Hyppää pääsisältöön

Tulkaa Neuvostoliittoon, pauhasi radio – propaganda houkutteli tuhansia suomalaisia paratiisiin, jota ei ollutkaan

Perhe kuuntelemassa radiota
Perhe kuuntelemassa radiota Riiskassa Sakkolassa Perhe kuuntelemassa radiota Kuva: Kuvaaja K. Kivi/ SA-kuva radio

Pula-ajan suomalaiset halusivat loikata Neuvostoliittoon työn ja parempien olojen toivossa, vaikka loikkaaminen oli laitonta ja Suomeen oli kantautunut huolestuttavia tietoja olosuhteista Neuvostoliitossa. Propagandallakin oli osuutensa loikkaamishaluihin, sillä maan sanottiin olevan vauras ja edistyksellinen. Sitä ei kuitenkaan tiedetty, että Josif Stalinin käynnistämät suomalaisiinkin kohdistuneet vainot tekivät vaikeista oloista lopulta hengenvaaralliset.

Tuhannet suomalaiset loikkasivat Neuvostoliittoon 1930-luvulla työn hakuun omaehtoisesti ja ilman rajan ylitykseen tarvittavia asiakirjoja. Loikkarit olivat Neuvostoliiton suomalaisväestön oikeudettomin ja lainsuojattomin ryhmä, joka erityisasutuksiin ja töihin määrättynä oli helposti valvottava ja siten myös turvallisuuselinten toimien ensimmäinen kohde.

Useimmiten kotiseudulta lähdettiin salaa hämäränhetkellä tai öiseen aikaan. Vilkkain loikkausvuosi oli 1932. Matkaan lähdettiin eri tavoin, ja kiinnijäämisiäkin tapahtui, mutta siitä seuranneen sakkorangaistuksenkin jälkeen loikkaamista yritettiin uudelleen. Osa luvattomista rajanylittäjistä jäi verekseltään kiinni jo ennen rajaa, osa meriteitse loikkaamista yrittäneistä harhautui Viron puolelle joutuen toisinaan palautetuiksi Suomeen, mutta onnekkaimmat pääsivät rajavartijoista huolimatta määränpäähänsä.

Kun aikaisempina vuosikymmeninä lähinnä miehet olivat loikanneet Neuvostoliittoon, 1930-luvun alussa huomattiin myös naisten ja lasten lähteneen. Hilja Eloranta oli yksi niistä suomalaisnaisista, jotka lähtivät Neuvostoliittoon puolisonsa kanssa. Hän kertoo Kimmo Saareksen ohjaamassa dokumentissa Kun isoäiti Neuvostomaahan hiihti (1994) lähtemisen syistä ja miten lähes paratiisiksi kuvailtu yhteiskunta oli haavekuvia karumpi.

Hilja oli vastikään avioitunut Tauno Elorannan kanssa Viipurin maalaiskunnassa, kun nuoripari päätti lähteä Neuvostoliittoon. Ajatus kypsyi, kun työtä ei löytynyt eikä muutto maaseudulle Seivästöön Taunon äidin luo sekään parantanut taloudellista tilannetta. Nuoripari lähti keväthankien aikaan suksilla vuonna 1932. He aloittivat matkanteon Seivästöstä aamuviideltä ja jo iltapäivällä yhden aikaan he olivat lähellä Kronstadtia Leningradin piirissä. Vaikka väsymys painoi, kevätauringon kirkkaudessa pystyi näkemään, kuinka neuvostosotilaat tulivat heitä vastaan.

Suomi pula-ajan kourissa

Elorantoja ajoivat Suomesta pois samat syyt kuin suurta osaa suomalaisloikkareista. Suomenkin oli tavoittanut maailmanlaajuinen lama, joka oli saanut alkunsa New Yorkin pörssiromahduksesta lokakuussa 1929. Suomessa pulakausi oli pahimmillaan helmikuussa 1932, jolloin työttöminä oli yli 90 000 henkeä. Työikäisestä väestöstä työttömänä oli noin 5,4 prosenttia. Lama heijastui paitsi puutteena myös monenlaisina levottomuuksina. Esimerkiksi maaseudulla taloudellista ahdinkoa seuranneet tilojen pakkohuutokaupat aiheuttivat voimakasta tyytymättömyyttä, joka paikka paikoin ilmeni kapinointina viranomaisia kohtaan.

Pentti Haanpää (1905–1955) romaani Isännät ja isäntien varjot (1935) oli julkaisuaikanaan ajankohtainen kuvaus taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta Suomessa ja talonpojan sortamisesta pulavuosina oikeistoradikalismin nostaessa päätään. Kansainvälinen kapitalismi ja rahan mahti olivat ulottaneet verkkonsa myös Suomeen, samalla kun tuhansia maatiloja joutui huutokauppavasaran alle 1930-luvulla. Tiloilla työskennelleet menettivät isäntien ohella elinkeinon, ja elinkelpoisina säilyneet tilat kykenivät tarjoamaan vain alipalkattua työtä. Tätä kehitystä vastustaneiden kohtaloksi saattoi tulla lopullinen katoaminen tai kyyti itärajalle.

Neuvostopropanga houkutteli suomalaisia lähtemään

Pula-aika ei yksin riittänyt syyksi lähteä itärajan yli, vaan Neuvostoliiton Suomeen suuntaamalla propagandalla oli osuutensa. Erityisesti radiopropaganda oli niin tehokasta, että Suomeen palanneiden karvaat kokemukset Neuvostoliitosta ohitettiin. Neuvostoliiton radioasemien kuunteleminen julistettiinkin kielletyksi ja rikolliseksi jo vuonna 1931. Loikkarit kuitenkin muistelevat, että sunnuntaisin kirkonmenojen aikaan kuunneltiin Leningradin radion suomenkielisiä ohjelmia. Niiden mukaan maassa ei ollut työttömyyttä, leipää riitti ja koulutus sekä sairaanhoito olivat ilmaisia.

Radio pauhasi, että tulkaa Venäjälle. Siellä on niin hyvää.― Hilja Eloranta neuvostopropagandasta.

Petroskoin radiossa puolestaan kerrottiin huhtikuun lopussa 1931, että työvoimaa ei ole riittävästi Karjalassa, joten sitä on saatava ulkomailta lisää. Hilja Elorantakin muistelee, miten "radio pauhasi, että tulkaa Venäjälle, siellä on niin hyvää." He eivät kuitenkaan saaneet käsitystä, etteikö maasta pääsisi pois.

Loikkaaminen itärajan yli puhutti Suomessa ja lehdistö otti osaa keskusteluun. Osa piti ymmärrettävä, että suomalaisia lähti Neuvostoliittoon vaikka sitten laittomasti. Nämä tahot eivät pitäneet oikeudenmukaisena rangaista laittomasta maastapoistumisesta. Toiset taas pitivät hyväksyttävänä, että kommunistit hakeutuivat toistensa seuraan, vaikka tämän seurauksena laiton maastamuutto olikin "ikävä ilmiö".

Kun asianomaisille ei kerran voida kotimaassa järjestää työtä ja elinmahdollisuuksia, niin ei tunnu oikealta kieltää heitä siirtymästä sinne (- -) missä luulevat työtä saavansa.― Suomen Sosiaalidemokraatti -lehti 8.2. 1932. Dokumentissa Kun isoäiti Neuvostomaahan hiihti.
Laittomat maastasiirtymiset ovat joka tapauksessa ikäviä ilmiöitä. (--) En näe mitään erityistä syytä surra sitä, että kommunistit pyrkivät omiensa luo. Antaisin mennä niiden, joilla on palava halu päästä kommunismin autuutta kokemaan.― Karjala-lehti 29.5.1932. Saareksen dokumenissa Kun isoäiti Neuvostomaahan hiihti.

Nälkä ja sairaudet tappoivat suomalaisia

Neuvostosotilaat olivat ottaneet hiihtäen rajan yli tulleet Elorannat kiinni ja heidät vietiin muutamaksi päiväksi vankilaan Leningradiin. Vankiselli oli pieni huone, jonne oli ahdettu yli 80 vankia. Suuri osa heistä oli nunnia. Vapauduttuaan vankilasta Elorannat siirrettiin Konevon metsäkämpille Karjalaan. Hilja Eloranta muistelee ohjelmassa, miten suomalaismiehet alkoivat sairastella siellä. Joiltakin lähti hampaita ja moni kuolikin siellä.

