Hyppää pääsisältöön

Beatles-peruukkeja, vessahuumoria, pronominirockia – 1960-luvun nuorisomusiikki inspiroi viihteen vääräleukoja

Sähköinen räminä, koominen ketkutus, pitkät tukat, nonsense-sanoitukset ja ihailijoiden kirkuna – siinä oivallisia aineksia 1960-luvun radio- ja tv-huumorille. Spede, Eemeli, Matti Kuusla ja muut kansan naurattajat väänsivät rockista, twististä ja rautalankamusiikista parhaimmillaan kekseliäitä, joskus nerokkaitakin piloja.

Nuorten alakulttuureista ja nuorison suosimasta populaaritaiteesta on väännetty vitsejä jo 1900-luvun alun sakilaisista ja jazztytöistä alkaen. Mediajulkisuuden kasvu ja kaupallisen nuorisokulttuurin nousu 1950- ja 1960-luvuilla tekivät aiheesta melkein oman genrensä. Rock and rollia (etenkin rocktanssia) käytettiin pellenumerona jo monissa 1950-luvun tanssinäytöksissä ja filmikomedioissa, ja rockin käsittämättömiltä tuntuvia hokemia pilkattiin levy- ja muissa parodioissa (ks. erillinen artikkeli).

Nuorisomusiikin vahvat visuaaliset puolet tekivät siitä oivallisen huvittelun kohteen ensiaskeleitaan ottavassa televisiossa. Esimerkiksi tv-huumorin pioneeri Matti Kuusla kehitti Piikkis-ohjelmaansa useammankin nokkelan rockvitsin.

Pitkät hiukset kutkuttivat nauruhermoja

Lokakuussa 1964, kun Beatles-kuume oli Suomessakin jo korkealla, Kuusla esitteli ohjelmassaan Jukolan veljeksiä muistuttavan harjastukkaisen skifflebändin, joka rohdinpaidoissaan musisoi talonpoikaispirtissä (ks. tämän artikkelin avausvideo). Joukon vanhin virittää viisun aikain muuttumisesta säestäen itseään jonkinlaisella pyykkilautakanteleella, ja sen jälkeen muu seurue "laulaa" pätkän Beatlesin All My Lovingista helkyttäen timpurinsahojaan ja ravistellen tyylinmukaisesti kuontaloitaan. Säveltuokion päätteeksi kuva siirtyy Beatles-peruukissa ja -paidassa sheikkaavaan Kuuslaan.

Beatles-playback istuu jo sinänsä anakronistiseen kuvaelmaan niin hyvin, että voisi kuvitella Kuuslan sonnustaneen jonkun studioporukan peruukkeihin ja varustaneen sen sähkökitaroiden sijasta kotitaloustyökaluilla. Pyykkilautaa näpelöivä Matti Jurva oli kuitenkin tässä vaiheessa maannut haudassa jo yli kaksikymmentä vuotta, ja lieden ääressä häärivä Tuulikki Paananenkin oli jo viisissäkymmenissä. Kyseessä onkin katkelma harvinaisesta valmistuneesta lyhytfilmistä Seitsemän velimiestä, joka valmistui jo vuonna 1939. Herkulliseen löytöön on lisätty vain parikymmentä sekuntia Lennon–McCartneytä.

Itse asiassa jo pelkän Beatles-peruukin käyttö kävi tuohon aikaan huumorista. Muun muassa Laila Kinnunen ja Erkki Melakosken yhtye esiintyivät Kuukauden suositut -ohjelmassa ainakin kerran moppikampauksissa. Yleisradion valokuva-arkistossa on säilynyt kuva, jossa legendaarisen ulkomaantoimittajan Knud Möllerin päähän sovitetaan pitkätukkaperuukkia.

Toimittaja Knud Möllerille asetellaan Beatles-mallista peruukkia Tuulimylly-viihdeohjelman kuvauksissa vuonna 1965.
Toimittaja Knud Möller Beatles-mallisessa peruukissa Tuulimylly-viihdeohjelman kuvauksissa vuonna 1965. Toimittaja Knud Möllerille asetellaan Beatles-mallista peruukkia Tuulimylly-viihdeohjelman kuvauksissa vuonna 1965. Kuva: Kalle Kultala peruukit,The Beatles,1965,Knud Möller

Monille vanhemmille ja epäilemättä myös osalle viihteentekijöistä Beatles-buumin mukanaan tuoma tukkatyyli oli punainen vaate. Pitkiä suortuvia pidettiin jo sinänsä "naismaisina", ja kaiken huipuksi lehdet alkoivat vielä raportoida meikkejä käyttävistä "modseista". Nimimerkki Erkki-Mikaelin pakinoihin pohjautuvassa Samuel Väsy -sarjassa (1965) muoti katsottiin niin naurettavaksi, ettei sitä edes viitsitty kommentoida kuin hohotuksella.

Ere Kokkosen ohjaamassa ketsissä Tommi Rinteen esittämä keskiluokkainen perheenisä joutuu ankaralle dieetille ja yrittää television avulla saada ajatuksensa irti ruuasta. Ruutuun ilmestyy pitkätukkainen, meikillä ja hiuslakalla olemustaan kohentava nuorukainen, joka kaiken huipuksi alkaa rämpyttää kitaraansa ihailijoiden kiljuessa taustalla. "Tytöt tulevat kirkumaan ja pyörtyilemään edessänne", ehostemainos lupaa. Samuel Väsy purskahtaa hervottomaan nauruun: poptouhu on mennyt niin absurdiksi, että kurniva nälkäkin unohtuu hetkeksi. Rinne teki näihin aikoihin myös samaa teemaa sivunneen huumorilevyn Top Torvis, jossa levytuottaja muokkaa katusällistä nuorisosuosikkia "huutokoneen" avulla.

Twistaajilla hätä kädessä

Kuuslan ohjelmissa ei ollut kyse edellisen kaltaisesta nuorisomusiikin mollauksesta vaan pikemminkin lempeästä ironiasta, popkulttuurin koomisten ulottuvuuksien oivaltamisesta ja erilaisten elementtien hilpeästä vastakkainasettelusta.

Kuusla ilakoi Piikkiksessä peräti kahdesti tallenteella, jonka Yle kuvasi vuonna 1963 Joey Deen ja Starliters-yhtyeen vieraillessa Suomessa. Helmikuussa 1964 lähetetyssä jaksossa kerrotaan monien katsojien toivoneen Deestä tehdyn ohjelman uusimista, kun taas toiset janosivat yhtä intohimoisesti Kauko Käyhkön kappaletta Rakastan sinua elämä. Niinpä molemmat toiveet toteutettiin yhtä aikaa, ja ruudussa nähtiin melko yllättävä "remiksaus" twist-kuninkaiden vauhdikkaasta liikehdinnästä ja Käyhkön leppeästä laulannasta.

Vuoden 1964 viimeisessä lähetyksessä Piikkis palasi Starlitersiin uudemman kerran. Lyhyt visuaalinen gägi kuvasi, millaisiin ongelmiin ulkomaalainen ja kieltä taitamaton saattoi Suomessa joutua. Mykässä pätkässä Starlitersin hyppelylle ja kiemurtelulle ehdotetaan selitykseksi keikkapaikan saniteettittilojen vähäisyyttä.

Samaisessa joulunalusjaksossa Piikkiksen helliin hampaisiin joutui ruotsalainen rokkari Jerry Williams Violents-yhtyeineen. Rajun Mean Woman Bluesin soidessa kuvan päälle kulkee laulutekstin suomenkielinen selostus, jonka mukaan kyseessä on romanttinen tarina prinssin, maalaisneidon ja paimenpojan kolmiodraamasta. Kuusla eläytyy kertomuksen käänteisiin.

Isoisä rokkasi ja Kankkulassa rämisi rautalanka

Radiokomiikka ei voinut turvautua nuorisotähtien hullunkuriseen liikehdintään tai ulkomuotoon, vaan pilojen oli perustuttava puheeseen, lauluun ja musiikkiin. Etenkin rock and roll, twist-villitys ja beatmusiikki synnyttivät 1950- ja 1960-luvuilla koko joukon nuorisomusiikkia kommentoivia kuplettilauluja ja tyyliparodioita. Osa niistä jäi latteiksi ja korneiksi, mutta onnistuneimmat tavoittivat jotain kohteensa hillittömyydestä ja huumorista.

Monet näistä kappaleista tehtiin levyteollisuuden tarpeisiin mutta niitä syntyi myös radiossa muun muassa Spede Pasasen Ruljanssiriihi-ohjelmaan. Speden oma Pronomini-rock, jonka hän esitti Ruljanssiriihessä jo vuonna 1964 mutta levytti vasta kaksi vuotta myöhemmin, oli tyylilajinsa ehdoton ykkönen. Otsikon mukaisesti laulun teksti koostui pelkistä suomen kielen asemośanoista. Se merkitsi täten radikaalia irtiottoa iskelmäromantiikasta ja kuplettihuumorista popkulttuurin leikillisyyteen ja kokeellisuuteen.

Toinen mainio tuotos oli koomikko Eemelin Isoisän rock, jonka hän tulkitsi Ruljanssiriihessä livenä vuonna 1961 huikean kielioppisketsin perään (alkaa kohdasta 2:12). Kappale on lähes dadaa nonsense-hokemineen ("seven eight nine, i am fine") ja mainioine scat-sooloineen. Siinä myös mainitaan joukko ajan nuorisokuuluisuuksia: Paul Anka, Elvis, Rock-Jerry sekä ruotsalaiset Rock-Ragge ja Little Gerhard.

Laulunikkari Juha "Watt" Vainion varhaistuotantoon kuuluvat mm parodiset levytykset Paras rautalankayhtye ja The Beatlesiin viittaava Lapin Ringo. Syksyllä 1963 hän kommentoi Ruljanssiriihessä ajankohtaista twist-muotia. Pilaversion esteettinen näkökulma käy selväksi jo ensimmäisissä säkeissä: "Läkkisepän twist, läkkisepän twist, kaukana on siitä Chopin ja Liszt..." Läkkiseppä lienee valikoitunut päähenkilöksi, koska hänen vasarointinsa sointuu kauniisti yhteen äänekkään twistin ja rockin kanssa.

Metallintyöstämisen teemaan liittyi omalla tavallaan myös legendaarisessa Kankkulan kaivolla -radiohupailussa huhtikuussa 1960 esitelty Rautalankatrio Räminä. Fiktiivinen orkesteri oli nopea reaktio huhuihin nuorison suosimasta sähkökitaroinnista, jota Skandinaviassa oli alettu nimittää "piikkilanka-" tai "teräslankamusiikiksi". Käsikirjoittaja Antero Alpolasta termi kuulosti niin antoisalta, että Kankkulaankin oli syytä perustaa alan yhtye. Instrumentit saadakseen soittajat hankkivat rautakaupasta rautaa ja lankakaupasta lankaa. "Sitten risteytimme rautan ja lankan ja saimme näin rautalankaa", porukan johtaja Holger Lehmänen selosti haastattelussa. Räminä oli eittämättä Suomen ensimmäinen rautalankamusiikkia soittava bändi – tosin se rämisti sähkökitaroiden sijasta banjoja, ja tyyliltäänkin yhtye erosi melko lailla seuraajistaan.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto