Hyppää pääsisältöön

“Sureva ei unohda, suru on hänessä aina” – Mari Pulkkinen tuntee suomalaisten surun, ja nyt hän kumoaa viisi haitallista käsitystä siitä

Mari Pulkkinen katsoo ikkunasta talviseen puistomaisemaan.
Meistä jokainen luopuu rakkaastaan joskus sanoo surua tutkinut Mari Pulkkinen. – Pitäisi ymmärtää, että mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa koska tahansa. Mari Pulkkinen katsoo ikkunasta talviseen puistomaisemaan. Kuva: Yle / Tommi Parkkinen Akuutti,Mari Pulkkinen

Tutkija Mari Pulkkinen tuntee suomalaisten surun ja ne monet haitalliset käsitykset, joita suremiseen kulttuurissamme liitetään. Liian moni menetyksen kokenut survotaan suruputkeen, jonka lopussa pitäisi selviytyä ja voida paremmin. Sen sijaan surua pitäisi ajatella kokemuksena, joka jää ihmiseen ainiaaksi.

Käsittämätön. Se on sana, jolla monet suomalaiset kuvaavat surututkija Mari Pulkkiselle oman läheisen kuolemaa.

Useat ovat myös tilanteessa, jossa oma rakas on pikkuhiljaa katoamassa. Pulkkisen mukaan läheisten on usein vaikea ymmärtää työikäisen sairastumista muistisairauteen.

– Sillä sitä ei pystytä mieltämään samalla tavalla osaksi luonnollista prosessia kuin iäkkään ihmisen sairastumista ja kuolemaa. Oletusarvomme pirstoutuvat, kun kuoleman järjestys rikkoutuu.

Tällöin mukaan astuu yleensä myös suru.

Pulkkinen tuntee suomalaisten surun hyvin. Hän on tutkinut aihetta väitöskirjassaan. Nykyään hän kirjoittaa, kouluttaa sekä luennoi kuolemasurusta ja tapaa vuosittain satoja menetyksen kokeneita suomalaisia.

Surututkijan mukaan kulttuurissamme on surusta nykyaikana paljon harhaanjohtavia käsityksiä. Tässä jutussa hän kumoaa viisi usein sanottua väittämää suremisesta.

Väittämä 1: suru päättyy joskus

Suru ei koskaan tule tiensä päähän, ei edes silloin kun sureva ihminen kuolee, Pulkkinen sanoo. Suru on jopa niin päättymätöntä, että se ulottuu yli sukupolvien.

– Näen oman suruni jäljet elävissä lapsissani. He ovat surevan äidin kasvattamia, kaksi lastaan menettänyt Pulkkinen kertoo.

Usein ajatellaan, että olisi säällistä ja oikein, jos suru lieventyisi jossakin vaiheessa. Pulkkisen mukaan suru ei aina pienene, vaan päinvastoin se voi muuttua intensiivisemmäksi. Siksi hän puhuu surun sijaan mielellään menetyskokemuksesta.

Jos menetyksen mieltää kokemukseksi, se saa jäädä meihin ikuisena jälkenä kuten muutkin kokemukset.

– Jätämme toisiimme jälkiä jo elämän aikana. Siksi haluan ajatella myös menetykset kokemuksina, joilla on suuri sija minussa. Suru ei ole ohimenevä pätkä elämässä, vaan se on pysyvä osa minua.

Usein ajatellaan, että olisi säällistä ja oikein, jos suru lieventyisi jossakin vaiheessa.

Ajan myötä menetyskokemus saa entistä enemmän merkitysyhteyksiä, kun koemme lisää asioita. Se ikään kuin verkostoituu jatkuvasti uusiin kokemuksiin ja asiayhteyksiin ja voi tällä tavoin muuttua intensiivisemmäksi.

– Olen tullut äidiksi vasta isäni kuoleman jälkeen. Suren sitä, ettei isä tavannut poikia tai pojat häntä. Suruni ei ole vähentynyt, vaan päinvastoin suren yhä intensiivisemmin, Pulkkinen antaa esimerkin.

Väittämä 2: Surun keskellä on sopimatonta tuntea helpotusta

Varsinkin muistisairaiden omaisille on tuttua, että oma rakas hiipuu pois vähitellen. Tällöin suremme Pulkkisen mukaan sitä, mitä sillä hetkellä menetämme.

– Sairaus voi muuttaa ihmisen persoonaa ja minuutta tavalla, jota läheisten onkin yhtäkkiä vaikea rakastaa. Onko tuo enää se ihminen, jonka tunsin?

Suremisen väkevyyttä voi lisätä myös käsitys siitä, että toinen tarvitsisi parempaa hoivaa kuin mitä saa.

– Tämä on nykypäivänä valitettavasti mahdollista esimerkiksi hoitolaitoksissa, Pulkkinen pohtii.

Kun läheinen hiipuu pois, raivon, vihan, katkeruuden ja syyllisyyden rinnalle tulee myös usein ajatuksia, joista ei pystytä puhumaan ääneen.

– Kun kaikki on vihdoin ohi, saattaa muiden tunteiden joukossa olla myös helpotuksen ja kiitollisuuden tunne: oma rakas ei enää kärsi, ja omalta osaltakin taakka väistyy. Tällaisia tunteita pidetään kuitenkin edelleen kulttuurisesti sopimattomina, eikä niihin liittyvälle rehelliselle keskustelulle ole tilaa, Pulkkinen sanoo.

Näen oman suruni jäljet elävissä lapsissani. He ovat surevan äidin kasvattamia.

Tilanne onkin näitä ristiriitaisia tunteita kokevalle omaiselle usein lähes mahdoton.

– Oman surunsa keskellä hänen pitäisi vielä nousta kulttuuristen asenteiden yläpuolelle. On hyvä muistaa, että suruun liittyvät aina hyvin moninaiset tunteet, ja niin saa olla.

Pulkkinen neuvoo purkamaan vaikenemisen ilmapiiriä puhumalla myös vaikeista tunteista omassa lähipiirissä.

– Muistisairaan muille läheisille voi yrittää kertoa omista tunteista. Moni uskaltaa avautua, kun yksi aloittaa.

nainen istuu nojatuolissa
Surun ja suremisen ei Pulkkisen mukaan pitäisi olla pelkkien hyvien asioiden ja piirteiden muistelua. – On täysin riittämätön kuva surusta, jos sitä kuvataan pelkkänä muisteluna. Suru on muistamista. Se on paljon enemmän kuin lause “muistot jäävät”, Pulkkinen sanoo. nainen istuu nojatuolissa Kuva: Tommi Parkkinen/Yle suru

Väittämä 3: surusta voi selviytyä tekemällä surutyötä

Suomalaisessa kulttuurissa suru mielletään hyvin usein prosessiksi, jonka lopussa selviydytään ja palataan normaaliin. Pulkkiselle tällainen ajattelutapa on vieras.

– Se on kauhean kapea kuva siitä, mitä suru on. On lyhytnäköistä typistää suru siihen, että surutyön vaiheet on käytävä läpi tai surutyö on tehtävä, Pulkkinen sanoo.

Tutkijan mukaan myös mediassa nostetaan nykykulttuurissa mielellään selviytymistarinoita.

– Näissä sankaritarinoissa kaava on aina sama. Urhea leski tai muu läheinen selviää rakkaansa kuolemasta, menetyksen lopussa on ilo ja toivo.

Pulkkinen on kuullut paljon menetyksen kokeneiden suomalaisten kertomuksia. Hänen mukaansa erilaiset sankari- ja selviytymistarinat useinkaan heijastele suomalaisten todellista arkea. Sen sijaan ne luovat paineita surun kanssa kamppailevalle.

On lyhytnäköistä typistää suru siihen, että surutyön vaiheet on käytävä läpi tai surutyö on tehtävä.

Entä mitä surusta selviytyminen oikeastaan tarkoittaa? Tätä ei Pulkkisen mukaan ole tarkasteltu suomalaisessa surututkimuksessa riittävästi.

Jos ihminen haluaa itse sanoittaa kokemuksensa puhumalla selviytymisestä, se on tutkijan mukaan ymmärrettävää. Muutoin selviytymistarinat luovat vain ulkoapäin tulevaa painetta.

– Kuka vetää rajan sen välille, kuka on selvinnyt ja kuka ei? Jos olisi pakko määritellä, mitä selviytyminen tarkoittaa, sanoisin sen tarkoittavan itseni kohdalla sitä, että minä olen elossa läheisteni kuoltua.

