Hyppää pääsisältöön

Meribiologi Jessica Haapkylä näki jo 90-luvulla muovikorkkeja nielleen albatrossin – "Nyt pitää toimia, että merten terveys säilyy"

Jessica Haapkylä seisoo sivuttain harmaassa merimaisemassa.
Jessica Haapkylä seisoo sivuttain harmaassa merimaisemassa. Kuva: Sari Casal/ Yle KulttuuriCocktail,Jessica Haapkylä

Meribiologi ja tietokirjailija Jessica Haapkylä on nähnyt kristallinkirkkaat valtameret ja maapallon kauneimmat koralliriutat. Samalla hän on todistanut korallien kuolemaa, merten muoviongelman räjähdysmäisen kasvun ja arktisen ilmastonmuutoksen.

Jessica Haapkylä haukkoo henkeään keskellä Tyyntämerta. Laivan edessä hyppii delfiiniparvi. Ja viimeinkin horisontissa siintää kapea kaistale maata. Palmyran atolli!

Haapkylä pukee ohuen märkäpuvun ja happipullot ylleen ja keikauttaa itsensä maskista kiinni pitäen selkä edellä veden alle. Pää menee pyörryksiin. Hän näkee hohtavia värikkäitä koralleja, vihreitä, pinkkejä, keltaisia. Ja valtavissa parvissa uivia trooppisia kaloja kaikissa väreissä. Ympärillä näkyy myös haita. Isoin on nelimetrinen galapakoshai, jolla on pitkä pyrstöevä. Olo on kuin sukeltaisi akvaariossa.

– Se oli paratiisi. Siinä oli aika sekaisin, hän muistelee nyt parikymmentä vuotta myöhemmin Helsingissä ensikosketustaan koralliriuttoihin.

Jessica Haapkylä istuu vedestä ylös nostettujen veneiden keskellä laiturilla.
Jessica Haapkylä istuu vedestä ylös nostettujen veneiden keskellä laiturilla. Kuva: Sari Casal/ Yle Vene,Jessica Haapkylä

Mutta miten suomalainen sisämaan kasvatti ylipäätään päätyi tutkijaksi maailman merille?

Jessica Haapkylä kasvoi Valkeakoskella järvimaisemissa. Lähijärvi oli tosin niin likainen ja teollisuuden saastuttama, ettei siinä voinut uida. Se vaivasi häntä jo lapsena.

Kesäisin Haapkylän perhe lomaili Porvoon saaristossa isoisän vuokraamassa mökissä. Siellä hän oppi snorklaamaan. Vaikka merivesi oli kylmää, hän viihtyi veden alla loputtomiin. Tuolloin vesi oli vielä kirkasta eikä sinilevää näkynyt.

Talvisin Haapkylä oli intohimoinen hiihtäjä. Hän hiihti kilpaa koko lapsuutensa ja nuoruutensa ja ylsi parhaimmillaan viestijoukkueessa SM-hopealle.

Vesistöt ja hiihtäminen olivat Haapkylälle niin tärkeitä, että hän valitsi opiskelupaikkansa niiden perusteella. Hän pääsi Jyväskylään opiskelemaan hydrobiologiaa. Keski-Suomeen hän halusi siksi, että hiihtoharrastus voisi jatkua.

Kilpahiihto jäi, mutta järvien ja jokien biologian lisäksi etenkin merien ekosysteemit alkoivat kiinnostaa. Haapkylä oli alkanut laitesukeltaa opiskelujensa alussa, ja hinku veden alle oli suuri.

Haapkylä pääsi mukaan merentutkimusalus Arandalle. Hän oli mukana planktontutkimusryhmässä ja teki gradunsa Merentutkimuslaitokselle.

Olisi ollut luontevaa jäädä tutkimaan Itämerta, mutta Haapkylä kaihosi kirkkaammille vesille maailmalle. Hän halusi nähdä muutakin kuin ruskeaa vettä ja omaa kättään pidemmälle. Muistijälkiä koralliriutoista oli jo lapsuudesta 1980-luvulta legendaarisen merentutkija Jacques Cousteaun ohjelmista, ja oli aika päästä näkemään niitä omin silmin.

