Hyppää pääsisältöön

Janne Saarikivi kysyy, miksi sanat sammuvat

Standardoitu yhtenäiskulttuuri jyrää pienten kansojen perinteet. Olisiko vanhoissa lauluissa kuitenkin sanottu jotain viisasta? kysyy Janne Saarikivi, joka katsoi Kira Jääskeläisen dokumentin Sakari Pälsin matkasta Pohjoiseen.

Lapsuudestani muistan kuvakirjan, jossa oli valokuvia karjalaisista taloista ja kyläelämästä. Isäni, joka oli harrastajakuvaaja, selitti niiden avulla kuvaamisen taitoa, valoa ja sommittelua. Kuvat oli ottanut Sakari Pälsi (1882–1965).

Kun myöhemmin opiskelin kielitiedettä ja etnografisia aineita yliopistossa, törmäsin taas Pälsin nimeen. Hän oli monelle tuttu, ja aina eri asioista.

Kansatieteilijä Sakari Pälsi istuu laverilla metsätyömaan pirtissä Rovaniemellä vuonna 1923.
Sakari Pälsi itse ottamassaan valokuvassa metsätyömaalla Rovaniemellä 1923. Kansatieteilijä Sakari Pälsi istuu laverilla metsätyömaan pirtissä Rovaniemellä vuonna 1923. Kuva: Museovirasto Sakari Pälsi,teeman historia

Pälsi muistetaan arkeologina, joka auttoi löytämään Kansallismuseon ylpeyden, maailman vanhimpiin kuuluvan Antrean verkon. Hänet muistetaan Kansallismuseon etnografisen aineiston kartuttajana ja kerääjänä. Toisaalta suuri yleisö muistaa hänet poikakirjojen kirjoittajana, tai sitten varhaisena filmikuvaajana.

Pälsin toiminnassa kohtaavat tiede ja taide, perinne ja moderni. Monipuolisesta miehestä ei helposti synny kokonaiskuvaa.

Pälsissä kohtaavat tiede ja taide, perinne ja moderni.

Kira Jääskeläisen dokumentissa Pohjankävijän merkintöjä kuljetaan Pälsin jalanjäljissä Beringinsalmelle tapaamaan tšuktšeja ja eskimoita.

Pälsi liikkui Tšukotkan niemimaalla vuosina 1916–1919. Hän lähti matkalleen Venäjään kuuluvasta suuriruhtinaskunnasta ja suuntasi jättiläisvaltakunnan äärimmäiseen itäpäähän. Kun hän palasi kotiin, Suomi oli itsenäistynyt ja 30 000 ihmistä kuollut kansalaissodassa. Venäjästä oli tullut Neuvostoliitto, joka liukui yhä syvemmälle sisällissodan syöveriin.

Beringin salmellakin kaaos tuntui. Kirjeet lakkasivat kulkemasta ja raha menetti arvonsa, mutta ihmiset pärjäsivät kuten ennenkin, elämällä meren antimista. Tšuktšien ja eskimoiden kielet ja rikas kuvaamataide oli voimissaan, vaikka ihmiset kantoivat jo amerikkalaisia metsästysaseita ja venäläistä vaatepartta. Meri, josta 1900-luvulla tulisi kylmän sodan sulkema kahden maailman raja, yhdisti sen rantoja eläviä ihmisiä.

Meri yhdisti ihmisiä, ennen kuin siitä tuli kylmän sodan sulkema raja.

Pohjankävijäin merkintöjä risteyttää aikatasoja monin tavoin. Jääskeläinen filmaa samoja paikkoja kuin Sakari Pälsi sata vuotta aiemmin ja rinnastaa näkymiä. Hän näyttää filmejä Beringin salmen kylien asukkaille. Nämä tunnistavat tuttua ja ihmettelevät vanhaa, puhuvat ammoisista sukulaisistaan.

Meri ja vuoret ovat paikallaan, mutta kieli ja kulttuuri ovat ovat muuttuneet. Jääskeläisen informantit puhuvat venäjää, tšuktšia muistetaan enää lauluissa. Lohduttoman näköiset elementtitalot jököttävät tyhjän meren rannalla.

Yhä vielä paloitellaan valas vanhaan tapaan, kunnioitetaan myyttistä esi-isää esittävää veistosta ja piirretään mursunluuhun. Silti kaikessa on katoavan maailman tuntu kuten valaan selässä ja pyrstössä, joka heilahtaa tyveneen mereen niin että vain uloshengityksen vesipatsas jää hetkeksi väreilemään pinnalle.

Kaikessa on katoavan maailman tuntu.

Pälsi toi matkoiltaan huomattavan etnografisen kokoelman. Dokumentissa kuljetetaan mukana siihen kuuluvaa mursunluista pienoisveistosta, miestä, joka peittää silmänsä. Kun Pälsi antoi monet suuremmat esineet Kansallismuseon kokoelmiin, hän piti veistoksen itsellään.

Kukaan ei osaa selittää, mitä se esittää, mutta lopulta arvellaan, että se joka sen hänelle lahjoitti, lisäsi siihen varmasti jonkin loitsun tai rukouksen. Eikö vain tämän omistaja elänytkin pitkään? Kyllä vain, siitä se johtui.

Jääskeläisen dokumentti on kauniisti piirretty matka menneeseen ja nykyiseen periferiaan. Samalla se on nykymaailman moraalikritiikki.

Monet asiat ovat Tšukotkalla parantuneet, ihmiset elävät pidempään ja saavat koulutusta. Mutta miksi samalla niin moni viisas perinne on peruuttamattomasti kadonnut? Miksi Beringin salmen ympäristön sanat ovat sammumassa kuten niin monet muut sanat ympäri maailman?

Kerran sanat ylittivät salmen, jonka molemmin puolin eskimot puhuivat samaa kieltä. Nyt paikallisten kulttuuritraditioiden tilalla on suuria keskitettyjä valtioita standardisoituneine kouluineen ja minäkuvineen: tuolla Amerikka, täällä Venäjä, ja molemmilla rannoilla tarinoita tuhansien kilometrien päästä eri suunnilta.

Ihmiset elävät pidempään ja saavat koulutusta, mutta miksi niin moni viisas perinne on kadonnut?

Kuten Beringin salmen rannat, jotka ovat pysyneet paikallaan, mutta siirtyneet niin kauas toisistaan, on Suomikin muuttunut.

Pälsin aikana syntyvän Suomen juuria ja paikkaa haettiin idästä, metsästäjä-keräilijöiden ja Siperian kulttuureista. Tänä päivänä Siperian etnografinen kokoelma, joka on lajissaan maailman suurimpia, ja jossa olisivat myös Pälsin Siperiasta tuomat esineet, ei ole näytteillä missään.

Sadan vuoden ajan ovat Hollywoodin valot loistaneet kirkkaampana kuin Euraasian vanhojen kulttuurien Pohjantähti. Jumputus peittää vanhat laulut; kuka tietää olisiko niissä sanottu jotakin viisasta. Suomalainen etnografi Pälsi kumartaa vanhalla ratisevalla filmillä sadan vuoden takaa.

Janne Saarikivi on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Helsingin yliopistossa

Dokumentti Pohjankävijäin merkintöjä nähdään Yle Teemalla tiistaina 17.12. klo 21. Areenassa 16.12. alkaen 90 päivän ajan.

Lue lisää:

Janne Saarikiven kolumnit

Janne Saarikiven kolumneja Yle Uutisten sivuilla.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua