Hyppää pääsisältöön

Lapset aikuisten maailmassa – Teeman elokuvia joulukuussa

Pikkutyttö Moonee (Brooklynn Prince) on ostoskärryissä, äiti Halley (Bria Vinaite) kyykyssä vieressä
Halley (Bria Vinaite) ja Moonee (Brooklynn Prince) elokuvassa The Florida Project Pikkutyttö Moonee (Brooklynn Prince) on ostoskärryissä, äiti Halley (Bria Vinaite) kyykyssä vieressä Kuva: Marc Schmidt / Scanbox Entertainment The Florida Project,teeman elokuvat

Joulukuussa ja tammikuussa Teeman Kino Klassikko ja perjantain Kino esittävät vanhoja ja uusia elokuvia ajattomasta aiheesta. Lapset avaavat aina palkitsevan näkökulman aikuisten maailmaan ja sen nurinkurisuuteen ja epäkohtiin, koulukiusaamisesta maailmansotiin.

torstai 5.12. klo 21.00 Kielletyt leikit Areenassa 7 päivää
perjantai 13.12. klo 21.00 The Florida Project Areenassa 28 päivää
torstai 19.12. klo 21.00 Kärpästen herra Areenassa 28 päivää
perjantai 20.12. klo 21.00 Captain Fantastic Areenassa 14 päivää
torstai 26.12. klo 21.00 Taskurahat Areenassa 6 päivää
perjantai 27.12. klo 21.00 Hirviön kutsu Areenassa 14 päivää
torstai 2.1.2020 klo 21.00 Poika ja haukka Areenassa 7 päivää

Yhteiskunnan repaleisilla liepeillä: The Florida Project ja Captain Fantastic

Perjantain Kinossa kaksi elokuvaa vievät 2010-luvun amerikkalaisen yhteiskunnan laitamille. "The Florida Project" oli tiettävästi koodinimi Disney-yhtymän massiiviselle huvipuistohankkeelle, josta syntyi Disney World. Sean Bakerin samanniminen elokuva kertoo elämästä lähes kirjaimellisesti Disney Worldin varjossa.

Kuusivuotias tyttö nimeltä Moonee ja hänen strippariäitinsä Halley asuvat halvassa motellissa kuten lukemattomat muut luottotietonsa menettäneet kädestä suuhun eläjät. Vuokra maksetaan viikoksi, ja kerran kuussa on oltava päivä poissa, ettei vuokralaiselle pääse muodostumaan vakituisen asukkaan statusta, joka vaikeuttaisi häätöä rahojen loppuessa.

Valvontakamerat kuvaavat, sossu mittailee avun tarvetta ja työmotivaatiota, poliisi kolkuttelee oviin, lastensuojelu arvioi vanhempien kelpoisuutta. Mitä alemmas ihminen joutuu, sitä enemmän ja sitä pikkumaisemmin häntä valvotaan.

Mutta The Florida Project on elokuva lasten elämästä. Viattomuudesta siis, jos sillä tarkoitetaan lasten tapaa olla noin vain vapaita ja luoda omia maailmojaan aikuistodellisuuden rakoihin.

Moonee (loistava Brooklynn Prince) kavereineen ottaa omalla tavallaan haluamansa irti niistä mahdollisuuksista, joita ympäristö tarjoaa. Hänen ei ihan vielä tarvitse kohdata sitä, miten elämän mahdollisuudet aikuistuessa supistuvat, jos kotitausta on vääränlainen. Onneksi (?) hänellä on äiti, jolla on myös rohkeutta näyttää kieltä maailmalle.

Willem Dafoe tekee Oscar-ehdokkuuden arvoisen roolin motellin valvojana, joka parhaansa mukaan yrittää olla asukkaidensa puolella mutta on lopulta mahdottomassa välikädessä. Hän kuitenkin tekee vain työtään, kuten kaikki. Tämä on tätä.

Matt Rossin ohjaama Captain Fantastic on komediallinen kuvaus kulttuurishokista, joka odottaa Viggo Mortensenin esittämän anarkisti-isän lapsia näiden palatessa takaisin järjestäytyneeseen yhteiskuntaan kymmenen vuoden erämaaelämän jälkeen.

"Survivalismi" eli varautuminen itsenäiseen omavaraiselämään maailmanlopun jälkeen on merkillisen amerikkalainen fantasia, joka ylittää vasemmisto–oikeisto-jaon. Tässä tapauksessa metsään muuttaneet ovat kapitalismiin tympääntyneitä anarkisteja.

Sinun lapsesi eivät ole sinun, sanotaan runossa, ja siinä onkin samassa sekä ihanne että auttamaton tosiseikka. Vanhemmat haluavat antaa lapsilleen eväitä elämään, mutta miten paljon he voivat valita lasten puolesta?

Sinun kaduillas, koulutie: Taskurahat, Poika ja haukka sekä Hirviön kutsu

François Truffaut ei tehnyt erityisen monta lapsuusaiheista elokuvaa mutta sitäkin hienompia ja herkempiä. Vuonna 1976 valmistunut Taskurahat on erilaisista episodeista koostuva kuvaus muutamasta viikosta koululaisten, vanhempien ja opettajien elämässä eräänä kesänä pienehkössä maalaiskaupungissa.

Truffaut'n lapset ovat kilttejä ja riiviöitä, uteliaita ja ujoja, nokkelia ja kömpelöitä, ennen muuta oikeasti lapsia eivätkä Hollywoodin huippuunsa viritettyjen käsikirjoituskomiteoiden tuottamia pikkuvanhoja nukkehahmoja.

Aikuisten kova maailma tunkeutuu lasten elämään elokuvan lopulla, kun luokan uuden tulokkaan karmeat kotiolot paljastuvat lääkärintarkastuksessa. Sympaattinen miesopettaja pitää tapahtuneesta luokalleen puheen, joka on kuin ohjaaja puhuttelisi yleisöä valkokankaalta. Tällaiseen Truffaut lienee lunastanut oikeuden. Hän on näyttänyt meille, miten rakastettavia nämä pienet ihmiset ovat, ja hän haluaa sanoa suoraan, että lapsia pitää kohdella hyvin. Niin pitääkin.

Samalla tavalla riipaiseva kuvaus lapsen elämästä – sillä sitä lapsuus on, jonkun elämää – on Ken Loachin varhainen elokuva Poika ja haukka (Kes, 1969), jota Britanniassa pidetään yhä ohjaajansa ehkä ylittämättömänä mestariteoksena.

Ulkomaalaisen katsojan silmään pistää sama seikka, josta muuan brittiläinen aikalaiskriitikko elokuvaa ylisti puoli vuosisataa sitten: se on oikeasti elokuva Britanniasta, siitä todellisesta maasta, joka meille suomalaisillekin on valheellisella tavalla tuttu televisiosta ja elokuvista.

Kuten Ken Loachilta voi odottaa, elokuva ei ole sentimentaalinen, vaikka se on pakahduttava. Billy-pojalla (David Bradley) ei mene hyvin koulussa eikä kotona. Hän on kaivoskaupungin köyhästä perheestä, vailla lukupäätä, kiusattu rääpäle, joka voimistelutunnilla valitaan viimeisenä joukkueeseen.

Mutta hänellä on intohimo. Billy kouluttaa itselleen tuulihaukan – ja yhtäkkiä edessä ei olekaan kuvaus taantuvan teollisuuskylän kurjuudesta. Kesyttömän, uljaan villieläimen kanssa herkästi ja taidokkaasti liikkuvaan poikaan tiivistyy vaikuttavaa ja iätöntä arvokkuutta, jonka äärellä sanat tuntuvat tarpeettomilta.

Poika ja haukka on Britanniassa kaikille tuttu tarina, jota yhä luetaan ja katsotaan kouluissa. Juuri tänä syksynä sen 50-vuotisjuhlaksi valmistui tanssiteos. Tanssi taiteenlajina on oikea valinta kunnianosoitukselle.

Koululaisesta kertoo myös J. A. Bayonan vuonna 2016 ohjaama fantasiaelokuva Hirviön kutsu (A Monster Calls). Liam Neesonin digitaalisesti muokatulla jyrisevällä äänellä puhuva hirviömäinen puu saapuu siinä 12-vuotiaan Conorin (Lewis MacDougall) ikkunan alle öisin kertomaan hirmuisia tarinoita ja vaatimaan poikaa paljastamaan oman painajaisensa.

Haaveiluun taipuvainen, herkkä Conor joutuu kohtaamaan erään vääjäämättömän tosiasian: äiti on kuolemassa syöpään. Isoäidin luokse muuttanut Conor käy tuskaansa läpi yöllisten kuvitelmien kautta. Kaikkein pelottavinta onkin lopulta tulla sinuiksi omien inhimillisten tunteiden kanssa.

Lapset sodassa: Kielletyt leikit ja Kärpästen herra

Kielletyt leikit on sellainen "valppaamman ranskalaisen filmin" merkkitapaus, jonka ilmestyminen ohjelmistoon juhlistaa koko alkaneen filmiviikon, kirjoitti Helsingin Sanomat René Clémentin elokuvasta lokakuussa 1954.

Siviilien joukkopako Saksan hyökkäyksen edellä kesällä 1940 on ollut Ranskassa jonkinlainen tabu – olihan kyseessä maan liki totaalinen kyvyttömyys huolehtia väestöstään. Viranomaisten viivytellessä miljoonat tekivät omat johtopäätöksensä.

Saksan ilmavoimat terrorisoivat pakolaisten kolonnia säälittä. Sanotaan jopa sadan tuhannen siviilin kuolleen ilmahyökkäyksissä.

Saman verran lapsia joutui sekasorrossa eroon vanhemmistaan – monet ikuisiksi ajoiksi.

Clémentin ohjaama draama kertoo näistä tapahtumista lapsen näkökulmasta. Se löysi yleisönsä ensin ulkomailla: Venetsiassa se palkittiin Kultaisella leijonalla, Amerikassa Oscarilla ja Britanniassa Baftalla. Tunnustus kotimaassa seurasi myöhemmin.

Hämmästyttävä Brigitte Fossey oli vain viisivuotias tehdessään vaativan pääroolin. Ilahduttavasti hänen näyttelijänuransa on sen jälkeen jatkunut sangen menestyksekkäänä lähes seitsemänkymmentä vuotta.

Päähenkilö on orvoksi jäänyt, köyhänpuoleiseen maalaistaloon eksynyt pikkutyttö. Yhdessä isäntäperheen pojan kanssa hän hautaa koiran, ja siitä alkaa makaaberi leikki, jossa lapset ottavat aikuisten maailman kuoleman symbolit osaksi omaa mielikuvitustodellisuuttaan.

Mittakaava – kuolemankin mittakaava – on pieni ja turvallinen. Välillä kuuluu sodan kaukaisia ääniä, mutta enimmäkseen ollaan kuin maalaiskomediassa.

Traaginen ironia kouraisee, sillä katsoja muistaa elokuvan alkuhetkiltä hakaristein maalatut helvetinkoneet ja tietää, että sota on vasta pääsemässä vauhtiin. Viisikymmentä miljoonaa ihmistä makaa kuolleina, ennen kuin nämä aseet vaikenevat.

Eikä vähä mitään: aikanaan sodan loppuminen aloittaakin samalla iskulla uuden, yhä jatkuvan atomiajan, jossa kaikkien maailman lasten leikit leikitään kuoleman varjossa.

Atomiajan sotakuvaus lasten kautta epäsuorasti piirrettynä on on William Goldingin moderniin klassikkoromaaniin perustuva Kärpästen herra. Etelämerellä sota ei kuulu, ei näy. Tämän saaren robinsonit ovat englantilaisia koulupoikia, jotka haaksirikkoutuvat evakkolennolla ja yrittävät tulla toimeen ilman aikuisia.

Goldingin arkkityyppinen asetelma on sellainen, että siinä on helppo nähdä jonkinlaisen perustavanlaatuisen sanoman kehykset. Millaisen maailman lapset rakentaisivat tyhjästä, millainen on alkuperäinen totuus ihmisluonnosta?

Mutta mitään maailmaahan tästä ei rakennu. Kaikki menee pieleen; ihmiskunta ei saa toista mahdollisuutta.

Brittiläisen imperiumin aikakaudella oli tapana sanoa, että Britannian sodat voitettiin sisäoppilaitosten urheilukentillä. Niin tai näin, atomisotaa ei voiteta millään eväillä. Kärpästen herran lapset ovat kenties olleet matkalla turvaan Australiaan – siis vain pari vuotta aiemmin ilmestyneen romaanin ja elokuvan Viimeisellä rannalla maisemiin. Kärpästen herran viimeiset kuvat jättävät ristiriitaisiin tunnelmiin.

Elokuvaversio vuodelta 1963 on Peter Brookin melko harvoja elokuvaohjauksia. Lapsinäyttelijät ovat ensikertalaisia, ja osa filmistä improvisoitiin kuvauksissa, joiden olosuhteet olivat karut. Siloittelematon jälki tuntuu autenttisuutena, jos sellaisesta voi tässä puhua.

Artikkelia on muokattu 13.12.: kappaleiden järjestystä muutettu.

  • Elena Ferranten napolilaistytöt ovat Teeman alkuvuoden tapaus

    Ferrante-sarja Loistava ystäväni Teemalla

    Kirjamaailman superilmiöksi nousseen Elena Ferranten romaaniin perustuva draamasarja Loistava ystäväni nähdään nyt Teemalla. Mysteerikirjailijan tarina on lähes yhtä kiehtova kuin hänen kirjansakin. Antaudu Ferranten vietäväksi!

  • Älä luota keneenkään! Paranoidit klassikkoelokuvat Teemalla

    Salaliitot uhkaavat Kino Klassikon sarjassa.

    Kino Klassikon tammi–helmikuun teemana on paranoia eli vainoharhaisuus. Tieto on vaarallista, musta on valkoista ja vihollinen on keskuudessamme, kun kommunistien, kapitalistien ja ulkoavaruuden olentojen salaliitot uhkaavat perusturvallisuutta. Torstaisin 16.1.–20.2.2020.

Yle Teema

Teema Twitterissä ja Facebookissa