Hyppää pääsisältöön

Hymyile, vaikka kaikki on paskaa! – Vuoden elokuvatapaus Joker näyttää maailman, jossa hyvällä asenteella ei enää pärjää

Jokerin piirretty punainen suu hampaineen.
Jokerin piirretty punainen suu hampaineen. Kuva: Johanna Aulén Jokeri,suu,KulttuuriCocktail

Innostusta, pelkoa, palkintoja ja jättimäiset lipputulot. Uutta Jokeria ei ole ohitettu olankohautuksella. Sen räjähdysherkkä maailma ammentaa voimansa monista lähteistä elokuvan ja kirjallisuuden historiassa. KulttuuriCocktailin Tuomas Karemo ja Teemu Laaksonen palaavat vuoden puhutuimman elokuvan äärelle ja läpivalaisevat sen ainekset kahdessa eri kirjoituksessa.

Tuomas Karemo: Jokeri voittaa Batmanin sekä pahuudessa että inhimillisyydessä

Halusin olla pikkupoikana Jokeri. Tim Burtonin ohjaamassa Batmanissa (1989) ihailin Jokerin sosiaalisuutta: hänellä on aina ihmisiä ympärillään.

Purppuraan pukeutuvan hahmon anarkistisuus vetosi myös. Erityisesti taulujen ja patsaiden töhriminen taidemuseossa tuntui kiehtovalta performanssilta.

Kyseinen kohtaus vaikutti minuun niin paljon, että tein ala-asteella muutaman luokkakaverini kanssa siitä tanssiesityksen. Loppuhuipennuksena ammuin leikkipistoolilla yhden taustatanssijani kuoliaaksi.

Jack Nicholsonin esittämässä Jokerissa oli myös jotain epämääräistä androgyynisyyttä ja pienoista pervoutta, jota punaiset virnuhuulet korostivat.

Jokeri tuntui luonnolliselta siirtymältä suuresti rakastamastani Pelle Hermannista aikuisempaan suuntaan. Heissä on paljon samaa.

Sekä Pelle Hermanni että Jokeri lymyilevät yhteiskunnan unohdetulla reuna-alueella kuin absurdin teatterin hahmot.

He myös hymyilevät paljon – Pelle Hermanni hyväntahtoisesti, Jokeri epäilyttävästi. Jokeri ei peittele kierouttaan niin kuin ihmisillä on usein tapana. Siinä mielessä voisi sanoa, että Jokeri on aito, teeskentelemätön ihminen.

Batman on puolestaan epäkiinnostava hahmo. Hänestä puuttuu ristiriita. Ristiriidaksi ei kelpaa se, että laittaa tarpeen vaatiessa lepakkopuvun päälleen ja palaa urotyönsä jälkeen linnaan erakoitumaan rahojen ja rupsahtaneen palvelijan kanssa. Sankarillista, mutta ah, miten tylsää.

Jokeri on kiinnostavampi, koska hän muistuttaa enemmän ihmistä. Hänestä löytyy ristiriitaisuutta ja pahuutta niin kuin meistä kaikista, Katri Helenaa lukuun ottamatta.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Nämä ristiriidat ja henkisen elämän kaoottisuus on viety hyvin kompleksiselle tasolle 30 vuotta Burtonin Batmanin jälkeen valmistuneessa Joker-elokuvassa (2019) ja sen päähenkilössä.

Arthur Fleckin nauru, ja koko hänen olemuksensa, on samanaikaisesti huvittava, ahdistava, psykoottinen, arvaamaton, säälittävä, raadollisen fyysinen ja arvoituksellinen.

Arthur Fleck muistuttaa monitulkintaisuudessaan Victor Hugon romaanin Nauruihminen (1869) päähenkilöä, Gwynplainea. Hahmoa pidetään Jokerin lähtökohtana, vähintäänkin inspiraationa sille.

Gwynplainen kasvoille on luotu lapsena kestovirne operaation avulla. Hän muistuttaa tahtomattaan hyvin paljon nykyistä aamutelevision tekopirteää juontajaa.

Kyse ei ole kuitenkaan vain ikuiseen hymyyn manipuloidusta suusta.

Pikkupoikana ihailin Jokerin sosiaalisuutta.

Hugo kuvailee Gwynplainea tavalla, joka sopii Joker-elokuvan Arthur Fleckiin.

Hugo aloittaa erään tarinan kohtauksen kertomalla siitä, että hänen on kirjailijana mahdotonta kuvata ihmismielen toimintaa. Hänen mielestään sanoilla on se haitta, että niiden ääriviivat ovat jyrkemmät kuin ajatusten.

En usko kirjailijan selittelevän itseään ulos vaikeasta tehtävästä. Ennemminkin Hugo haluaa tehdä selväksi, että jossain vaiheessa hänelläkin tulee kirjailijana ja ihmismielen erikoisasiantuntijana rajat vastaan.

“Kaikki ajatukset sulautuvat laidoiltaan toisiinsa, sanat eivät. Eräät sielun puolihämärät piirit jäävät ihmiskieleltä tavoittamatta. Kielemme ilmaukset ovat rajallisia, ajatukset eivät.”

Tämän jälkeen Hugo siirtyy kuvailemaan Gwynplainea, jonka mielenliikkeistä hän kykenee sanomaan vain jotain summittaista:

“Ja kuitenkin, ihmissielu on täynnä ristiriitoja. Oliko Gwynplaine omassaan asustavasta tietoinen? Korkeintaan puolittain. Nuorukainen tunsi haavoittumiselle alttiissa sisimmässään – sellainen meillä kaikilla on – erisuuntaisten tahtoaaltojen lyövän vastakkain.”

Närbild då Arthur (Joaquin Phoenix) sminkar sig till clown samtidigt som han gråter och blå mascara rinner nerför kinden.
Närbild då Arthur (Joaquin Phoenix) sminkar sig till clown samtidigt som han gråter och blå mascara rinner nerför kinden. Kuva: © 2019 Warner Bros. Entertainment Inc. All Rights Reserved Joker,Joaquin Phoenix

Kun Jokerista ja sen päähenkilöstä lukee analyysejä, ne vaikuttavat lyhyenkin selaamisen jälkeen melkoisen epäyhdenmukaisilta.

Arthur Fleckin motiiveja, tekoja ja kuuluisaa naurua on tulkittu niin lääkkeiden, lapsuuden kokemusten (Freudia unohtamatta), pakkoajatusten ja terapian, yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden ja anarkismin kannalta.

Niitä lukiessa päätyy samanlaiseen umpikujaan kuin Victor Hugo, joka yrittää saada selkoa päähenkilöstään. Ja hyvä niin – mysteeri saa säilyä.

Ovatko Arthur Fleck ja Hugon nauruihminen pahoja ihmisiä? Eivät, ainakaan yksiselitteisesti.

Kuten Tuntematon lukija -blogin kirjoittaja analysoi Nauruihmistä:

“Hugo on jälleen kerran luonut hahmoja, joita ei voi yksiselitteisesti luokitella hyviin tai pahoihin. He onnistuvat kuitenkin herättämään lukuisia tunteita: jotkut positiivisia, toiset negatiivisia ja osa saa minut tuntemaan molempia.”

Oletettavasti myös Stanley Kubrick on tavoitellut samaa kompleksisuutta sotaa käsittelevän Full Metal Jacketin päähenkilössä, jota kutsutaan läpi elokuvan (sotamies tai kersantti) Jokeriksi.

Full Metal Jacketin Jokerilla on rauhanmerkki rinnassaan ja päässään taistelukypärä, jossa lukee isolla BORN TO KILL. Kumpi näistä määrittelee häntä enemmän? En osaa vastata tähän, kuten en osaa päättää, onko Jokerin Arthur Fleck hyvä vai paha.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Arthur Fleckin yhdistelmä yritteliäisyyttä ja päähän potkituksi tulemista muistuttaa joidenkin Aki Kaurismäen elokuvien hahmoja.

Laitakaupungin valojen (2006) kaltoin kohdeltu päähenkilö hymyilee elokuvan ensimmäisen – ja ainoan – kerran vankilassa. Miksi, se jää auki. Ehkä hän vankilassa ensimmäistä kertaa kokee vapautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden linnakundien kanssa.

Yllättävän samanlainen kohtaus nähdään Charles Chaplinin Nykyajassa (1936), jolla on suuri merkitys Jokerissa. Teemu Laaksonen kirjoittaa tästä enemmän omassa tekstissään tuonnempana.

Nykyajassa Chaplinin esittämä kulkuri vaikuttaa poikkeuksellisen onnelliselta joutuessaan vankilaan. Kuvatekstissä lukee kulkurin puuhaillessa pikkuisessa tyrmässään “happy in his comfortable cell”.

Se, mikä erottaa Arthur Fleckin Laitakaupungin valojen Koistisesta tai Chaplinin kulkurista, on tunnustuksen haluaminen. Kulkuri tai Koistinen eivät halua tunnustusta, ainakaan sen janoaminen ei ilmene heistä. Sen sijaan he haluavat selviytyä surkeissa olosuhteissa ja unelmoida paremmasta.

Arthur Fleck haluaa hinnalla millä hyvänsä tunnustusta.

Arthur Fleck puolestaan haluaa hinnalla millä hyvänsä tunnustusta. Ja mikä ajallemme tyypillisempää: tunnustusta mediassa. Hänen tavoitteenaan on päästä esittämään stand up -shownsa suosikkitelevisio-ohjelmaansa.

Jokerin loppupuolella Arthur nähdään pornoelokuvateatterin edustalla, sen mainoskyltissä lukee Ace in the Hole. Nimen voi tulkita viittauksena aiempiin Batman-elokuviin, mutta myös Billy Wilderin elokuvaan Ace in the Hole vuodelta 1951.

Ace in the Hole (suom. Tuhansien silmien edessä) käsittelee pelottavan osuvasti, miten skuupinhimoinen toimittaja haluaa ottaa julkisuudesta kaiken ilon irti, vähät välittämättä heikossa asemassa olevan kärsimyksestä.

Wilderin lähes 70 vuotta vanha elokuva on ajankohtaisempi kuin koskaan. Palstamäärät ja levikit ovat vain vaihtuneet tykkäyksiksi ja jaoiksi. Tunnustuksen ja julkisuuden haluamisen mekanismit ovat muutoin samat kuin 1950-luvun alussa.

Jokerissa julkisuuspeli käydään suorassa tv-lähetyksessä. Arthur Fleck janoaa tunnustusta ihailemaltaan talk show -isännältä. Talk show -isäntä puolestaan haluaa hyötyä friikistä vieraastaan.

Lopputuloksena on julkinen nöyryytys ja murha – yllättävän samanlainen lopputulos kuin Wilderin elokuvassa.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Joker muistuttaa myös sattuman merkityksestä. Pitkään kiusattu Arthur Fleck ampuu kolme huonosti käyttäytyvää pukumiestä metrossa. Teko käynnistää muodonmuutoksen päähän potkitusta päälliköksi. Myöhemmin hänestä tulee tahtomattaan mellakkaliikkeen esikuva.

Chaplinin Nykyajassa kulkurihahmo joutuu vahingossa vauhkoontuneen kommunistisen joukon johtohahmoksi. Hänen syliinsä tippuu punalippu, ja näin kapinallinen on syntynyt.

Mitä kulkuri tai Arthur Fleck lopulta hyötyvät saamastaan asemasta? Kummassakin tapauksessa vaikuttaa siltä, että villiintynyt väkijoukko tarvitsee vain jonkun johtajakseen, ei juuri heitä – ikään kuin pakasta vedetyn jokerin.

Jos Tim Burtonin Batman oli minulle pienenä keino eläytyä kajahtaneeseen pahuuteen ja kaikenlaiseen kieroiluun, Joker puolestaan tarjoaa kylmän kyydin nykymaailman sattumanvaraisuuteen ja ihmismielen monimutkaisuuteen.

Ja mitä Batmaniin tulee, hän ei kiinnosta minua edelleenkään.

Jokerin piirretty punainen suu.
Jokerin piirretty punainen suu. Kuva: Johanna Aulén Jokeri,suu,KulttuuriCocktail

Teemu Laaksonen: Chaplin selvisi vaikeuksista hyvällä asenteella, mutta Jokerissa kehotus hymyillä on julmaa pilkkaa

Kohtaus uudesta Jokerista:

Yleisö nauraa hampaat vilkkuen. He istuvat juhla-asuissaan ylellisessä salissa katsomassa Chaplinin Nykyaikaa. Heitä huvittaa kovasti kulkuri, joka rullaluistelee silmät sidottuina kuilun reunalla. Kulkuri ei siteen takia näe kylttiä, joka varoittaa puuttuvasta kaiteesta.

Mille Gotham Cityn yläluokka niin antaumuksella nauraa?

Yksinkertaisin vastaus on se, että nauru syntyy Chaplinin koomisesta taituruudesta, joka on hauskuttanut satoja miljoonia ihmisiä kaikkialla maailmassa vuosikymmenten ajan. On huvittavaa, miten rennosti ja vauhdikkaasti kulkuri vahingossa uhmaa vaaraa.

Toinen vastaus: Jokerissa Gotham Cityn kadut ovat likaiset ja vaaralliset. On työttömyyttä, mielenterveysongelmia ja pormestariksi pyrkivä miljonääri Thomas Wayne, joka kutsuu vähäosaisia televisiossa pelleiksi. Kenties rikkaat nauravatkin kulkurille, koska hän on köyhä ja saamaton pelle.

On kolmaskin mahdollisuus. Edellä mainitussa työmaakyltissä lukee painokkaasti “danger”. Jo aiemmin Nykyajassa vihaiset työläiset ovat osoittaneet mieltään kadulla. Kenties Wayne ja kaltaisensa nauravat, koska heitä pelottaa. Nauru on yritys puolustautua sitä kamalaa ajatusta vastaan, että köyhät voivat aloittaa kapinan. Myös Jokerissa kurjalisto ryntää kaduille mellakoimaan. Yläluokan salainen painajainen toteutuu. Hymy alkaa hyytyä.

Jokeriin upotettu pätkä Chaplinin 1930-luvun lamaa ja liukuhihnateollisuutta kuvannutta komediaa kutsuu vertaamaan elokuvia ja niiden päähenkilöitä, joiden suhde nauruun on tyystin erilainen.

Charlie Chaplin i kugghjulet i filmen Moderna tider.
Charlie Chaplin i kugghjulet i filmen Moderna tider. Kuva: ullstein bild - United Archives/ All Over Press Charlie Chaplin,Nykyaika

Jokerin ohjaajan Todd Phillipsin mukaan on tärkeää huomata, että hänen elokuvansa päähenkilössä Arthur Fleckissä on Chaplinia. Tällä hän tarkoittanee nimenomaan Chaplinin valkokangashahmoa, pikkukulkuria. Mikä heitä yhdistää? Sen lisäksi, että kumpikin päätyy sattumalta vihaisen väkijoukon keulakuvaksi.

Sekä kulkuri että Arthur elävät yhteiskunnan reunalla ulkopuolisina. Kumpikin yrittää sopeutua ja päästä mukaan niin sanottuun tavalliseen elämään, johon kuuluvat työ ja rakkaus. Kulkuri saa hermoromahduksen ja joutuu sairaalaan. Arthur vaikuttaa kaikin puolin kärsivältä, masentuneelta ja ahdistuneelta. Myös hänet nähdään sairaalassa.

Lisäksi sekä Charlie Chaplinin kulkuri että Joaquin Phoenixin Arthur Fleck tanssivat vangitsevasti.