Oranssivalkoinen merivuokkokala.
Merivuokkokala Indonesiassa. Oranssivalkoinen merivuokkokala. Kuva: Mike Flavell Vuokkokala

“Oletko hullu, tämä tietää urallesi loppua.”

Näillä sanoilla yliopiston professori lähetti Jessica Haapkylän matkaan, kun tämä otti vastaan harjoittelupaikan Havaijilta vuonna 1998. Itsepintainen ja määrätietoinen meribiologi ei lannistunut ja vietti lopulta 16 vuotta maailman merillä tutkimassa koralliriuttoja.

Ensi töikseen Haapkylä pääsi mukaan matkalle keskelle Tyyntämerta, 1500 kilometriä etelään Honolulusta. Matka määränpäähän, Palmyran atollille, kesti viisi päivää monimetrisessä aallokossa.

Matkan tarkoitus oli erikoinen. Tehtävänä oli kartoittaa, mihin Palmyran atollia voisi käyttää. Atolli oli tuolloin havaijilaisen miljonääriperheen omistuksessa, ja he halusivat myydä sen. Tarjouksia oli tullut niin kasinon perustamiseksi kuin ydinjätteiden varastointiin atollilla.

Ensimmäinen sukellus koralliriutalla oli unelmien täyttymys, mutta hyvin nopeasti kaiken upeuden keskellä näkyi ihmisen jälki, vaikka oltiin keskellä valtamerta. Atollilla oli ollut toisen maailmansodan aikainen sotilastukikohta, ja mereen oli upotettu sinappikaasutynnyreitä, jotka olivat vuosikymmenien aikana ruostuneet veden alla. Se todella hätkähdytti hereille alkuhuumasta.

Pian toinenkin järkytys oli edessä. Havaijin pohjoispuolelta oli löytynyt kuolleita merilintuja. Haapkylä kohtasi karmean näyn, maailman suurimman merilinnun albatrossin kuolleena vatsa täynnä muovisia pullonkorkkeja. Tuolloin, 20 vuotta sitten, merien muoviongelmasta ei vielä julkisuudessa juuri puhuttu, mutta esimerkiksi lintututkijat olivat sen jo havainneet.

Tyynenmeren jätepyörre sijaitsee Havaijin koillispuolella, Havaijin ja Kalifornian välissä. Sitä kutsutaan nykyisin myös maailman suurimmaksi kaatopaikaksi, ja sen arvioidaan olevan pinta-alaltaan jopa kolmen Ranskan kokoinen. Luultavasti albatrossi oli altistunut muovirojulle, joka matkasi merivirtojen mukana jätepyörteen vaikutusalueella.

Jessica Haapkylä sukeltaa Indonesiassa.
Jessica Haapkylä sukeltaa Indonesiassa. Siellä liikakalastus ja roskaaminen ovat valtava ongelma. Jessica Haapkylä sukeltaa Indonesiassa. Kuva: Mike Flavell sukeltaja,Jessica Haapkylä

Havaijin jälkeen Haapkylä on työskennellyt ja sukeltanut esimerkiksi Uudessa-Kaledoniassa, Karibialla, Indonesiassa, Malediiveilla ja Australiassa. Lisäksi hän on käynyt Arktiksella, ensin Alaskassa vuonna 2004 ja viime vuonna Huippuvuorilla ja Grönlannissa. Tutkimuksesta ja matkoista on syntynyt kaksi tietokirjaa.

Lisäksi hän on tutkinut ilmastonmuutoksen vaikutuksia koralliriuttoihin vuosina 2007-2011 Australiassa, jossa teki korallitaudeista väitöstutkimusta.

Koko Haapkylän ura on ollut tasapainottelua kahden todellisuuden välillä. Hän on saanut sukeltaa merenalaisissa paratiiseissa ympäri maailmaa, mutta hän on kohdannut kaikkialla räikeää ihmisten välinpitämättömyydestä johtuvaa ympäristön pilaamista. Yksikään maailman kolkka ei ole säästynyt saastumiselta tai ilmastonmuutoksen vaikutuksilta.