Vuosina 1932–1933 Neuvostoliitossa oli nälänhätä, joka johtui pääosin poliittisesta linjanvedosta. Talonpojat oli kyyditetty tiloiltaan, jotka takavarikoitiin. Maatiloille jääneet siirrettiin kollektiivitiloille, joille asetettiin liian korkeat viljan luovutuskiintiöt. Muut ravinnonlähteet eliminoitiin eikä ulkopuolista apua nälkäänäkeville alueille hyväksytty. Lopulta nälkä tappoi Neuvostoliitossa tutkimusten mukaan kahdeksan miljoonaa ihmistä, joista suurin osa kuoli Ukrainassa.

Meidän ei toistaiseksi pitäisi tehdä yliloikkareiden kotiinpaluun hyväksi mitään virallista. Oleskelu täkäläisessä kurjuudessa, liassa ja nälässä on mitä parasta kommunismin vastaista opetusta.― Pääkonsuli Eino Westerlund. 3.2. 1932. Katkelma kirjeestä Saareksen dokumentissa.

Virallinen Suomi päätti aluksi suhtautua passiiivisesti kehnoissa oloissa viruviin suomalaisloikkareihin, vaikka Suomessa omaiset pyysivät toimenpiteitä. Penseää suhtautumista perusteltiin muun muassa maan edulla ja sillä, että loikkarit oppisivat, mitä kommunismi todellisuudessa on.

Kiihtyvät vainot murskasivat haaveet paremmasta elämästä

Vuonna 1936 Elorannat siirrettin Karjalasta Leningradin alueelle. Siellä he saivat esimakua siitä, mitä saattoi olla edessä. Öiset autokyydit kylissä enteilivät pahaa. Miehet ja osa naisistakin katosi kyytien mukana. Tapahtumien kulku painoi Tauno Elorannan mieltä ja se näkyi hänessä ahdistuksena ja sairasteluna. Eräänä yönä helmikuussa vuonna 1937 nyt jo kaksilapsisen perheen Tauno-isä vietiin autokyydillä pois kotoa. Perhe näki hänet tuolloin viimeisen kerran eikä hänen kohtalostaan tiedetty vuosikymmeniin mitään.

Neuvostohallitus on sitä mieltä, että nämä miehet eivät ole tulleet vapaasta tahdostaan vaan Suomen viranomaiset on lähettäneet heidät vakoilutarkoituksessa.― Ulkokomissaari Litvinov ministeri Holstille helmikuussa 1937. Katkelma kirjeestä Saareksen dokumentissa.

Vainot kiihtyivät ja kohdistuivat ankaralla tavalla suomalaisiin. Neuvostoviranomaiset eivät enää peitelleet käsityksiään suomalaisista Neuvostoliitossa. Sen sijaan maassa asuville suomalaisille Stalinin heihin kohdistama vaino oli käsittämätöntä.

Venäjälle 1910-luvulla nuorena poikana muuttanut opettaja ja kriitikko Urho Ruhanen tiivistää aikakauden oikeusperiaatteet: ”Jos syytetty oli syntynyt Suomessa, hän oli vakooja, jos insinööri, hän oli tuholainen, jos opiskelija, hän oli terroristi.” Ruhanen itse oli nuoruudessaan hehkuvasieluinen vallankumouksellinen. Huolimatta siitä hän joutui vankileirille syytettynä osallisuudesta suomalaisten kiihkokansalliseen salaliittoon 1930-luvulla.

Aamusta iltaan puhuttiin, että Stalin on hyvä ja että hän on meidän isä. Hän oli kuin Isä meidän. Me luotettiin häneen.― Sylvi Paaso Josif Stalinista.

Sylvi Paason isä kuoli vuonna 1938 Stalinin vainoissa. Paaso muistelee, miten ihmisiä kansallisuuksista riippumatta teloitettiin. Suomalaisiinkin kohdistunut terrori oli heille käsittämätöntä jo siksi, että Stalin oli heille lähes jumalan kaltainen, hyvä ja luotettava.

Neuvostoliittolainen sosiologi Igor Atshildijev on todennut, että Josif Stalinin henkilöpalvonta suurelta osin vaikutti siihen, että hän sai rajattoman vallan toimia Neuvostoliitossa. Hänen onnistui tehdä itsestään jumalan, jota palvottiin lähestulkoon uskonnollisin menoin.
Suomen kansa tietää menettäneensä ystävän.― K.A. Fagerholm, eduskunnan puhemies puheessaan eduskunnassa Stalinin kuolemasta 1953.

