Hyppää pääsisältöön

Tuntemattomia isoisiä etsimässä — kuivan korvavaikun tapaus ja muita geneettisen sukututkimuksen johtolankoja

Jere Markkanen, Anne Flinkkilä ja Marja Pirttivaara
Jere Markkanen, Anne Flinkkilä ja Marja Pirttivaara Kuva: Harri Hinkka Flinkkilä & Tastula

Jere Markkanen lähti jäljittämään vaarinsa historiaa Itä-Suomesta, mutta löysikin itsensä Taalainmaalta aivan uusien sukulaisten luota. Tänä päivänä on helppo sipaista posken sisäpuolelta DNA-näyte ja lähettää se analysoitavaksi. Mutta mitä tapahtuu, jos tulokset aukaisevatkin Pandoran lippaan ja vaietut asiat putkahtavat päivänvaloon?

Historianopiskelija Jere Markkasen vaarin isoisä oli syntynyt aviottomana lapsena Pieksämäellä. Mitään tietoa tuon tuntemattoman isoisän vaiheista ei ollut ja siksi Jere teetti itsestään DNA-testin. Yllätys oli melkoinen, kun pikkuhiljaa paljastui aivan muita asioita: vaari ei ollutkaan Jeren isän biologinen isä.

- Huomasin outoja yhteyksiä Taalainmaalle. Isän juuret osoittivat Ruotsiin, mutta kukaan ei tiennyt miksi.

Alkoi vimmainen selvitystyö DNA-testien, kirkonkirjojen, lehtiarkistojen ja muistitiedon avulla. Vaari ja mummo olivat kuolleet, joten heiltä ei voinut kysyä mitään. Lopulta Jeren sukupuussa oli jäljellä 12 taalainmaalaisen Malungin kunnan miestä. Kuka heistä olisi se salainen isoisä?

Puuttuvan palan metsästys

- Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Nämä ovat usein ne perimmäiset kysymykset, kun sukua aletaan tutkia. Yllättävän usein haetaan myös jotakin puuttuvaa palaa, kadonnutta sukulaista. Näin kävi myös minulle, kertoo filosofian tohtori Marja Pirttivaara.

- Selvitäpä mummun isä, sanoi tätini minulle. Ja minähän selvitin.

DNA-tutkimuksen ja kirkonkirjojen perusteella ilmeni, että mummun isä olikin tuntematon mies, siis mummulla oli eri isä kuin muilla sisaruksilla.

- Silloin ymmärsin, miksi olin jo lapsena ihmetellyt, että mummu oli niin erilainen kuin sisaruksensa, fyysisesti isompikokoinen ja johtajatyyppi, Marja sanoo.

Pienestä pitäen sukututkimusta, karttakirjoja ja muinaisia esineitä rakastanut Marja on viimeisen kymmenen vuoden aikana perehtynyt erityisesti geneettiseen sukututkimukseen. Hurahtanut täysin, niin kuin hän itse sanoo.

- On kiehtovaa miettiä, mistä meidän esi-isämme ovat tulleet. Miksi taloon haettiin 1700-luvulla emäntä Riiasta? Mistä se kivikirves sinne meidän peltoon oli tullut? Ihmiset ovat liikkuneet paljon enemmän kuin voisi kuvitella, Marja kertoo.

Kun sanotaan, että Suomessa miehet ovat idästä ja naiset lännestä, niin laajasti ottaen se pitääkin paikkansa, mutta mukaan mahtuu monia sivupolkuja. Marjan mielestä myytti yhtenäisestä suomalaisesta rodusta joutaa romukoppaan.

- Olemme melkein kaikki maahanmuuttajia.

Tanssimuusikko tuli Lahteen

Jotkut sukulaiset olivat sitä mieltä, ettei menneitä kannata kaivella, mutta Jeren isä oli etsinnässä täysillä mukana. Yhdessä he pohtivat, mitä joku Taalainmaan pikkukylästä kotoisin oleva mies mahtoi tehdä Lahdessa syksyllä 1958. Oliko hän kenties joku urheilija?

- Isä lähti sanomalehtiarkistoon tutkimaan asiaa, ja sitten sain viestin: Nyt taisi isä löytyä! Isän löytämässä lehdessä oli ilmoitus: Sven Olofssonin tanssiorkesteri esiintyy Lahdessa. Sukupuun osoittamien taalainmaalaisten 12 miehen joukossa oli ollut yksi muusikko, joten siinä se oli, Jere kertoo.

Jere arvelee, että isoäitikään ei loppujen lopuksi tiennyt kumpi miehistä oli lapsen isä, ruotsalainen muusikko vai suomalainen merimies, josta tuli sitten aviomies ja Jeren vaari. Taalainmaan Malungista Jere löysi Svenin iäkkäät sisaret, ja sukulaisuus vahvistettiin vielä DNA-testillä. Sven itse oli kuollut joitakin vuosia aiemmin.

- Vaikka sisaret ottivat minut ilolla vastaan, niin kaikille uusi suomalainen sukulainen ei ollut iloinen yllätys. Varmaan se jotenkin liittyi siihen kuvaan, joka heillä isästä oli ollut. Siihen tuli joku särö, Jere pohtii.

Marjan mukaan on kolme tärkeää kysymystä, jotka pitää kysyä itseltään, kun lähtee sukua tutkimaan. Mitä jo tiedät? Mitä haluat tietää? Mitä et halua tietää? Marjan kokemuksen mukaan yllätyksiin pitää varautua, sillä jokaisella suvulla on salaisuutensa.

- On oikeus tietää, mutta myös oikeus olla tietämättä.

Marja on kuitenkin sitä mieltä, että on parempi tietää. Ja sitä paitsi, jos suvussa on musta lammas tai poikkeuksellisen elämän elänyt ihminen, niin sellaisista henkilöistä useimmiten löytyy enemmän tietoa kuin taviksista.

- Vaikkapa rikollisesta löytyy taatusti enemmän tietoa kuin nuhteettoman elämän eläneestä kansalaisesta. Sehän tässä mielenkiintoista onkin, Marja sanoo.

Horoskooppitason huvia?

Kaupallinen DNA-testaus on miljardibisnestä. Testejä on helppo teettää, mutta vastaukset ja etenkin niiden tulkinta ovatkin sitten kimurantimpia asioita. Tiedetään esimerkiksi, että FBI on selvittänyt vanhoja rikoksia näiden firmojen datan perusteella. Mihin minun tietojani oikein käytetään?

- Se on iso eettinen kysymys, että mikä on oikein yhteisen hyvän kannalta. Jos ajatellaan, että tunnistamattomia vainajia on pystytty tunnistamaan, ja näin saatu omaisille tieto ja rauha, niin sekin on aika tärkeä asia, Jere pohtii.

Marja sanoo, että vakiintuneet geneettisen sukututkimuksen firmat pyytävät nykyään suostumuksen tietojen käyttöön. Silti keskustelu DNA-testien eettisestä ja moraalisesta puolesta käy kiivaana. Genetiikan professori Juha Kere kutsui taannoin varsinkin netin terveystestejä horoskooppitason viihteeksi. Marja ei täysin allekirjoita tuota väitettä, mutta muistuttaa, että aina on kyse testin tulkinnasta.

- Kiusaus oikoa mutkia on aina olemassa, mutta täytyy kuitenkin muistaa, että terveys ja sairaus on monen asian summa. Meillä on perimä, elintavat, olosuhteet ja sitten aina se sattuma. Ei voi yksioikoisesti todeta, että tähän nyt sitten sairastut, Marja muistuttaa.

Tieto ei aina lisää tuskaa

Tieto ei aina lisää tuskaa ja joskus tutkijalla voi olla hauskaakin. Kuivan korvavaikun tapaus on sellainen.

- Se on sellainen pistemutaatio, jonka olen perinyt esivanhemmiltani. Itä-Aasiassa joskus 50 tuhatta vuotta sitten syntyi ihminen, jolla tämä mutaatio oli ja sieltä se on sitten kulkeutunut minullekin. Hiki ei haise eikä saippuaa paljon tarvita. Me kannamme itsessämme pitkää historiaa, Marja nauraa.

Jere sanoo, että jonkinlainen tuttuus Malungin uusissa sukulaisissa oli. Oli helppo jutella ja tulla toimeen Svenin siskojen kanssa.

- Suvussa on sellainen käsite kuin Olofsson-time, ovat kuulemma aamu-unisia ja yövirkkuja ihmisiä. Itse asiassa isänikin on juuri sellainen, Jere kertoo.

Uudet sukulaiset eivät kuitenkaan himmennä Suomen vaarin muistoa. Hän oli ainoa isoisä, jonka Jere sai koskaan tuntea. Sitä kukaan voi ottaa pois.

- Vaarin kanssa leikin ja pelasin palloa. Häneltä opin periksiantamattomuutta ja sen, että omien mielipiteiden ja aatteiden takana täytyy seistä selkä suorana.