"Minulla oli neljä työtä ja velkaakin 10 000 euroa. Joskus ei ollut ruokaakaan kaapissa, mutta kaikista tärkeintä minulle oli, että pojat saavat jatkaa jääkiekkoa! Joku voi sanoa, että oliko pakko tai että turhaa valittamista, mutta halusin, että heillä säilyy edes yksi asia elämässä avioeromme jälkeen. Pojat menettivät eron myötä kodin, kaverit, kielen ja jopa kotimaansa. Minulle oli tärkeää, että he saivat jatkaa jotain, mikä oli heille rakasta", Minna kertoo.

Minna muutti nuorena ylioppilaana maailmalle. Kanadan ja Saksan kautta hän päätyi lopulta Yhdysvaltoihin. Siellä hän tapasi poikiensa Markus ja Joonas Odenin isän ja asettui maahan lähes 20 vuodeksi. Joonas syntyi vuonna 2000 ja Markus 2001.

- Markus oli ja on yhä eloisa ja vilkas. Joonas oli hiljaisempi ja seurasi pikkuveljen perässä. He olivat kuin yö ja päivä. Ehkä juuri sen takia he leikkivät paljon yhdessä ja tulivat hyvin toimeen keskenään. He ovat edelleen parhaita kaveruksia, Minna kertoo.

Joonas syntyi vuonna 2000 Minnan poika Joonas vauvana Kuva: Minnan kotialbumi Tuhkimotarinoita,Joonas vauvana

Pikkuveli Markus syntyi vuotta myöhemmin vuonna 2001 Minnan poika Markus vauvana Kuva: Minnan kotialbumi Tuhkimo

Perhe asui amerikkalaislähiössä ja siellä pojat innostuivat naapurin lasten kanssa katulätkästä ja sitä kautta löytyi suuri intohimo: jääkiekko. Lätkämatsit veivät perhettä ympäri maata ja poikien lahjakkuus huomattiin.

- Pojilla oli kanadalainen naisvalmentaja ensimmäisenä vuonna ja hän totesi heti, että näistä pojista tulee vielä jotain. Hän näki jo silloin pienenä, että he ovat lahjakkaita jääkiekon pelaajia, Minna muistelee.

Perhe asui rauhallisella alueella Spokane Washingtonissa ja molemmilla vanhemmilla oli hyvät työpaikat. Vaikka jääkiekko oli kallis harrastus, vanhemmilla oli varaa siihen. Pariskunnalle tuli kuitenkin 2011 avioero.

- Poikien isä alkoi taas juomaan ja päätin, että lähden. En halunnut pojille samanlaista lapsuutta, jonka itse olin elänyt. Muutimme poikien kanssa Amerikasta suoraan Haukiputaalle.

Kärppiin pelaamaan

Minna tiesi, että jos hän jää yksinhuoltajaksi Yhdysvaltoihin, hän joutuu muuttamaan huonommalle alueelle, poikien pitää vaihtaa koulua ja he joutuvat pahimmassa tapauksessa lopettamaan jääkiekon pelaamisen.

- Lupasin pojille, että heidän ei tarvitse lopettaa pelaamista, mikäli se on minusta kiinni. Minulle oli tärkeää, että eron jälkeen heidän elämässään säilyisi edes jotain vanhaa. Lisäksi jääkiekko oli heidän henkireikä ja siinä he pärjäsivät, kun koulussa menestystä ei tahtonut tulla.

Päätös Suomeen muutosta oli siis helppo. Minnan ja poikien onni oli, että Suomi on jääkiekkomaa. Pojat jatkoivat pelaamistaan heti Suomeen saapumisen jälkeen Haukiputaan Ahmoissa. Minna muistaa tuon ajan onnellisena.

- Pojat pääsivät lähikouluun Haukiputaalla ja jäähallikin oli lähellä kotia. Minulla jäi kuskaamisten välissä omaa aikaa ja urheilimme toisten vanhempien kanssa poikien harrastaessa jääkiekkoa. Lisäksi Ahmoissa kuukausimaksut olivat satasen luokkaa ja sen pystyin yksin maksamaan, Minna muistelee.

Joonaksen ja Markuksen lahjakkuus huomattiin jo pienenä. Minnan pojat poseraa jääkiekkomailojen kanssa lapsina. Kuva: Minnan kotialbumi Tuhkimotarinoita

Kun Joonas ja Markus olivat pelanneet muutaman vuoden Haukiputaan Ahmoissa, kiinnostui Kärpät pojista. Se oli tietysti unelman täyttymys, olihan kyseessä yksi Suomen parhaiten menestyneimmistä seuroista! Minnan se vei kuitenkin syvälle velkasyövereihin: yksinhuoltajan rahat eivät riittäneet Kärppien kausimaksuihin, jääkaappi oli tyhjä ja elämänilo katosi rahahuolien alle.

- Joonas siirtyi Kärppiin, mutta pidin Markuksen vielä vuoden Ahmoissa, jotta selvisin kausimaksuista. Mutta kun Markuskin alkoi pelata Kärpissä, nousivat kausimaksut 750 euroon kummaltakin. Ja siihen tuli päälle vielä varusteet, mailat, luistimet ynnä muut ja tietysti poikien kuljetukset, 20 kilometriä yhteen suuntaan. Eivätkä kahden jääkiekkoilijan ruuatkaan kovin edulliseksi tulleet, Minna luettelee.

Mailat ja luistimet oli pakko ostaa luotolla

- Joku voi ajatella, että turhaa valittamista, oliko poikien pakko harrastaa niin kallista lajia. Poikien koulu ei kuitenkaan sujunut kovin hyvin, kun taas jääkiekossa oli tullut menestystä, joten en mitenkään olisi voinut viedä pelaamista heiltä. Näin siinä heidän mahdollisuuden pärjätä elämässä, Minna pohtii.

Minna työskenteli lähihoitajana vanhusten parissa ja käteen jäi noin 2000 euroa kuussa. Sen piti riittää jääkiekkoharrastuksen lisäksi kaikkiin muihinkin laskuihin. Rahat olivat tosi tiukoilla aina kuun lopussa.

- Parhaimmillaan tein keikkatyötä neljässä eri paikassa. Tein tuplavuoroja ja pitkiä päiviä. Tämäkään ei kuitenkaan aina onnistunut, sillä poikien pelaamisen ohessa vanhemmat velvoitettiin liigajoukkueiden aikana makkarakioskivuoroihin. Meillä se tarkoitti kahdesta pelaajasta yhteensä 16 talkoovuoroa, Minna kertoo.

Lisäksi liigapelit olivat usein viikonloppuisin ja iltaisin, jolloin Minna olisi saanut vuorotöistään parhaat lisät ja rahaa kausimaksuihin. Minna muistelee usein nukkuneensa työvuoron jälkeen pari tuntia autossa ja jatkaneensa siitä Kärppä-talkoisiin. Usein tuli yllätyksiä. Tarvittiin uusia mailoja, luistimia tai muita varusteita. Silloin palkka ei enää riittänyt, vaan Minna joutui maksamaan luottokortilla.

- Monilla poikien joukkuekavereilla oli viimeisen päälle olevat varusteet ja luistimet ja totta kai pojatkin olisivat halunneet, mutta eivät he koskaan edes pyytäneet. Pojat pitivät varusteet viimeiseen asti. Useamman kerran joukkueenjohtaja tuli sanomaan, että pojallasi on niin kuluneet varusteet, että nyt on pakko hankkia uudet. Varusteet oli pakko ostaa luotolla, mutta usein myös poikien joukkuetoverit lahjoittivat vanhoja varusteitaan pojille.

Minna yrittää päästä katsomaan poikien pelejä aina kun töiltään ehtii. Joonas pelivaatteet päällä vaihtoaitiossa. Kuva: Yle, Tuhkimotarinoita Tuhkimotarinoita

- Luottokorttimaksut olivat pahimmillaan 10 000 euroa. Maksoin ensin vuokrat ja ruuat ja muut pakolliset ja kausimaksut vasta viimeisenä, sillä ne eivät olleet elinehto. Kasautuneiden kausimaksujen eteen sai tehdä todella paljon töitä, sillä niistä kertyi äkkiä tuhansien eurojen velat.

Minnaa auttoivat sekä hänen veljensä että tämä entinen vaimo, mutta myös poikien pelikavereiden vanhemmat. Minnan silmät täyttyvät kyynelistä, kun hän muistelee muiden vanhempien pyyteetöntä auttamista.

- Eivät he varmaan edes ymmärtäneet sitä, kuinka suuri apu he olivat. Tukivat, kuljettivat poikia treeneihin, tekivät talkoovuoroja, joista korvaukset tulivat poikien tilille. Emme varmaan olisi pystyneet olemaan Kärpissä edes niin kauaa, ellei näitä apuja olisi ollut.

Minna muistaa konkreettisen hetken, kun hän tajusi, että asioiden täytyy muuttua.

- Istuin autossa ja odotin Markusta jäähallin pihassa. Markus oli päässyt mukaan maajoukkuetapahtumaan Rovaniemelle ja saanut sinne kyydin Oulusta erään joukkukaverin isältä. Minulla oli vain 20 euroa rahaa ja olin ajatellut, että sillä pystyn ostamaan pariksi päiväksi ruokaa. Minun oli kuitenkin pakko tarjota kaksikymppistä joukkukaverin isälle, olihan hän kuskannut poikia 400 kilometriä Oulusta Rovaniemelle ja takaisin! Ajattelin, että keksin kyllä jostain seuraavan viikon ruokarahat. Yritin antaa rahan, mutta joukkuekaverin isä ei suostunut ottamaan sitä, vaan totesi, ettei tarvitse, poika meni siinä samassa kuin omansa. Kävelin autooni ja aloin itkeä helpotuksesta. Kyse oli vain 20 eurosta ja se oli niin iso juttu minulle! Se oli kohta, jolloin ymmärsin, että jotain on muututtava, en pysty enää jatkamaan näin.

Minna sai yksinhuoltajana pieniä avustuksia jääkiekkoliitolta ja säätiöiltä, mutta Kärpiltä avustuksen saanti ei onnistunut.

- Koska rahat eivät riittäneet ja velka vain kasvoi, oli pakko alkaa miettimään jotain muuta kaupunkia ja halvempaa seuraa.

Lapsuuden varjo

- Minulle tuli yllätyksenä, että jääkiekko on Suomessa rikkaiden laji. Usein tunsin, etten kuulunut joukkoon, kun olin vain tavallinen ihminen. Ja kyllähän se tuntui pahalta, kun en itse pystynyt olemaan läsnä poikien peleissä tai harjoituksissa, kun oli pakko olla töissä. Tuntui, että jään kaikesta paitsi ja missaan kaikki poikien hienot hetket.

- Mulla ei ole yleensä synkkä mieli, mutta silloin oli aika synkkä. Kyllä raha on iso asia silloin, kun sitä ei ole. Huoli painaa, vaikka yrittäisi mitä, kun kyse on siitä, että on pystyttävä elättämään kolme ihmistä yksin. Ja lisäksi mulla oli pelko, että pojat joutuvat lopettamaan jääkiekon pelaamisen kokonaan, kun olin heille luvannut, että he saavat jatkaa niin kauan kuin haluavat.

Ilo katosi elämästä. Eniten Minna pelkäsi, ettei hän pysty olemaan hyvä äiti.

- Ajattelin, että jos en iloitse omasta elämästäni, niin se heijastuu poikiinkin. Huomasin vain suorittavani. Tein yhden jutun toisen perään. En edes ajatellut millaista se elämä oli. Suhasin jäähallin, talkoiden, töiden ja kodin väliä. Pahimpina aikoina vain olin ja lopulta en enää halunnut jäähallilla poistua autosta tai tavata muita ihmisiä.

Minna ja veljensä Mika MInna kävelee veljensä kanssa rannalla. Kuva: Minnan kotialbumi Tuhkimotarinoita,Minna ja veli

Minnan oma lapsuus vaikutti hänen päätöksiinsä, sillä hänen oma lapsuutensa oli turvaton alkoholistiäidin takia.

- Olin 6-vuotias, kun äidillä oli paha juopottelukausi. Äiti jätti minut ja isoveljeni Mikan usein kaksin kotiin ilman rahaa ja ruokaa. Kolme vuotta vanhempi isoveljeni etsi pulloja ja kolikoita ja hankki niillä meille syötävää. Olihan se aika kovaa, kun jo ennen kouluikää oli sellainen olo, ettei kukaan huolehdi sinusta – paitsi 9-vuotias isoveli. Luulen, että se on vaikuttanut aika paljon siihen, mitä teen poikien eteen. Haluan olla turvallinen ja läsnäoleva äiti.

- Äiti kuoli 2010 ja hän oli iloinen ja tosi sosiaalinen ja puhelias ja ihana ihminen ennen alkoholia. Äidin juominen on varmasti vaikuttanut mun koko elämään.

Lopulta Minna teki ratkaisunsa. Hankki uuden työpaikan, uuden kodin ja vaihtoi poikien kanssa kaupunkia.

- Ajattelin, etten jaksa enää kauaa sitä kaaosta. Tuli olo, että haluan muutosta, eikä elämä voi enää jatkua näin.

Pojat pelaamaan Kouvolan KooKoohon

Minna on kotoisin Kouvolasta ja se tuntui parhaalta vaihtoehdolta jatkaa elämää. Siellä oli myös tukiverkosto, isä ja parhaat ystävät vuosikymmenten takaa. Hän päätti suunnistaa takaisin lapsuuden kotikaupunkiinsa.

- Kärpät on yksi menestyneimmistä joukkueista ja sellaisesta joukkueesta olisi kenen tahansa vaikea lähteä. Kouvolan KooKoossa Joonakselle ja Markuksella oli kuitenkin hyvä vastaanotto ja joukkue oli pelannut aiemmin heitä vastaan, joten tiesivät millaisia pelaajia nämä kaksi ovat.

KooKoossa pojat ovat pelanneet niin hyvin, että ovat edenneet urallaan hienosti.

- Markus pelaa jo A-junnuissa, vaikka on vasta B-junnuikäinen ja Joonas on saavuttanut jo yhden tavoitteensa, kun hän pelasi ensimmäisen liigapelinsä syksyllä 2018. Pojat ovat saaneet paljon jääaikaa ja ovat olleet tyytyväisiä KooKoohon. Lisäksi he ovat päässeet mukaan maajoukkueleireille ja Joonas pelasi ensimmäiset Nuorten Leijonien MM-kisat 2020.

Joonas teki MM-kisojen tärkeässä pelissä Yhdysvaltoja vastaan joukkueen ainoan maalin ja Suomi pääsi välieriin. Joonas sai maalin jälkeen valtavan mediahuomion, mutta ensimmäisenä hän odotti pelin jälkeen, että pääsee lukemaan äidiltään saamansa viestin, sillä äiti on ollut hänen suurin tukijansa.

- Siinä hänelle lähettämässäni viestissä luki: Good Job Little man Tate. Enjoy this moment but tomorrow different day and day after different game, Minna hymyilee.

Joonas Nuorten Leijonien MM-joukkueessa 2020 Närbild på hockeyspelaren Joonas Oden. Kuva: All Over Press Joonas Oden

Markus pelaa KooKoon A-junnuissa. Markus pukuhuoneessa. Kuva: Yle, Tuhkimotarinoita Tuhkimotarinoita

Myös Minna on noteerattu Kouvolan kiekkopiireissä, sillä 2018 hänet valittiin vuoden kiekkoäidiksi. Rahahuoletkin ovat vähän helpottaneet.

- Nyt Joonakselle maksetaan pelaamisesta ja Markuksenkaan ei tarvitse enää maksaa kausimaksuja. Varusteitakin saa tietyn verran ilmaiseksi joukkueelta. Olen siis päässyt jo maksamaan velkojani pois.

Samalla Joonas ja Markus ovat täysi-ikäistyneet ja Minnalla on vihdoin enemmän aikaa myös itselleen.

- Mun unelma on matkustella ja elää terveenä. Haluaisin myös nähdä poikien kasvavan ja pärjäävän elämässään, Minna hymyilee.

Kuvia ohjelmasta Tuhkimotarinoita: Minna – Lätkä-äidin uuvuttava lupaus

Seuraa meitä Facebookissa!