Väittämä 4: jossakin vaiheessa pitää voida paremmin

Väkevä suru ei välttämättä häiritse ihmistä itseään, mutta sen sijaan se saa ulkopuolisille epämukavan olon. Ja siksi surun pitäisi jossakin vaiheessa päättyä.

– Suruputkeen survomisen ajatus nimenomaan on se, että ihmiset alkaisivat jossakin vaiheessa voida paremmin. Vierastan tällaista ajatusta hyvin vahvasti, Pulkkinen sanoo.

Toisen surun ja tuskan seuraaminen on läheisille vaikeaa, ja tutkija ymmärtää halun lohduttaa ja koittaa auttaa.

– Väkevä suru ei aina ole ongelma ihmiselle itselleen, vaan hän voi surunsa kanssa olla onnellinen ja kyetä toimimaan. Tällöin hänen surunsa häiritsee ainoastaan ulkomaailmaa.

Pulkkinen on monesti kuullut surevan ihmisen suusta lauseen “olisiko tämän surun pitänyt jo mennä ohi”.

– Eräs henkilö sanoi minulle yleisötilaisuudessa, että hän on 20 vuotta yrittänyt tehdä surutyötä ja vasta nyt ymmärtää, ettei suru ole menossa minnekään. Tämä on juuri se olennainen oivallus: surukokemus saa jäädä minuun, vaikka hyvin väkevänäkin. Voin paremmin suruni kanssa, Pulkkinen sanoo.

Väkevä suru ei aina ole ongelma ihmiselle itselleen.

Myös fraasit “kaikesta selviää” ja “kukin saa sen mitä jaksaa kantaa” nostavat surututkijan niskavillat pystyyn.

– Eihän se tietenkään niin ole, ja sen ymmärtäminen on tärkeää.

Pulkkisen mukaan ihailemme kulttuurissamme niitä, jotka eivät ikinä sure kovin paljon. Hän muistuttaa, että ihmiset kokevat surun intensiteetin hyvin eri tavoin.

– Toiset kokevat surunsa laantuvan, kun aikaa kuluu. Toisille taas surukokemus voi olla hyvin väkevä ja on niitä, jotka surevat jatkuvasti hyvin väkevästi. Tällaisten ihmisten mielenterveyttä pidetään usein horjuvana..

Väittämä 5: surun pitää olla yksityistä

Surevaa ei saa häiritä eikä surevalle tarvitse sanoa mitään. Nämä kaksi kulttuurisesti vahvaa käsitystä Pulkkinen tyrmää täysin.

Esimerkiksi kuolinuutisten lopussa näkee usein mainintoja, joissa toivotaan omaisille rauhaa surun keskelle.

– Tällainen sururauhan julistaminen kuvaa yhteiskunnassamme vallalla olevaa ilmapiiriä, jonka mukaan surun paikka on yksityisyyden piirissä. Tämä ajatus saisi jo väistyä, mutta sellaiseen on vielä pitkä matka, Pulkkinen pohtii.

Ihailemme niitä, jotka eivät ikinä sure kovin paljon.

Myös ajatus siitä, että surevalle ei tarvitse sanoa mitään, on surututkijasta haitallinen.

– Tätä toistelevat ihan järeän luokan ammattilaisetkin. Ensikäynnillä kuoleman jälkeen vuolaita sanoja ei ehkä tarvitakaan, mutta jos päivät vaihtuvat viikoiksi ja kuukausiksi eikä edelleenkään sanota mitään, on vaikeneminen tullut jäädäkseen.

Joskus vaikenemisessa on tutkijan mukaan taustalla hyvää tarkoittava ajatus siitä, että jos sureva henkilö ei vaikka juuri nyt ajattele menetystään, ei asiaa kannata ottaa puheeksi ja muistuttaa häntä siitä.

– Sureva ei kuitenkaan unohda, suru on hänessä aina.

Lue lisää: Minut äiti varmaan unohtaa ensin” - Kati Parkkinen, 25, suree äitiään, joka katosi viisikymppisenä muistisairauteen

Kuuntele Areenassa: Taiteilija Meiju Niskala järjesteli vuosia muistisairaan äitinsä asioita ja uupui itse

Kun muisti katoaa – Katso Yle Areenassa:

Seuraa Akuuttia myös Facebookissa ja Instagramissa @yleakuutti!