Petra Himberg
Yle
1970-luvun alussa maailma käänsi katseensa Chileen, missä vahvasti oikeistoon ja vasemmistoon jakautunut kansa valitsi itselleen vapaissa vaaleissa sosialistisen presidentin. Myös Suomesta matkusti toimittajia paikan päälle katsomaan, millaista elämä presidentti Allenden Chilessä oli. He näkivät, millaisia saavutuksia ja ongelmia uusi hallinto oli tuonut mukanaan. Tuloksena oli ainutlaatuista kuva- ja äänimateriaalia, josta myöhäisin on tallennettu vain muutamaa kuukautta ennen sotilasvallankaappausta.
Tositapahtumiin pohjautuva Invisible Heroes -draamasarja on katsottavissa Areenassa. Elävä arkisto avaa koosteessaan todellisia tapahtumia sarjan taustalla.
1970-luvun alun Chile erosi monessa suhteessa maanosansa muista valtioista. Tuolloin 140-vuotiaassa itsenäisessä, selkeisiin yhteiskuntaluokkiin jakautuneessa valtiossa kansanvaltaa oli kunnioitettu eikä armeija juurikaan ollut puuttunut politiikkaan. Toisin oli monessa naapurivaltiossa. Vuonna 1970 chileläiset yllättivät naapurinsa valitsemalla itselleen presidentin, jonka tavoitteena oli johtaa maa sosialismiin demokraattisin keinoin. Sekin oli Etelä-Amerikassa uutta.
Presidentti Salvador Allenden ensimmäinen vuosi vallassa sujui hyvin. Köyhien asema kohentui: slummeihin perustettiin kouluja, kaikki pääsivät lääkäriin ja lapset saivat joka päivä puoli litraa ilmaista maitoa. Vuonna 1971 alkoivat ongelmat, joiden syy oli luokkayhteiskunnan rakenteissa. Maa ajautui mm. vakavaan elintarvikepulaan. Yritysten kansallistaminen tyrehdytti ulkomaiset sijoitukset. Yhdysvallat asetti entisen liittolaisensa kauppasaartoon ja alkoi tukea Chilen oikeistoa. Kun Allende oli toista vuotta vallassa, alkoi tilanne riistäytyä käsistä toden teolla.
Chile, "Latinalaisen Amerikan Englanti"
Unidad Popular -kansanrintamaa edustanut presidentti Salvador Allende uskoi demokraattiseen sosialismiin: kun ihmiset saisivat vapaasti päättää politiikasta, maasta muodostuisi lopulta sosialistinen yhteiskunta. Allende oli ollut mukana politiikassa jo pitkään ja hän tunsi maansa. Ajatus luonnonmukaisesta siirtymisestä sosialismiin oli kuitenkin suuresti idealistinen: pitkäaikaisesta demokratiasta huolimatta Chile oli voimakkaasti luokkayhteiskunta. Chileä onkin kutsuttu Latinalaisen Amerikan Englanniksi.
Eriarvoisuus kumpusi "espanjalaisesta perinnöstä": maaomistuksista. Maa oli harvojen käsissä, maatyöläiset olivat sidotut maanomistajiin. Luonnonvarat, joista tärkein oli kupari, olivat luisuneet ulkomaiseen omistukseen, eikä maa itse päässyt hyötymään raaka-aineiden kallistumisesta. Myös luonnonvaroja hyödyntävä teollisuus sekä mm. vähittäiskauppa, teleyhteydet, energia ja pankit olivat pitkälti ulkomaisissa käsissä. Maa oli voimakkaasti jakautunut poliittisesti: vasemmistoa kannatti työtä tekevä köyhälistö ja sivistyneistö, oikeistoa maanomistajat ja porvaristo.
Herättävä raportti Chilen tilasta 1971
Ylen ulkomaantoimittaja Reijo Nikkilä matkusti Chileen marraskuussa 1971 Kuuban presidentin Fidel Castron vierailun tiimoilta. Nikkilän Chilessä taltioima materiaali antaa erinomaisen käsityksen siitä, millaiset asiat maassa olivat nousseet tai nousemassa ongelmallisiksi. Valitettavasti kaikki kuvamateriaali ei ole säilynyt.
