä henkistä ahdistusta. Hakkaaminen ei enää riittänyt. Aloin viillellä itseäni.
Viiltely tuntui hyvältä ja siihen jää tosi äkkiä koukkuun. Kun ahdistus sisällä on tosi kova, on pakko saada yhtä kova tai kovempi fyysinen kipu. Ja se fyysinen kipu tuntui hyvältä. Tuntui, että se oli tavallaan ainoa pakokeino.
Halusin pois. Halusin kuolla. En kuitenkaan lähtenyt tekemään mitään niin isoa, joten se viiltely tuntui pieneltä pahalta. Mä inhosin itseäni. Ajattelin, että olen huora ja ruma, kuten kiusaajat sanoivat. En vaan sovi mihinkään muottiin. Vaikka yrittäisin mitä, mä en kelpaa.
Äiti oli kauhuissaan. Mutta se ei ollut vielä pohjakosketus.
Veriset arvet
Katselen kättäsi. Hentoa kättäsi, jota peittävät vieri vieressä olevat viillot.
Veriset viillot...tuskan viillot…pimeän viillot…
Katsot minua, näkemättä, katseen tavoittamatta, silmät tuskan samentamina.
Olen niin voimaton, kädetön, neuvoton, taitamaton, auttamaan Sinua,
lastani, pois sieltä jostain, missä olet ja mistä en Sinua tavoita.
- Kiian äidin teksti -
"Itsemurhayritys oli hätähuutoni"
Oli mun 14-vuotissyntymäpäivän aamu. Vanhemmat olivat sopineet, että jompikumpi on aina kotona. Mua ei jätetty hetkeksikään yksin. Sinä aamuna äiti oli lähdössä töihin ja hän oli sanonut iskälle, että vähän katsoo mun perään. Äiti huusi heipat ja mä huusin hänelle, että odota hetki. Juoksin halaamaan äitiä ja sanoin, että mä rakastan häntä. Äiti halasi takaisin ja sanoi rakastavansa mua. Äidin lähdettyä töihin, kävin nappaamassa lääkepurkin. Silloin vielä tiesin missä meidän lääkkeet on. Juoksin nopeasti yläkertaan, ettei iskä näe ja piilotin lääkkeet mun reppuun.
Koulussa lukittauduin vessaan ja nielin lääkkeet. Kun tulin vessasta ulos, kerroin mun kaverille mitä olin tehnyt. Mä halusin kuolla. Kaveri kävi kertomassa meidän luokanvalvojalle tilanteesta ja hän vei mut terveydenhoitajalle. Terveydenhoitaja kysyi mitä olin ottanut ja kuinka paljon. Lääkeannos ei onneksi ollut kovin suuri, eikä välitöntä vaaraa ollut. Terveydenhoitaja sanoi, että hän joutuu tekemään lastensuojeluilmoituksen tapahtuneesta ja soitti äidille. Äiti sanoi jälkeenpäin, että se oli hirvein puhelu, minkä hän on ikinä saanut.
Halusin kuolla, koska se ahdistus oli jatkunut niin pitkään ja niin suurena. Lisäksi musta tuntui, että kaikki riidat kotona johtuivat musta ja mun asioista. Mulla oli olo, etten kelpaa missään, enkä pärjää, vaikka tekisin mitä. Lääkkeiden otto oli hätähuuto. Yritin kertoa, etten vaan jaksa, olen oikeasti loppu. Se hätähuuto kuultiin ja mut otettiin sisään nuorten psykiatriselle osastolle.
Kun osaston ovet menivät kiinni, mulla iski kauhea ahdistus. Mulla ei ollut puhelinta tai mitään millä oisin voinut viestiä äidille. Äiti oli kuitenkin se mun tärkein tukihenkilö. Tuli sellainen olo, että olen siellä rautaovien sisäpuolella, enkä pääse enää hänen luo. Hoitaja sai mut rauhoittumaan ja kahdeksi viikoksi suunniteltu hoito muuttuikin kuudeksi viikoksi.
Koiranunta
Tulit osastolta kotilomalle. Olen siitä suunnattoman iloinen ja samalla pelkoa täynnä.
Kuuntelen liikkeitäsi huoneessasi, kuuluuko mitään, pitääkö tulla katsomaan, että kaikki on hyvin.
Häpeän itseäni, kun piilotan lääkkeitä, lukitsen lääkekaapin ja laitan avaimen talteen.
Tahtoisin luottaa, mutta – ANTEEKSI, nyt en pysty!!!
- Kiian äidin teksti -
Luokanvaihto kiusaajien takia
Kun olin osastolla, mun mieli oli vielä tosi, tosi maassa. Koin olevani rikkinäinen, mutta kun aloin puhua asioista niiden oikeilla nimillä, en kaunistellen, vaan suoraan, niin mun oma olo alkoi helpottaa. Ja mitä enemmän puhuin, sitä enemmän tunsin helpotusta. Enää ei tarvinnut yksin kantaa sitä kauheaa taakkaa harteilla. Päätin, että mä selviän tästä. Päätin myös, etten jää Saloon, vaan haen peruskoulun jälkeen opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, jotta pääsen eroon niistä kiusaajista.
Kun pääsin pois osastolta, menin takaisin kouluun ja sain vaihtaa kiusaajien luokalta pienluokalle. Siellä ystävystyin kahden pojan kanssa. Liikuimme paljon yhdessä koko ysiluokan ajan ja juttelimme kaikesta. Mun ajatusmaailma alkoi muuttua positiivisemmaksi, en enää satuttanut itseäni ja mulla oli oikeita ystäviä! Heille pystyin puhumaan. He puolustivat mua, eikä välitunneilla tarvinnut olla yksin.
Herkkyys voimavaraksi
Kun mun ajatusmaailma muuttui, niin päätin, että haluan auttaa muita ihmisiä, enkä olla aina itse se autettava. Aloitin peruskoulun jälkeen lähihoitajaopinnot Salon naapurikunnassa Kaarinassa. Valmistuin lähihoitajaksi keväällä 2019. Nyt mulla on suunnitelmissa, että lukisin itseni sairaanhoitajaksi tai vieläkin pidemmälle. Haluaisin erikoistua johonkin mielenkiintoiseen, kuten esimerkiksi aivojen toimintaan.
Kiusaaminen kasvatti musta vahvan. Koen, että olen kääntänyt mun herkkyydenkin voimavaraksi. Kaiken tämän jälkeen osaan olla empaattisempi ja luulen, että hoitotyössäni pystyn samaistumaan ihmisten vaikeisiin tilanteisiin ja ehkä sitä kautta auttamaan paremmin.
Tällä hetkellä käyn perheterapiassa kolmen viikon välein. Sen tarkoitus on kasvattaa mua vahvemmaksi, sillä valmistumiseni jälkeen olen menossa armeijaan ja siellä tarvitaan sisukkuutta. Nyt mun mieli on terve ja olen peruspositiivinen ja onnellinen.
Rakkaudella,
Kiia
Kuvia ohjelmasta Tuhkimotarinoita: Kiia – Rikotusta tytöstä sotilaaksi
Tuhkimotarinoita-sarja
Tuhkimotarinoissa kriisin kohdanneet kertovat rohkeasti ja rehellisesti elämänsä kipeistä hetkistä. Miten selviytyä köyhyydestä, panttivankeudesta, vakavasta vammautumisesta, perheen kuolemasta, äidittömyydestä tai itsetuhoisuudesta?
Jokainen ohjelmassa tarinansa kertova on kulkenut pitkän ja rankan matkan. Nyt he haluavat löytää oman vahvuutensa ja ovat valmiita näkemään itsensä uusin silmin. Nyt on myös lupa haaveilla ja haaveista syntyy kokonainen biisi, unelmien mekko, ystävien ilta, elämyksiä tv-sarjan kuvauksissa, tanssimatta jäänyt häätanssi ja sisäinen taistelija. Unelmat toteutuvat ja yllätykset riemastuttavat kun Outi Broux ja tähtisparraajat Veronica Verho, Anssi Kela, Outi Mäenpää ja Juha Tapio pistävät tuulemaan!
Tuhkimotarinoiden 4.kauden on käsikirjoittanut ja ohjannut Pauliina Jalasmaa ja Mape Morottaja.
Seuraa meitä Facebookissa!
Mape Morottaja
Yle