Kun Chaplinin kulkuri sekoaa tehtaassa, hän alkaa tanssia ympäriinsä. Hänen kehonsa vapautuu ja iloitsee, koska se ei enää ole mekaanista työtä suorittava koneen osa. Elokuvan lopulla kulkuri esiintyy ravintolassa iloisesti laulaen ja tanssien.

Arthur puolestaan tanssii kuin hidastetussa filmissä, salaperäisen liskomaisesti raajojaan liikutellen. Myöhemmin ulkona portailla tanssi muuttuu riehakkaaksi. Arthur on voimansa tunnossa ja löytämässä itsensä naamioituneena tappajana.

Chaplinin mukaan elämä on lähikuvassa tragediaa, mutta kauempaa katsottuna komediaa.

Hahmot myös eroavat toisistaan. Molemmat ovat häviäjiä, joita maailma runtelee, mutta kulkuri ei vaivu epätoivoon, vaan jatkaa yrittämistä tai pakenee paikalta. Fleck sen sijaan voimaantuu ja käy nihilistis-väkivaltaiseen vastaiskuun.

Kulkuri löytää itselleen kumppanin, jonka kanssa saa kävellä käsi kädessä tulevaisuuteen. Fleck taas on syvästi yksinäinen mies, joka tappaa rakastamansa ja ihailemansa ihmiset.

Kiinnostavin ero löytyy hahmojen kasvoilta, tai oikeastaan sielusta. Siinä missä kulkurin hymy on ujo ja isoja korstoja ja kauniita naisia mielistelevä, Arthur nauraa kouristuksenomaista pakkonaurua. Se johtuu lapsena tulleesta neurologisesta vammasta, jonka on aiheuttanut äidin väkivaltainen poikaystävä.

Arthur kertoo, että äiti on aina kehottanut hymyilemään. Äidin mielestä Arthurin tehtävä on tuoda naurua ja iloa maailmaan.

Nykyajan lopussa kulkuri kehottaa lannistunutta tyttöystäväänsä hymyilemään ja ryhdistäytymään. Taustalla soi Chaplinin säveltämä musiikki, johon John Turner ja Geoffrey Parsons tekivät kuuluisat sanat vuonna 1954.

Smile, what's the use of crying
You'll find that life is still worthwhile
If you just smile

Syntyi laulu, jonka nimi on Smile. Se soi myös Jokerissa, ja siihen kiteytyy kulkurin ja Arthur-Jokerin viimekätinen ero. Kulkurille huumori ja hymy ovat selviytymiskeinoja. Nauru auttaa uskomaan, että lopulta käy hyvin.

Kun äiti käskee Arthuria hymyilemään, se on itse asiassa julmaa vittuilua, koska juuri hän on sallinut lapsensa kaltoinkohtelun. Arthur toki noudattaa ohjetta, koska on tuomittu ikuiseen “hymyyn”. Mutta hänen elämäänsä se ei tietenkään paranna, päinvastoin.

Chaplinin kuuluisan lausahduksen mukaan lähikuvassa elämä on tragediaa, mutta kauempaa katsottuna komediaa. Jokerin loppupuolella Arthur sanoo luulleensa elämäänsä tragediaksi, mutta lopulta oivaltaneensa sen komediaksi. Onko hän siis saanut etäisyyttä omaan kurjuuteensa ja tajunnut sen koomisuuden?

Tuskin. Arthur ei ajattele vain omaa elämäänsä. Pikemminkin hän näkee, että koko ympäröivä todellisuus on huono vitsi. Vaikka sitä katsoisi kuusta, se ei naurata. Kun huumorin edellytykset katoavat, tilalle tulee pakko-oireita ja väkivaltaa. Silloin myös chaplinmaisen pehmeä sopeutuminen muuttuu mielettömäksi.

Nykyajassa kulkuri huojuu reunalla, mutta ei horjahda sen yli. Yleisö voi luottaa siihen. Jokerissa katsoja jännittää sitä, miten Arthur Fleck tuhoutuu. Lopulta hän syöksyy kuiluun omasta tahdostaan, ilman sidettä. Jäljelle jää vain eloton nauru, joka kaikuu syvyydessä yksin.

Kommentit