Alkuvuodesta 1972 lähetetyn raportin alkuosassa vieraillaan yhdellä Santiagon liepeillä sijainneista asuntoleireistä. Leirit olivat sin casa -liikehdinnän tulosta: köyhälistö valtasi maa-alueita maanomistajilta viranomaisten hiljaisella hyväksynnällä. Leirit olivat siistejä ja järjestäytyneitä, niillä vallitsi eräänlainen oma autonomiansa. Loppuvuodesta 1971 tällaisilla leireillä asui jo puolisen miljoonaa chileläistä. Tämän leirin johtajat olivat äärivasemmistolaisia MIR:läisiä ja poliittinen toiminta oli vilkasta.
Muistakaa, toverit, että koirat on pidettävä hihnassa leirin sisällä!
Raportin loppuosassa haastatellaan maanomistajia. Suurtilalliset olivat sosialistisen hallituksen suurimpia vastustajia: osa karjankasvattajista mieluummin jopa hävitti lihaa kuin myi sitä kansalle. Tämä oli johtanut ruokapulaan.
Kärjistyvä tilanne näkyi myös opiskelijamellakoina. Sekä oikeisto- että vasemmisto-opiskelijat marssivat yhä useammin Santiagon kaduilla. Nikkilän filmikameralle tallentui oikeistolaisten ja MIR:läisten opiskelijoiden yhteenotto. Huutojen joukosta kuuluu myös Allenden vaalikampanjasta lähtien tutuksi tullut El pueblo unido, jamás será vencido! (Yhtenäistä kansaa ei voi koskaan voittaa) -iskulause.
Vaikka tilanne Chilessä oli silminnähden sekasortoinen, oli Nikkilä raporttinsa loppusanoissa yhdessä suhteessa toiveikas: armeijaan voisi luottaa.
Ennen kaikkea hän (Allende) voi luottaa armeijaan, joka Chilessä on perinteisesti kunnioittanut presidentinvaalin tulosta.
Tarkkanäköinen äänikuva Santiagosta 1972
Radiotoimittaja Olavi Laine vieraili Santiagossa toukokuussa 1972, jolloin Allende oli ollut vallassa puolentoista vuoden ajan. Laineen välittämä äänikuva eriarvoisen kaupungin arkipäivästä kiinnostavaa kuunneltavaa. Pääsemme hänen mukanaan mm. mielenosoituksiin, hintatarkastuskäynnille tukkutorille sekä maanvaltaajien viemäritalkoisiin.
Mielenosoituksia Laine kertoo nähneensä paljon. "Oli aihe mikä tahansa, sen pohjapiirros voidaan pelkistää yhteen käsitteeseen: Allenden puolesta tai häntä vastaan." Useimmiten marssittiin Allenden puolesta.
Kuulemme, millaiseksi kuilu rikkaiden ja köyhien välillä oli syventynyt ja millaisia keinoja suoranaisen sabotaasin kitkemiseksi oli keksitty. Yksi niistä oli toimiminen vapaaehtoisena, hallituksen tukemana tarkkailijana: tehtävänä oli selvittää, millaisen reitin ruoka- ja muut välttämättömyystarvikkeet kulkivat tuottajalta asiakkaalle. Päätyikö kaikki ruoka kauppoihin asti ja jos päättyi, joutuiko kauppias maksamaan siitä ylihintaa?
Barancan asuntoleirissä Laine osallistuu talkoisiin. Nuoret yliopisto-opiskelijat raivaavat entistä kaatopaikkaa asuinkäyttöön. "Keskelle suurta roskakasaa on pantu pystyyn kaksi punaista lippua, mikä sinänsä on hieman erikoinen näky. Toinen on Chilen lippu ja toinen on nuorten kommunistien lippu."
Leirissä Laine kuvailee tarkoin näkemäänsä. "Erikoista on se, että nämä talot on rakennettu valtion suostumuksella, raaka-aineet näitä tönöjä varten on saatu valtiolta." Hän haastattelee nuorta vasemmistolaista opettajaperhettä ja seuraa, miten perheen äiti valmistaa ateriaa naudan vatsakalvosta.
Tämä paikka on ollut selvä kaatopaikka, tässä on mahtava määrä kaikenlaista roskaa eikä hajukaan ole kaikkein ihanin.
Dokumenttiryhmä 1973: "Chileläinen prosessi on vasta alkanut"
Toukokuussa 1973 matkustivat Marianne Andersson, Kai Salminen ja Mikael Wahlforss paikan päälle taltioimaan "Chilen kokeilua". Vain kolmea kuukautta ennen vallankaappausta kuvattu materiaali tarjoaa arvokasta ensikäden tietoa siitä, millaiseksi elämä Allenden Chilessä oli vajaassa kolmessa vuodessa muodostunut. Dokumentti esitettiin televisiossa marraskuussa 1973.
Dokumentin näkökulma on avoimen vasemmistolainen. Vallankaappauksesta huolimatta tekijät etsivät vastausta kysymykseen, mikä Chilen kolmen sosialistisen vuoden lopputulos oli ja mikä sen merkitys tulevaisuudessa tulisi olemaan.
Ensimmäisen osan alussa suomalaiset käyvät tapaamassa maan kenties köyhintä kansanosaa, mapucheja. Alkuperäiskansa oli menettänyt maansa ja käynyt aikansa asiasta tuloksetonta oikeustaistelua. Lopulta he olivat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä ja alkaneet vallata maitaan takaisin. Heidän esimerkkinsä oli ollut lähtölaukaus laajemmalle vallankumokselliselle toiminnalle: myös maatyöläiset olivat alkaneet järjestäytyä.
Kysymys maaomistuksesta oli pitkään ollut ongelma ylitse muiden. Allenden edeltäjä, kristillisdemokraattinen presidentti Eduardo Frei oli yrittänyt rauhoittaa tilannetta sallimalla laajojen maaomistusten pilkkomisen. Allenden aikana suurtilat menettivät lopullisesti asemansa. Saavutettu tilanne ei kuitenkaan ollut vielä lähelläkään sitä, mitä maatyöläiset hakivat. Kuvasryhmä seuraa poliittista keskustelua, jossa vallankumoukselliset työläiset vaativat perusteellisempaa maauudistusta. Asiasta haastatellaan myös maauudistulain luonutta miestä, sekä Frein että Allenden hallituksessa maatalousministerinä toiminutta Jacques Choncholia.
Ensimmäisen osan loppu on sosialistisen kehityksen kannalta varovaisen optimistinen. ”Chileläinen prosessi on vasta alkanut.”
Nyt me järjestäydytään ja ollaan yhtenäisempiä, mikä on kaikkein tärkeintä.
Dokumentin toisessa osassa seurataan arkielämää kaupunkilaisen näkökulmasta. Suomalaiset vierailevat Santiagon ulkopuolella sijaitsevassa Casa o muerte (Talo tai kuolema) -asuntoleirissä. Asukkaita on nelisensataa, lapset käyvät koulua bussissa, miehet vetävät alueelle sähköjohtoja kaupungin verkosta.
Kuvausryhmä saa luvan seurata leirikokousta, jossa suunnitellaan uuden maa-alueen valtaamista. Suomalaiset saavat luvan osallistua myös itse valtaukseen, sitten kun sen aika on. Kertojaääni perustelee, miksi valtaukset ovat oikeutettuja. ”Maanvaltauksella nämä ihmiset tukevat hallituksen toimia paremman maankäytön aikaansaamiseksi.”
Santiagon keskustassa näemme, miten asuntohallituksen kiinteistö on Allenden hallituksen hiljaisella myöntymyksellä vallattu. Haastateltavat kertovat, miksi asuinoloja ratkotaan valtauksilla. He korostavat taistelevansa porvarillista valtiota vastaan mutta kokevat Allenden hallituksen omakseen.
Suomalaiset käyvät myös Sumarin tekstiilitehtaalla, joka on yksi maan suurimmista. Työläiset hoitavat itse tehtaan hallinnon ja kertovat työpaikkademokratiasta innostuneesti. Kuulemme myös, miten apulaisjohtaja Fritz Steinin työnkuva on muuttunut tehtaan kansallistamisen jälkeen.
Uuden maa-alueen valtaus suoritetaan yöllä. Näemme, miten kolme hehtaaria yksityisomistettua maata otetaan haltuun ja miten ihmiset siellä seuraavana aamuna heräilevät.
On sanottava selvästi, että hallitus on meidän. (...) Kansan tarkoituksena on tuhota porvarillinen valtio omien järjestöjensä kautta.
Lue lisää:
Chilen vallankaappaus ja sen seuraukset järkyttivät suomalaisia syyskuussa 1973
Liki kolme vuotta kestänyt presidentti Allenden hallinto tuli tiensä päähän 11. syyskuuta 1973, jolloin armeija kaappasi maassa vallan kenraali Pinochetin johdolla. Yhdysvaltain tukema kaappaus oli lyhyt ja väkivaltainen, ja ajoi Allenden tekemään itsemurhan heti kaappauspäivänä. Santiago de Chilen tapahtumia seurattiin tiiviisti myös Suomessa.
Lue lisää:
Chilestä tuli sydämenasia Tapani Brotherukselle ja Harald Edelstamille – näin diplomaatit itse kertovat vaiheistaan
Vallankaappauksesta alkanut terrori mullisti chileläisten elämän vuonna 1973. Poikkeuksellinen tilanne vaati poikkeuksellisia toimia myös auttamishaluisilta diplomaateilta. Heistä ruotsalaisella Harald Edelstamilla ja suomalaisella Tapani Brotheruksella oli ratkaiseva rooli tuhansien maasta henkensä edestä pois paenneiden chileläisten kohtaloissa. Tässä artikkelissa he kertovat itse, miten tilanteen kokivat.
Lue lisää:
Chilen pakolaiset saivat Suomessa lämpimän vastaanoton ja voimistivat entisestään suomalaisten vahvaa halua auttaa
Tiedot Chilen sotilasjuntan jatkamista väkivallanteoista järkyttivät sekä suomalaisia että virallista Suomea syys–lokakuussa 1973. Syntyi vahva halu auttaa juntan vainon kohteiksi joutuneita henkilöitä konkreettisesti. Ensimmäisen kerran historiansa aikana Suomi otti poliittisella päätöksellä vastaan ulkomaalaisia pakolaisia. Heistä ensimmäiset saapuivat Suomeen 19.11.1973.
Lue lisää:
"Yhtenäistä kansaa ei voi koskaan voittaa" – Chilen kansainvälinen solidaarisuusliike alkoi Helsingistä 1973
Presidentti Salvador Allenden hallituksen väkivaltaiseen kaatamiseen reagoitiin voimakkaasti pohjoismaissa ja etenkin Suomessa. Chilen vallankaappaus 11.9.1973 järkytti suuresti ja sai suomalaiset osoittamaan tukeaan Chilen kansalle välittömästi. Suomalaisten aktiivisuuden ansiosta kansainvälinen solidaarisuusliike järjestäytyi Helsingissä jo syyskuun lopussa 1973. Artikkeliin on koottu televisio- ja radioreportaaseja vallankaappauksen jälkeisien kuukausien ajalta.
Lue lisää:
Elämä chileläispakolaisena Suomessa oli sopeutumista, kaipuuta ja kipeitä muistoja
Syyskuun 11. päivä vuonna 1973 Chilessä alkoi vallankaappaus, jonka seurauksena tuhansia ihmisiä lähti maasta pakoon. Osa pakolaisista tuli myös Suomeen. Chileläissyntyisen ohjaajan Angelina Vasquezin ohjaama Kaksi vuotta Suomessa (1975) ja Matti Ijäksen ohjaama Vieras poika (1974) kertovat chileläispakolaisista Suomessa ja heidän lähtönsä syistä sekä taustoista.
Lue lisää:
Chileläisen Alvarezin perheen pakolaisvuosista jäi muistoksi Turun murre – poika Luis palasi asumaan Suomeen
Alvarezit pakenivat Chilen syksyn 1973 vallankumouksen jälkeistä kaaosta ja vainoja Suomeen. Viisihenkinen perhe asettui Turkuun yli kymmeneksi vuodeksi, mutta palasi Chileen 1985. Suomeen sydämen siteet luonut vanhin poika Luis muutti kuitenkin takaisin Turkuun opiskelemaan. Perheen vaiheita on tallentunut Ylen ohjelmiin, joissa heitä saatellaan paluumatkalle vanhaan kotimaahan, käydään tapaamassa poliittisesti uudelleen järjestäytyvässä Chilessä sekä kuullaan perheen tarinaa aikuisena Turussa yliopistouran luoneen Luis Alvarezin kertomana.
Lue lisää:
"Ilman unelmia ei voi elää tulevaisuuteen" – Chilen pakolaiset muistelevat vallankaappauksen kauhuja ja suomalaista solidaarisuutta
11. syyskuuta vuonna 1973 kenraali Pinochetin sotilaat aloittivat vallankaappauksen ja ryhtyivät tuhoamaan Chilen demokraattista järjestelmää. Stadionit muutettiin keskitysleireiksi, ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja surmattiin. Elävän arkiston koostamassa artikkelissa entiset pakolaiset kertovat kokemuksiaan vankileireistä, kotiinpaluusta ja suomalaisesta solidaarisuudesta.