Vuonna 2004 Haapkylä työskenteli Jean-Michel Cousteaun, edesmenneen Jacques Cousteaun vanhimman pojan, mertensuojelujärjestön opetusohjelmassa. Hänen tehtävänään oli opettaa lapsille koralliriuttojen ekologiaa. Haapkylä ja Cousteau jakoivat ajatuksen siitä, että kipinä ympäristönsuojeluun pitäisi herättää jo lapsuudessa.

Opetustyö tapahtui ökyristeilijällä Ranskan Polynesiassa. Taas Haapkylä oli ristiriitaisessa tilanteessa. Samalla kun hän kertoi lapsille, miten koralliriuttoja voisi suojella, risteilijän jätevedet valutettiin puhdistamattomana suoraan mereen. Laivan lasipullot murskattiin, ja lasimurska päätyi niin ikään veteen. Samaan aikaan turistit söivät illallisiaan hienoissa ravintoloissa autuaan tietämättöminä karusta todellisuudesta.

Värikäs korallikasvusto ja kaloja uimassa ympärillä.
Koralleja uhkaa ilmastonmuutos kaikkialla maapallolla. Värikäs korallikasvusto ja kaloja uimassa ympärillä. Kuva: Mike Flavell koralliriutat

Cousteau kutsui Haapkylän suoraan Tahitilta Alaskan Barrow´hun kuvausryhmänsä mukaan. Tarkoituksena oli kuvata harmaavalaita. Haapkylä oli matkasta innoissaan, tämä olisi hänen ensikosketuksensa Arktikseen.

Valaita ei näkynyt. Sen sijaan he havaitsivat konkreettisia merkkejä arktisesta ilmastonmuutoksesta. Heti toisena päivänä he törmäsivät sattumalta jääkarhuihin. Alkuinnostus kääntyi nopeasti apeudeksi. Nälkiintyneet emo ja pentu etsivät ruokaa kaupungin kaatopaikalta. Jään olisi kuulunut olla lähellä rantaa, mutta se oli vetäytynyt sadan kilometrin päähän rannikosta.

Haapkylä näki matkallaan toisenkin hälyttävän asian. Paikallinen opas Billy kutsui filmiryhmän kotiinsa vierailulle. Hän halusi esitellä kesän saaliseläimensä, jotka olivat maakellarissa säilössä.

Kun Haapkylä laskeutui alas jyrkkiä tikkaita kellariin, mädäntyneen löyhkä löi vasten kasvoja. Hän ei pystynyt hengittämään nenän kautta. Seinällä ruskean jäisen maa-aineksen pinnalla helmeili vettä. Kymmeniä tuhansia vuosia vanha ikirouta oli alkanut sulaa. Järkytyksestä huolimatta piti yrittää olla pirteä ja kiinnostunut saaliseläimistä, ettei olisi loukannut opasta.

– Hän ei kiinnittänyt hajuun tai roudan sulamiseen mitään huomiota. Päinvastoin. Hän otti mukaansa jonkun ruhon ja sanoi, että tästä tehdään illallinen.

Jäinen merimaisema Illuisatissa Grönlannissa.
Grönlannin Illuisat on suosittu turistikohde, mutta sielläkin jätevedet lasketaan suoraan mereen. Jäinen merimaisema Illuisatissa Grönlannissa. Kuva: Jessica Haapkylä Grönlanti,illuisat

Alaskasta Haapkylä palasi trooppisille vesille, tällä kertaa Malediiveille. Siellä hän istutti koralleja huonokuntoiselle riutalle. Se oli kuin vedenalaista askartelua. Korallia haettiin terveeltä riutalta ja liimattiin epoksiliimalla sementtiselle pallolle tai kuolleen riutan kylkeen. Lisäksi Haapkylä luennoi turisteille koralliriuttojen suojelusta ja toimi heille sukellusoppaana.

Käytännössä koralliriuttaa yritettiin kunnostaa turisteja varten, koska riutta oli ihan ökyhotellien edessä. Todennäköisesti turismin takia riutta oli alunperinkin kärsinyt.

Malediiveillä järkyttävintä oli pääkaupungin Malén ulkopuolella sijaitseva Thilafushi-niminen jätesaari. Kierrätys ei toiminut lainkaan, ja kaikki jätteet kuljetettiin sellaisinaan saarelle.

– Haisevia jätesäkkejä heitettiin veneisiin. Venekuskit olivat ihan sairaita. Jätteet vietiin saareen, jossa niitä poltettiin. Saari oli sen verran piilossa, etteivät turistit sitä näe. He menevät viiden tähden resorttiin ja sukeltamaan. Totuus on todella karmea.

Karu todellisuus on tullut vastaan kaikkialla. Balilla sukeltaessaan Haapkylä katsoi ylös kimmeltävässä vedessä kohti aurinkoa ja luuli näkevänsä meduusan. Hetkeä myöhemmin hän tajusi sen olevan muovipussi. Merikilpikonnat eivät eroa huomaa, ja siksi ne kuolevat muovipusseja syötyään.

Viimeisin suora kosketus koralliriuttoihin Haapkylällä on Indonesiasta vuodelta 2011. Siellä muoviroskan määrä meressä ja rannoilla oli todella hälyttävä. Ranta piti siivota roskasta päivittäin. Myös liikakalastus oli valtava ongelma. Haapkylä alkoi kokea voimattomuutta kaikkien epäkohtien edessä.

Jäävuori Grönlannissa aamuauringossa.
Jäävuori Grönlannissa. Arktisella alueella ilmasto lämpenee nopeammin kuin muualla maapallolla. Jäävuori Grönlannissa aamuauringossa. Kuva: Jessica Haapkylä jäävuoret

Nuoruuden seikkailumieli on muuttunut vuosien varrella huolestuneisuudeksi merien ja koko maapallon tulevaisuudesta. Aiemmin Haapkylä esimerkiksi lensi ympäri maailmaa töiden perässä. Sitäkin hän katsoo eri silmin tänä päivänä, vaikka työn luonne lentämistä vaatikin. Nyt hän on asettunut puolisonsa ja lapsensa kanssa Suomeen.

Lautaselta löytyy nykyisin lähinnä kasvisruokaa, ja turhat lennot jäävät tekemättä. Haapkylä uskoo, että tavallinen ihminen voi vaikuttaa valinnoillaan, mutta isoja ratkaisuja tarvitaan pikaisesti lainsäädännössä.

Haapkylä on positiivinen luonne, mutta silti hän vakavoituu ulos katsoessaan. Taas sataa vettä.

– Välillä on voimaton olo. Ei tuokaan tuolla ole normaali keli.

Vaikka isoilla näkyvillä esimerkeillä on helpompi saada ihmisten huomioita, kaikki lähtee pienestä, ravintoketjun alkupäästä. Jos kasviplankton muuttuu tai vähenee, se vaikuttaa koko ekosysteemiin. Valtamerissä syntyy myös lähes puolet maapallon hapesta.

– Pitää toimia niin, että merten terveys säilyy.

Nykyisin Haapkylä puhuu merien suojelusta, tutkimuksestaan ja ilmastonmuutoksesta esimerkiksi oppilaitoksissa. Siellä hän haluaa valaa toivoa.

Oman turhautuneisuutensa hän jättää hiihtoladuille. Hän hiihtää edelleen vimmatusti, viime vuonna 1500 kilometriä. Tosin nykyisin valtaosa kilometreistä kertyy tekolumella. Eihän se samalla tavalla luista suksen alla kuin oikea lumi. Mutta tässäkään asiassa Haapkylä ei suostu antamaan periksi. Eteenpäin on mentävä.

Ja ainakin yksi Haapkylän uran varrella kohtaamista koralliriutoista voi edelleen hyvin. Se ensimmäinen. Palmyran atolli päätyi onneksi amerikkalaisen luonnonsuojelujärjestön omistukseen, ja sinne perustettiin pieni tutkimusasema. Kaukaisella Palmyralla jos missään koralliriutta saa kukoistaa kaikessa rauhassa, joskaan maailmanlaajuisen ilmastonmuutoksen vaikutuksilta ei sekään ehkä säästy.

Kommentit