Kun Stalin kuoli vuonna 1953, virallinen Suomi kuitenkin suri . Eduskunnassa muisteltiin "yhtä aikakauden suurmiestä ja uuden yhteiskuntajärjestelmän määrätietoista luojaa sekä mahtavan suurvallan kiistatonta johtajaa, erästä aikakauden suurinta valtiomiestä. Suomen kansa tietää menettäneensä ystävän", kuten eduskunnan puhemies K.A. Fagerholm sanoi puheessaan eduskunnassa. Radiossa Päivän peili -ohjelma oli omistettu Stalinin kuoleman johdosta kokonaan hänen muistamiselleen. Muistoissa korostuivat Stalinin ystävällinen suhtautuminen Suomeen ja sen kansalaisiin.


Sellaista kulkemista minun elämäni on ollut.― Hilja Eloranta elämänsä asuinpaikoista.

Hilja Eloranta pienine tyttärineen ajettiin pois Leningradista heti Taunon pidättämisen jälkeen. Hän joutui aluksi Kaliniin ja sieltä Lihoslaviin, jossa asuinpaikka heltisi yhdeksi tai kahdeksi vuorokaudeksi kerrallaan. Perhe ajettiin pois asunnoista aina yöksi. Kun elämä alkoi näyttää tasaantumisen merkkejä, syttyi talvisota.

Nyt Hilja lapsineen karkotettiin Kiroviin ja sieltä vielä eteenpäin metsäkämpille. Lopulta hän pääsi takaisin Karjalaan ja Kontupohjaan, jossa hän vietti yli 20 vuotta elämästään. Näitä muistoja värittävät paitsi ankara ruumiillinen työ mutta myös ruokapula ja sitä seurannut nälkä. Kotiin Suomeen hän ei koskaan uskonut pääsevänsä.

Presidentti Mauno Koivisto totesi huhtikuussa 1990, että inkeriläisiin soveltuivat takaisinmuuttajien kriteerit, vaikka suvut olivatkin jo pitkään asuneet poissa Suomesta. Koiviston mukaan Ruotsin vallan aikana siirretyt inkeriläiset ovat suomalaisia, ja heidän kulttuurinen samankaltaisuutensa näkyy muun muassa siinä, että he ovat valtaosin luterilaisia. Presidentti Koiviston kommentit herättivät hämmennystä Saareksen dokumentissa haastatelluille suomalaissyntyisille, paluukutsua kun ei esitetty heille.

Ei olisi uskonut, että kun tulimme Neuvostomaata rakentamaan, että näin käypi.― Hilja Eloranta Levoshovon uhrilehdossa.

Tauno Elorannan kohtaloon alkoi tulla selvyyttä vasta 1990-luvun alussa. Asiakirjojen mukaan Elorannan kuolinsyyksi oli merkitty ampuminen ja vangitsemispäivämääräksi oli merkitty 9.8. 1937. KGB:n Pietarissa sijaitsevan arkiston virkailija Julia Kutylovskaja selittää, miksi Eloranta tuomittiin. Hänen mukaansa tuomio perustui laajaan vastavallankumoukselliseen kampanjaan. Lisäksi hun Tauno Eloranta oli yksi heistä, jotka "olivat tulleet Neuvostoliittoon miten vain ja hän oli suomalainen, hänen katsottiin mahdollisesti kuuluneen viidenteen kolonnaan", arkistovirkailija sanoo.

Elorannan viimeinen leposija löytyy Levashovon hautausmaalta. Hilja Eloranta hiljentyy muistolehdossa mutta toteaa liikuttuneena, ettei "olisi uskonut, kun Neuvostomaata tultiin rakentamaan, että näin käypi."

Viides kolonna – vihollisen apuri

Stalinin harjoittaman terrorin ilmentyminen 1930-luvun lopulla liittyy kansainvälisiin jännitteisiin niin Kaukoidässä kuin Euroopassa. Japani teki hyökkäyksiä Neuvostoliiton rajoilla ja Hitler kasvatti valtaansa eikä Ranskasta ja Englannista ollut vastusta natseille. Lopulta Espanjassa puhjennut sisällissota (1936–1939) Francisco Francon joukkojen ja Espanjan tasavaltalaisten välillä sai myös Stalinin toimimaan.

Sisällissota oli tuonut Espanjaan anarkiaa, sabotaaseja, sissisotaa ja monenlaista petollisuutta sekä häivytti rajaa rintaman ja kotirintaman välillä. Kun lokakuussa 1936 Francon joukot lähestyivät maan pääkaupunkia, kansallismielisten kenraali Emilio Mola väitti, että hänellä olisi kaupungissa "viides kolonna", joka auttaisi heidät voittoon. Käsite juurtui neuvostojohtajien sanavarastoon.

Espanjan sisällissota ja Stalinin vainot kiihtyivät samaan tahtiin. Uusien arkistotietojen mukaan Stalin seurasi tarkkaan Espanjan tilannetta. Tasavaltalaisten puolella ollut Stalin todisteiden mukaan uskoi, että tasavaltalaisten omissa riveissä olevat sabotoijat aiheuttivat heidän tappionsa. Stalin alkoi lähetellä sähkeitä Espanjaan. Helmikuun 9. päivä 1937 Espanjaan lähetettiin sähke, jossa todettiin päämajan petturuuden olevan syy tappioihin. Sähkeessä neuvottiin puhdistamaan pääesikunta vanhoista spesialisteista, sillä "he ovat poliittisesti epäluotettavia".

Samaan aikaan Moskovassa pidettiin keskuskomitean täysistunto. Kaikissa puheenvuoroissa teemana oli "tuholaisten ja vakoojien erityinen vaara sodan aikana" ja maa aikoi valmistautua sotaan. Pravda julkaisi 4.5. 1937 artikkelin, jota Stalin oli ollut aktiivisesti kirjoittamassa. Artikkelin otsikko oli "Eräitä salakavalia värväysmenetelmiä, joita ulkomaiden tiedustelupalvelu käyttää." Pitkää artikkelia jaettiin muun muassa opintopiireihin, sillä siitä tuli tärkeä osa suuren terrorin ideologista perustaa.

Stalinin näkemys "viidennen kolonnan" merkityksestä otettiin vakavasti myös Espanjan tasavaltalaisarmeijassa, sillä se perusti kesällä 1937 erityisen turvallisuuspalvelun torjumaan vakoilua ja taistelemaan "viidettä kolonnaa" vastaan. Se ulotti valtansa kaikkialle Espanjaan ja tukahdutti julmasti kaiken vastarinnan. Julmat keinot saivat osakseen arvostelua myös länsimaiden vasemmistolaisten piirissä.

"Viidennen kolonnan" tuhoaminen oli alituisena aiheena Neuvostoliiton johdossa 1930-luvulla ja siitä tuli Stalinille uskonkappale, johon viitattiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin.

Lähde: Oleg V. Hlevnjuk: Stalin. Diktaattorin uusi elämäkerta, Otava 2015

Lue lisää:

Haaveet vaihtuivat nälkään ja apatiaan, kun arki koitti suomalaisloikkareille Neuvostoliitossa

Tuhansia suomalaisia lähti pula-ajan pahimpina vuosina Neuvostoliittoon paremman elämän toivossa. Myös sosialismin rakennustyö houkutteli maahanpyrkijöitä aina Amerikkaa myöten. Suuret toiveet ja haaveet kuitenkin kilpistyivät Stalinin vainoihin.

Lue lisää:

Sandarmohin kauhujen kalmistossa lepää tuhansia Stalinin vainojen uhreja

Stalinin ajan yksi suurimmista joukkohaudoista sijaitsee Sandarmohissa Karjalan tasavallan Karhumäen piirissä. Neuvostoliitossa metsäinen teloituspaikka oli huolellisesti salattu ja naamioitu, kunnes se paljastui 1990-luvun lopulla. Metsän uumenista löytyi tuhansien ihmisten jäänteet. Teloitettujen joukossa oli myös suomalaisia.

Lähteet: Auvo Kostiainen, Loikkarit 1988; Jukka Rislakki–Eija Lahti-Argutina, Meillä ei ole kotia täällä 1997; Oleg V. Hlevnjuk: Stalin. Diktaattorin uusi elämäkerta, 2015

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto