Hyppää pääsisältöön

Älä luota keneenkään! Paranoidit klassikkoelokuvat Teemalla

Raymond Shaw (Laurence Harvey) osoittaa pistoolilla suoraan kameraan elokuvassa Mantshurian kandidaatti (1962). Taustalla kiinalaisia ja neuvostoliittolaisia tarkkailijoita
Raymond Shaw (Laurence Harvey) on aivopesty tappajaksi elokuvassa Mantshurian kandidaatti Raymond Shaw (Laurence Harvey) osoittaa pistoolilla suoraan kameraan elokuvassa Mantshurian kandidaatti (1962). Taustalla kiinalaisia ja neuvostoliittolaisia tarkkailijoita Mantshurian kandidaatti

Kino Klassikon tammi–helmikuun teemana on paranoia eli vainoharhaisuus. Tieto on vaarallista, musta on valkoista ja vihollinen on keskuudessamme, kun kommunistien, kapitalistien ja ulkoavaruuden olentojen salaliitot uhkaavat perusturvallisuutta.

Kino Klassikko torstaisin klo 21.00.
16.1. Mantshurian kandidaatti Areenassa viikon
23.1. Ansa – Parallax View Areenassa kaksi viikkoa
30.1. Ihmispaholaiset Areenassa viikon
13.2. Blow Out – viimeinen todistaja Areenassa viikon
20.2. The Dead Zone – viimeinen yhteys Areenassa viikon

Mantshurian kandidaatti, genren perusteos

Hollywood-elokuvassa paranoia muodostaa oman merkilllisen alagenrensä, joka limittyy rikosjännärin, yhteiskunnallisesti kantaaottavan elokuvan ja kauhujuttujen kanssa rajoja rikkoen ja aineksia sekoittaen.

Kino Klassikon viiden elokuvan sarjan aloittaa yksi genren todellisista kulmakivistä. Mantshurian kandidaatti on klassikko, jonka nimi on edelleen käypänä sanontana englannin kielessä.

Aivopesu on yksi kylmän sodan aikakauden salaperäisyyttä huokuvista, yksilön ainutkertaista minuutta painostavalla tavalla uhkaavista kauhukuvista. Sillä on juurensa todellisuudessa: vallankumouksellisessa Kiinassa tosiaan puhuttiin "aivopesusta", jolla tarkoitettiin lähinnä ns. poliittista uudelleenkasvatusta. Sellaisen kohteeksi joutui myös amerikkalaisia sotavankeja Koreassa, mutta Richard Condonin jännitysromaanin ja John Frankenheimerin elokuvassa esiintyvä mielen manipulointi oli lähinnä tieteiskuvitelmaa yhdistettynä Aku Ankan hypnoosipistooliin, joka on joutunut vapaan maailman vihollisten käsiin.

Korkean ja matalan törmäyttäminen onkin keskeinen paranoian genren tekijä. "Kreikkalainen tragedia kohtaa sarjakuvailmaisun lapsenomaisuuden, infantilismin, idiotian, tökeryyden", näin tiivisti Peter von Bagh Mantshurian kandidaatin nerokkuuden vuonna 2011 esitellessään sen osana Teeman elokuvan juhlaviikkoa eli ensimmäistä Teeman elokuvafestivaalia.

Tästä uraauurtavasta elokuvasta on muuten kirjoitettu niin paljon, että alkuteos, Condonin romaani, on aikaa hautautunut cinefiilisen aineiston alle. Siihen kannattaa kuitenkin tutustua, sillä se avaa oman palkitsevan näkökulmansa klassikkoelokuvan hätkähdyttävään omituisuuteen, joka on tiheimmillään Frank Sinatran ja Janet Leigh'n legendaarisessa junakohtauksessa. "Oletteko arabi?" – tämäkin kryptinen, käsittämätön kysymys saa siten selityksensä.

Elokuva nähtiin Suomessa ensi kerran vasta 1988; siihen asti se oli ollut kiellettynä neuvostovastaisuutensa takia.

Kennedyn surmanluodit ja paranoia filmillä

Mantshurian kandidaatin erottaa Kino Klassikon sarjan muista elokuvista aika mutta ennen muuta yksi ratkaiseva tapahtuma: John F. Kennedyn murha. Varsinkin Alan J. Pakulan Ansa – The Parallax View (1974), Brian De Palman Blow Out – viimeinen todistaja (1981) ja David Cronenbergin The Dead Zone – viimeinen yhteys (1983) ovat elokuvia, joita on oikeastaan mahdoton katsoa muuten kuin Abraham Zapruderin kaitafilmikameran linssin läpi.

"Mies, joka tiesi liikaa", sattumalta murhan todistajaksi joutunut sivullinen, on toki vanha jännäriteema. Mutta kansakuntaa järkyttävän, jopa maailmanpoliitiikan kenttää vavisuttavan teon tallentuminen räikeän alastomana todellisuutena filminauhalle, jota sitten kelataan edestakaisin ja syynätään suurennuslasien ja oskilloskooppien kanssa – tämä makaaberi mielikuva tuli osaksi amerikkalaisten ja maailman kollektiivista kauhukuvastoa sen sattuman kautta, että muuan Abraham Zapruder kuvasi horjuvalla kaitafilmikamerallaan surmanluotien iskeytymisen presidentti Kennedyyn.

Luotien, joiden ampujan Dallasin poliisin rikosetsivät hyvin nopeasti selvittivät ja ottivat kiinni. Todellisuudessa rikospaikkatutkinta suoritettiin ammattimaisen ripeästi ja perusteellisesti, ja tekninen näyttö sekä todistajalausunnot paikan päältä muodostivat suorastaan harvinaisen vakuuttavan näytön, jonka perusteella Lee Harvey Oswald olisi tuomittu murhasta, jos hän olisi saanut elää siihen asti.

Suuri yleisö ei kuitenkaan nähnyt asiaa siten. Ihmiset seurasivat televisiosta suorana lähetyksenä tapahtumia, joissa yhteiskuntajärjestys järkkyi ja jotka samalla olivat korkeimman tason melodraamaa. Rikospoliisin arkinen selitys tapahtuneelle ei ollut oikeassa suhteessa kokemuksen psykologisiin mittoihin.

"Lone gunman" - mistä murhaajat tulevat?

"Näyttöä salaliitosta ei ole." Mikä lause voisi varmemmin sytyttää paranoidin himon ja mielikuvituksen?

1970-luvulle tultaessa amerikkalaisten kollektiivinen paranoia oli saanut ravinnokseen jo todella järeän rautaisannoksen poliittisia murhia ja mullistuksia, joista Watergate oli vain viimeisin Alan J. Pakulan alkaessa filmata elokuvaansa Ansa – The Parallax View. Se on Pakulan kuuluisan paranoia-trilogian keskimmäinen osa ja näistä kolmesta elokuvasta selvästi salaperäisin.

Warren Beatty tekee yhden uransa rooleista tarpeettoman komeana, kliseisen omapäisenä, katujen koulimana toimittajana, joka ryhtyy tutkimaan häntä itseään läheltä liipannutta poliitikon murhaa. "Yksinäinen asemies" on tälläkin kertaa virallinen selitys.

Pakula ja kuvaaja Gordon Willis (mm. Kummisetä-trilogia ja Annie Hall) luovat tämän jo lähtökohtaisesti kieron jännärin ympärille väkevän tyylitellyn 70-lukuisen visuaalisen maailman, joka herättää hyytäviä hauntologisia väristyksiä. Kuvitelma ottaa valtaansa, eikä sen outo todentuntu hälvene hetkessä.

Ohjaaja Pakulaan liittyvä makaaberi yksityiskohta on hänen oma kuolemansa 70-vuotiaana vuonna 1998 melko erikoisessa liikenneonnettomuudessa, joka hyvin olisi voinut olla hänen itsensä ohjaamasta elokuvasta.

Palkoihmisten hyökkäys

"Remake" on sana, joka harvoin lupaa hyvää. Esimerkiksi Mantshurian kandidaatista 2000-luvulla tehtyä uusintaversiota voi kuvailla lähinnä tarpeettomaksi ja tasalaatuisen mitäänsanomattomaksi.

Sitäkin poikkeuksellisempi onnistuminen on Philip Kaufmanin vuonna 1978 ohjaama Ihmispaholaiset eli Invasion of the Body Snatchers, yleisesti mestariteokseksi tunnustettu versio Don Siegelin vuonna 1956 tekemästä scifikauhun klassikosta.

Vuonna 1956 avaruusolentojen hyökkäys tyssäsi jämeräleukaisen poliisimiehen sanoihin: "Keskus? Yhdistäkää FBI:lle. Tämä on hätätilanne." Miten vakuuttava moinen loppuratkaisu sitten olikaan aikalaiskatsojan mielestä, ainakin tuolloin oli mahdollista vilpittömästi esittää, että Hooverin g-miehet – ehkäpä Jerry Cotton itse – tekisivät ilman muuta selvää jälkeä tieteelle tuntematonta elämänmuotoa edustavista maahantunkeutujista.

Mutta nyt on 1970-luku, ja kaikki on toisin. Joskus paranoia kohdistui vielä vieraaseen, ulkopuoliseen uhkaan. Viidettä kolonnaakin ohjataan vihollisen päämajasta, jostain kaukaa, käsin. Mutta Donald Sutherlandin 70-luvun San Franciscossa vaara vaanii kaikkialla eikä missään ilmansuunnassa, kuin sienirihmasto. Tarinan skeptinen järjen ääni, Leonard Nimoyn esittämä bestseller-psykiatri, luo suhdeterapeuttisilla puheillaan iholle asti tunkevaa klaustrofobista tunnelmaa, joka tuo myös mieleen nykyään paljon puhutun ns. gaslightingin, jossa hyväksikäyttäjä manipuloi kohdettaan epäilemään omaa itseään.

Ihmispaholaiset pysyy pienessä mittakaavassa – sen San Francisco on muusta maailmasta yhtä erillään kuin Ankkalinna konsanaan – ja kerronnallisesti visusti omassa scifikauhun lajityypissään. Se ei tarjoa katsojalle päivänkohtaista eikä aatteellista tarttumapintaa. Sen sijaan se tarjoaa projektiopinnan, jolle jokainen voi heijastaa mitä pelkoja tahtoo.

Blow Out – Antonioni kohtaa pulpin

Brian De Palman Blow Out on nimeään myöten hommage Michelangelo Antonionin elokuvalle Blowup (1966), jossa valokuvaajan kamera sattumalta vangitsee murhan.

Samalla kun De Palma tekee kunnianosoitusta eurooppalaiskollegan klassikkoteokselle, hän vetää tapahtumat alas muotimaailman ja jetset-elämän kuplivasta todellisuudesta keskelle B-luokan kioskikulttuurin hikistä kuvastoa. Jos Antonionin päähenkilö on hajamielisen hyväosainen, Rolls Royce -avoautollaan svengaavassa Lontoossa risteilevä itsevarma pop-aristokraatti, Blow Outin äänimies John Travolta on maihinnousutakissaan lähempänä Taksikuskin Travis Bickleä.

Bikiniasuisten opiskelijatyttöjen kuvitteellista seksielämää ja veristä slasher-kauhua työkseen kuvittava ääniefektispesialisti sekaantuu vahingossa valtapoliittisiin tapahtumiin, joissa hän on alusta asti "out of his depth", pikkutekijä isojen poikien liigassa. Samaa voi sanoa hänen yllättävästä apulaisestaan (Nancy Allen) sekä avionrikkojia käräyttelevästä salakuvaaja-yksityisetsivästä (tv-poliisirooleistaan tuttu Dennis Franz). Tämän katuoja-kolmikon hallussa ovat tekniset todisteet, jotka pitäisi saada kansan tietoon.

Olemme palanneet Kennedyn murhafilmiin, muutaman sekunnin mittaisen aavemaisen tallenteen pakonomaiseen edestakaisin kelailuun. Totuus ei ole tuolla ulkona vaan se on jossain tässä, näissä rakeisissa filmiruuduissa ja tuhruisessa äänimaisemassa. Yksi laukaus? Kaksi? Kaiku?

Kuulemma Blow Out on Quentin Tarantinon suosikkielokuvia, eikä ihme. De Palma onnistuu ovelalla tavalla nakertamaan maata itseään fiksuna ja sivistyneenä pitävän katsojan jalkojen alta antamalla maailman avaimet vääränlaisten, karkeiden ihmisten käsiin. Asetelma on aidosti traaginen, toisin kuin esimerkiksi Parallax View'n sittenkin melko porvarillisessa fantasiassa tai Cronenbergin yöjutussa. De Palma tekee kiistatta taidetta – elokuvataidetta – roskasta, tavaran alkuperää peittelemättä.

The Dead Zone: paranoia ja paranormaali

Sarjan päättävä David Cronenbergin vuonna 1983 ohjaama Stephen King -filmatisointi The Dead Zone - viimeinen yhteys leikittelee poliittisten pelkojen lisäksi parapsykologialla sekä pop-filosofisilla ajatusleikeillä.

Cronenberg on paljon uskollisempi Kingin alkuteokselle kuin pari vuotta aiemmin Stanley Kubrick, ja tiettävästi kirjailija itse oli hyvin tyytyväinen lopputulokseen.

"Baby Hitler" on mielikuvitushahmo, joka tänäkin päivänä elää elämäänsä internetin folkloressa. Surmaisitko vastasyntyneen Adolf Hitlerin, jos sinulla olisi siihen mahdollisuus? Riistäisitkö viattoman hengen pelastaaksesi miljoonia? Samankaltainen pulma on Kingin/Cronenbergin tarinan ytimessä.

Christopher Walken on elokuvan pääosassa peruskilttinä miehenä, joka saa jonkinlaisen selvänäön lahjan. Vaiko Kassandran kirouksen? Kreikkalaiset ja sarjakuvan tökeryys, toden totta! Cronenberg kuitenkin pitää kertomuksen tukevasti sarjakuvamaisena ja kirjaimellisena: selvänäkijän annetaan tehdä joukko ikään kuin tunnustekoja, joiden nojalla hänen näkyjensä totuudellisuutta on pidettävä kiistattomana. Mikään ei ole tulkinnanvaraista, sitä saa mitä näkee. Jos De Palman Blow Out on ylevöitettyä pulp fictionia, tämä on väärentämätöntä, ironiatonta kioskikauhua.

Myös Martin Sheenin esittämä roisto on aivan toista kuin vaikkapa Pakulan sofistikoidut kulissien takana juonittelijat, tökerö populistinen kansankiihottaja ja suuruudenhullu. Ei missään tapauksessa sellainen hahmo, josta todellisuudessa voisi koskaan tulla supervallan päämies...

Yle Teema

Teema Twitterissä ja Facebookissa