Hyppää pääsisältöön

Pianon aatelinen pysyy (ja paranee vähän)

Angela Hewitt tunnetaan Bach-pianistina, ja hän levytti Bachin tärkeimmät kosketinsoitinteokset Hyperion-yhtiölle jo 90-luvulla. Viime vuosina Hewitt on palannut Bachin pariin uudella innolla ja päätynyt myös tekemään uusintalevytyksen kuudesta partitasta. Yleensä uusintalevytyksiä markkinoidaan tulkinnan perusteellisella muuttumisella, mutta Hewitt on fiksu ja asettelee saatesanansa varovaisesti. Vertailun perusteella kehitystä on silti tapahtunut - vieläpä parempaan.

Hewitt / Bach
Hewitt / Bach Uudet levyt

Levyttäessään Bachin partitat ensimmäisen kerran vuonna 1996 Hewitt oli jo kuuluisa harkitusta ja tarkasta Bach-soitosta, joka toteuttaa barokin ideaaleja siinä määrin kuin modernilla konserttiflyygelillä on tyylikästä. Hyväksi havaittua reseptiä on turha muuttaa. Uuden levytyksen partitoissa joku osa on vanhaa levytystä hitusen hitaampi, joku hitusen nopeampi, mutta sellainen menee päivän kunnon piikkiin, ja tärkeimmät tulkintaratkaisut ovat ennallaan. Sen kuulen, että soittoon on tullut aavistus lisää agogiikkaa ja puhuttelevuutta, joten uusi versio on herkempi ja kiinnostavampi - mutta vain vähän.

Suurempi ero syntyy Hewittin soittimesta. Uudella levyllä Hewitt käyttää oma Fazioliaan, joka kenties helpottaa elävien yksityiskohtien toteuttamista. Ainakin sen ensihelähdys on miellyttävämpi ja pyöreämpi kuin vanhan levyn Steinwayssa. Mutta taaskaan ero ei ole suuri.

Ennallaan on myös se, että kaiken rytmisen tarkkuuden keskellä Hewitt silloin tällöin hetkellisesti hukkaa musiikin pulssin kömpelöön rubatoon tai outoon aksenttiin, tai ainakin minä kuulijana hukkaan punaisen langan. Tällä levyllä näitä solmuun meneviä kohtia on harvemmassa kuin vaikkapa Hewittin Scarlatti-levyllä, mutta muutama kontrapunktinen tiheikkö vaatii raivausta.

En tiedä, kaipaanko Hewittiltä lisää uudelleenlevytyksiä. Tinkimättömään tapaansa hän kehittyy koko ajan, mutta ainakin Bachin teoksista ja Hewittin tulkinnoista sai jo ensimmäisellä kerralla erinomaisen kuvan. Kenties enemmän iloa olisi siitä, että Hewitt tutkisi uutta materiaalia.

J.S. Bach: Kuusi partitaa, BWV825-830. - Angela Hewitt, piano. (Hyperion, CDA68271/2)

Kuuntele Uudet levyt 14.1.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Myöhäisromantiikkaa ja tasa-arvoa kokonaisvaltaisella laadulla

    Levyarvostelu

    Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.

  • Tarkkapiirtoiset eleet, huokoiset taustat

    Levyarvostelu

    Suomalaistaustainen Ondine-yhtiö on alkanut syventyä Baltian taidemusiikkiin myös historiallisesti. Viime syksynä ihastuin levyyn, jolla Ondine esitteli kanadanlatvialaisen Talivaldis Keninšin lakonisen kirkasta musiikkia. Nyt kuva tästä vuonna 2008 kuolleesta, omaäänisestä impressionisti-modernistista täydentyy kahdella sinfonialla, jotka Keninš sävelsi 1970-luvulla uudessa kotimaassaan Kanadassa.

  • Kolmen levyn kommenttiraita Brandenburgilaisille

    Levyarvostelu

    Vuonna 2001 kapellimestari Thomas Dausgaard ja Ruotsalainen kamariorkesteri alkoivat tilata nykysäveltäjiltä sisarteoksia Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisille konsertoille. Kahden vuosikymmenen projekti on nyt pakattu tripla-CD:lle, jonka hauskuus kumpuaa Brandenburgilaisten konserttojen rikkaista kokoonpanoista ja nykymusiikin vapaudesta.

  • Nico Muhlyn kimmoisuus sopii Pekka Kuusistolle

    Levyarvostelu

    Pari vuotta sitten Pekka Kuusisto aloitti Norjalaisen kamariorkesterin vierailijana. Suhde on kehittynyt niin, että tällä kaudella hän jatkaa taiteellisena johtajana. Kuusiston ja norjalaisten yhteinen debyyttilevy paljastaa, että suhteen kiihkeys perustuu rohkealle rosolle. Nico Muhlyn intensiivinen viulukonsertto Shrink sopii esittäjilleen kuin nenä päähän ja saa äärimmäisen tiiviin tulkinnan, kun taas Philip Glassin minimalismi ei raikastu edes Kuusiston taikakosketuksesta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua