Hyppää pääsisältöön

Kahdesti kuolemalta pelastunut Atte: “Haluan ensihoitajana pelastaa ihmishenkiä”

Atte menetti perheensä kansanmurhassa 3-vuotiaana ja 10-vuotiaana oli itsekin kuolla vakavaan sairauteen. Nyt hän haluaa pelastaa ihmishenkiä Suomessa.

- Olen 27-vuotias, mutta minusta tuntuu, että olen satavuotias, Atte virnistää.

Atte syntyi Ruandassa 1991. Perheessä oli äidin ja isän lisäksi kolme tytärtä ja Atte. Lisäksi Atella oli iso liuta enoja, tätejä, setiä, mummoja, pappoja, serkkuja ja serkun serkkuja, kaikki olivat toisilleen tärkeitä ja ruandalaiseen tapaan: yhtä suurta perhettä.

- Synnyin Ruandan Gitamalassa, maaseudulla. Minun lapsuus oli ihana. Oli paljon ystäviä, leikimme, kävimme koulussa ja pelasimme. Meitä saattoi olla kolmekymmentäkin lasta pelaamassa yhdessä jalkapalloa. Niitä aikoja on usein ikävä, Atte muistelee lapsuuttaan.

Lehmät ovat tärkeää omaisuutta Ruandassa. Aten perheessä lehmiä oli lähes sata ja niistä perhe sai maitoa ja lihaa, ja niitä voitiin myydä, kun tarvittiin rahaa.

-Minun tehtäväni oli viedä lehmät laitumelle ja rakastin sitä. Siitä on jäänyt minulle lehmärakkaus, Atte nauraa.

Tuhkimotarinoiden Atte laitumella lehmän kanssa.
Suomessa Atte on päässyt vain harvoin lehmälaitumelle: "Olen ikävöinyt Ruandaa ja lehmiä." Tuhkimotarinoiden Atte laitumella lehmän kanssa. Kuva: Yle, Tuhkimotarinoita Tuhkimotarinoita,atte¨

“Öisin kuulen nuotimaisia ääniä, jossain palaa”

- Ruandassa on eri heimoja, tutsit, hutut ja twa. Meidän perhe oli tutseja. Nykyään heimoilla ei ole niin paljon merkitystä, vaan olemme kaikki Ruandan lapsia.

Toisin oli Aten lapsuudessa. Vuonna 1994 Ruandassa alkoi kansanmurha, jossa tapettiin 800 000 ihmistä sadassa päivässä. Se koitui monen perheen kohtaloksi, niin myös Aten.

Levottomuuksien alkaessa ihmiset kokoontuivat kaupungintalolle, jonka yhteydessä oli myös poliisiasema ja kirkko. Siellä he kuvittelivat olevansa turvassa. Mutta kaupungintalo joutuikin hyökkäyksen kohteeksi ja kaaos oli valmis. Toiset taistelivat oikeilla aseilla, toiset pelkillä kivillä.

- Ihmisiä heitettiin isoon kuoppaan, se oli niin kuin kaivo. Sitten tulivat kuorma-autot ja kaatoivat ihmisten päälle isoja kiviä ja he kuolivat sinne kuoppaan.

Tilanne oli kaoottinen ja Attea pari vuotta vanhempi, 5-vuotias, sisko karkasi siinä kaaoksessa isovanhemmiltaan.

- Hän oli kävellyt koko matkan takaisin kotiin aivan yksin ja matka oli pitkä. Kotona ei tietenkään ollut ketään, sillä kaikki olivat lähteneet kaupungintalolle turvaan. Ilmeisesti sisko oli piiloutunut johonkin, kun tilanne oli mennyt pahaksi, Atte kertoo silmät kyynelissä.

- Sitten siskon ruumis löydettiin. Hänet oli tappanut meidän naapurimme! Mies oli hutu ja siskoni tutsi eli miehelle vihollinen. Vaikka mikä vihollinen hän oli, viisivuotias lapsi! Ei kenenkään vihollinen, aivan viaton. Mutta kun toinen oli hutu ja lapsi tutsi niin hänet oli pakko tappaa.

Tuhkimotarinoiden päähenkilön Aten sisko
Aten sisko oli kuollessaan vain 5-vuotias Tuhkimotarinoiden päähenkilön Aten sisko Kuva: Aten kotialbumi Tuhkimo,atte

Atte tunsi myös tappajan pojan.

- Tappajan poika oli samalla luokalla kuin minä. Kävimme samaa ala-astetta ja samaa luokaa ja hän istui minun viereisessä pulpetissa!

Aten perheestä kuoli kansanmurhassa äiti, isä ja kaksi siskoa sekä useita tätejä, setiä, enoja, isovanhemmat, ystäviä, kymmenittäin läheisiä.

Atte ei tiedä mihin hänen perheensä on haudattu. Osa ruumista tunnistettiin myöhemmin vaatteista. Aten siskokin kävi etsimässä perhettään.

- Joku oli tunnistanut pikkuveljensä paidan tai isänsä housut, mutta sisko ei löytänyt mitään tunnistettavaa, Atte kertoo.

- Se on minun sukupolveni trauma. Moni menetti koko perheen tai ainakin suurimman osan. Joskus edelleen öisin kuulen nuotiomaisia ääniä, kuin joku palaisi, talo tai vastaava. Kuulen kuinka joku huutaa, joku lapsi itkee. Se on trauma.

Pakolaisleiri
Pakolaisleiri Pakolaisleiri Kuva: Yle Tuhkimo
Aseita Ruandassa
Ruandassa toiset taistelivat asein, toiset pelkillä kivillä. Aseita Ruandassa Kuva: Yle Tuhkimotarinoita

"Sain uuden äidin ja isän"

Ihmiset pakenivat Ruandasta naapurimaahan, Burundiin. Sinne myös Atte, hänen ainoa eloon jäänyt sisarensa ja tätinsä päätyivät. Atte oli kolmevuotias, joten hänellä ei asioista ole muistikuvaa, vaan hän on kuullut myöhemmin mitä tuolloin tapahtui.

- Asuimme Burundissa pakolaisleirillä pressun alla reilun vuoden. Palattuamme Ruandaan menimme sisareni kanssa asumaan toisen tätimme ja hänen perheensä luokse. He ottivat minut kuin omaksi lapsekseen ja rakastivat minua paljon, Atte kiittelee.

Perheessä oli Aten lisäksi kaikkiaan viisi lasta, joista Atte oli vanhin.

- Olin heille isoveli ja hekin rakastivat minua, kuin omaa veljeään.

Atelle sisaruksista tuli siskoja ja veljiä, tädistä ja sedästä äiti ja isä. Biologisesta vanhemmistaan Atte ei oikein muista mitään, hän oli niin pieni heidän kuollessaan.

“Lääkäri antoi saattohoitopäätöksen”

Kun Atte oli 11-vuotias, hän sairastui. Kuumeilua kesti viikkotolkulla ja kunto laski päivä päivältä.

- Pahimpina öinä en pystynyt kunnolla hengittämään, itkin vain. Oireet olivat selkeät, olin sairastunut malariaan. Lopulta isä lähti viemään minua sairaalaan. Sairaala oli kymmenen kilometrin päässä, eikä Ruandassa ole ambulansseja. Isä otti pyörän, pisti minut tarakalle ja niin alkoi matka kohti sairaalaa.

Atte joutui jäämään sairaalaan seurantaan.

- Kun Ruandassa joutuu jäämään sairaalaan, on kyse hengenvaarasta. Isä oli siellä kanssani 24/7. Hän hoiti minua, syötti, juotti ja pesi. Hoitajien ja lääkäreihin työhön kuuluu vain tutkia ja antaa lääkettä. Äiti taas käveli päivittäin tuomaan minulle ja isälle ruokaa, sillä sairaalassa sitä ei ollut tarjolla.

Aten isä joutui myymään poikansa sairaalassa olon vuoksi useamman lehmän maksaakseen kulut.

- Se oli tosi merkittävä juttu, että isä suostui myymään lehmiä.

Aten vointi vain paheni sairaalassa. Lääkäri testasi useampaa lääkettä, mutta ne eivät tehonneet. Hänet olisi pitänyt siirtää isompaan sairaalaan saamaan hoitoa, mutta hän oli liian heikossa kunnossa siirrettäväksi. Atelle annettiin saattohoitopäätös.

- Lääkäri totesi, että tämä lapsi ei selviydy, hänet on menetetty. Mutta sitten paikalle tuli toinen lääkäri, noin 50-vuotias naislääkäri. Muistan kuinka hän kumartui ylleni ja kysyi voinnistani. En tiedä mitä hän teki, ilmeisesti vaihtoi lääkitystä ja se toimi! Aloin parantua ja elämä hymyili taas. Hän pelasti minun henkeni. Silloin päätin, että minusta tulee lääkäri. Eikä mikä tahansa lääkäri, vaan minusta tulee tosi hyvä lääkäri, Atte vannoo.

"Aluksi olin yksinäinen, mutta nyt viihdyn Suomessa."

“Autan perhettäni, ettei isän tarvitse myydä lehmiä”

- Täti, jonka kanssa asuimme Burundin pakolaisleirillä muutti Suomeen vuonna 2003. Hän kysyi, olisinko minä ja sisareni kiinnostuneita Suomeen muutosta. Täti kertoi, että Suomessa on hyvä elämä, mahdollisuus käydä koulu ja tehdä töitä. Prosessi alkoi vuonna 2004 ja vuonna 2009 muutimme Suomeen.

- Ensin asuimme tätini luona, mutta koska olin 18-vuotias, sain hyvin pian oman asunnon. Aluksi olin tosi yksinäinen.

Atte meni heti kielikurssille ja haki saman tien opiskelemaan. Hän pääsi ammattikouluun ja valmistui hitsaajaksi, vain huomatakseen, ettei se ollut hänen alansa. Hänellä oli edelleen halu auttaa muita ja mielessä lupaus, jonka teki selvittyään malariasta.

- Hain ja pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi. Vähän myöhemmin aloitinkin jo työt. Opiskelin ja kävin töissä yhtä aikaa. Samalla minun oli mahdollisuus oppia lisää suomea ja erityisesti ammattisanastoa.

Vuonna 2014 Atte valmistui lähihoitajaksi. Mutta se ei riittänyt hänelle.

- Hain useita kertoja ammattikorkeakouluun, mutten päässyt: hain, en päässyt, hain, en päässyt, hain, en päässyt. Ajattelin, että minä en pärjää täällä. Sitten aloitin avoimen ammattikorkeakoulun ja sitä kautta pääsin tutkinto-opiskelijaksi. Olin niin onnellinen!

- Olen opiskellut ja tehnyt töitä viimeiset kymmenen vuotta, joten nyt on todella hyvä mieli, kun valmistun ensihoitajaksi. Sen jälkeen tähtään lääketieteelliseen, Atte suunnittelee.

Koska Atte on ollut opiskelujen ohella lähes koko ajan töissä, on hänellä ollut mahdollisuus auttaa rahallisesti myös perhettään Ruandassa.

- Perheestäni kaksi siskoista opiskelee yliopistossa ja pikkuvelikin haluaa opiskella lisää. Hänen ei tarvitse taistella isäni kanssa, että voiko hän myydä lehmän, jotta veli pääsee kouluun. Jos minulla on rahaa tilillä, miksi en auttaisi. Rakastan perhettäni ja he rakastavat minua. Heille voin aina soittaa, kun on vaikeaa. Sitä ei mikään raha korvaa, Atte miettii.

Tuhkimotarinoiden päähenkilön Aten sisaruksia.
Aten sisarukset Ruandassa. Tuhkimotarinoiden päähenkilön Aten sisaruksia. Kuva: Aten kotialbumi Tuhkimotarinoita,atte

“Haluaisin soittaa siskolleni ja kertoa rakastuneeni tai hölmöilleeni”

Aten arki on todella kiireistä. Aamulla hän menee kouluun, sen jälkeen iltavuoroon töihin ja yöksi kotiin nukkumaan. Ja sama seuraavan päivänä uudestaan.

- Minusta on kiva, että on töitä, en jaksaisi vain istua kotona. Rakastan työtäni ja olen saanut hyvää palautetta asiakkailtakin. Se on hienoa, kun menee töihin ja tietää, että luvassa on taas vaativia potilaita ja kiirettä ja sitten siellä käytävän taululla lukee: Kiitos Atte hyvästä hoidosta! Oi, oi, se on ihanaa, tulee niin lämmin, hyvä tunne kuin olla voi!

Atte on kiitollinen elämästään ja ystävistään. Hän on myös tyytyväinen työ- ja opiskelutilanteeseensa, mutta vielä on unelmia toteuttamatta.

- Olisi hienoa, jos voisin joku päivä perustaa oman perheen ja saisin muutaman lapsen. Tai no se riippuu tietysti emännästä, Atte nauraa
- Toivoisin saavani rakastavan vaimon, joka kannustaa ja tukee ja totta kai toisinpäin, minä kannustan ja autan häntä. Rakastaisin perhettäni enemmän kuin omani rakasti minua - jos se on edes mahdollista.

Kauan Atte tunsi kaikesta suvulleen tapahtuneesta vihaa, mutta on nyt päästänyt vihasta irti.

- Viha pilaa elämän. Ikävä on kuitenkin jäljellä. Minulla on ikävä menetettyä perhettäni. Olisi hienoa soittaa isoisälle ja kertoa, että hei, olen muuttanut Suomeen ja olen pärjänny aika hyvin. Tai kertoa siskolle, että olen rakastunut tai hölmöillyt. Jutella kaksi tuntia puhelimessa ja kertoa miten päivä on mennyt. Nauraa yhdessä ja itkeä yhdessä. Sitä ikävöin.

"Olen onnellinen, että saan työssäni auttaa ihmisiä.”


Tuhkimotarinoita-sarja

Tuhkimotarinoissa kriisin kohdanneet kertovat rohkeasti ja rehellisesti elämänsä kipeistä hetkistä. Miten selviytyä köyhyydestä, panttivankeudesta, vakavasta vammautumisesta, perheen kuolemasta, äidittömyydestä tai itsetuhoisuudesta?

Jokainen ohjelmassa tarinansa kertova on kulkenut pitkän ja rankan matkan. Nyt he haluavat löytää oman vahvuutensa ja ovat valmiita näkemään itsensä uusin silmin. Nyt on myös lupa haaveilla ja haaveista syntyy kokonainen biisi, unelmien mekko, ystävien ilta, elämyksiä tv-sarjan kuvauksissa, tanssimatta jäänyt häätanssi ja sisäinen taistelija. Unelmat toteutuvat ja yllätykset riemastuttavat kun Outi Broux ja tähtisparraajat Veronica Verho, Anssi Kela, Outi Mäenpää ja Juha Tapio pistävät tuulemaan!

Tuhkimotarinoiden 4.kauden on käsikirjoittanut ja ohjannut Pauliina Jalasmaa ja Mape Morottaja.

Seuraa meitä Facebookissa!