Hyppää pääsisältöön

"Pienet lätkät on sellaisia ranteen venyttelyjä" – Kuvataiteilija Heikki Marila ilmaisee itseään dramaattisilla, suurikokoisilla teoksilla

– Kyllä kai mä olen niitä lapsia, jotka on piirtänyt aina, kuvataiteilija Heikki Marila toteaa. Oman taiteilijanäänen löytyminen vei kuitenkin aikaa, ja tärkeä avartava kokemus tuli Tukholman Moderna Museetissa 1997.

– Paluumatkalla tuli riitaa näyttelyn annista: oliko se upea vai potaskaa, Heikki Marila kuvaa saksalaistaiteilija Gerhard Richterin retrospektiivisen näyttelyn jälkipuintia.

Marilalle maalaustaiteen uudistajana pidetyn Richterin näyttely antoi lohtua ja toi lisää luottamusta omaan työhön – että ei olekaan ongelma, jos "tekee mieli maalata tollasta ja tollasta ja tollasta..."

– Oivalsin, mistä Richterin tekemisessä on kyse. Hänellä on töissään punainen lanka.

Valokuvat rakennuksista symbolisoivat paikkoja, joilla on ollut merkitystä mun taiteen tekemisen kannalta.― Heikki Marila

Heikki Marilan molemmat vanhemmat tulevat rajan taakse jääneestä Karjalasta, Räisälästä.

Isän Marila muistaa maalailleen matkakuvia tauluiksi, ja setä Sakari Marila oli taidemaalari. Niinpä lähes kynä kädessä syntynyt poika kasvoi luontevasti taiteen tekemiseen.

Alakouluikäisenä Heikki kertoo viettäneensä perjantai-illat Mukkulan taiteilijatalolla piirustus-, maalaus- ja grafiikkakursseilla varttuneempien lahtelaistaitelijoiden joukossa.

Kesämökki kuin menetetty Karjala

Lahdessa vuonna 1966 syntyneen Marilan lapsuuden rakkain paikka oli kuitenkin Janakkalassa.

– Papan rakennuttama kesämökki oli vuoteen 2001 saakka kesänviettopaikka, jossa tapasin serkuksia ja vietin paljon aikaa.

Kerrostalossa varttuneen lapsen paratiisissa uitiin ja sukelleltiin, soudettiin ja saunottiin.

– Yksi mökki ja äkkiä laskien kuusi seitsemän kahdeksan lasta ja niiden vanhemmat! Joskus, kun oli täyttä, pappa nukkui saunassa ja mummo pukuhuoneen penkillä, Marila muistelee.

Kuvataiteilija epäileekin, että siskonpedit ja joukkoruokailut olivat yhtä riemua vain suvun lapsille.

– Kesämökki on mulle kuin menetetty Karjala – sinne ei ole paluuta enää, se läikkyy mielessä.

Taiteilijaksi Turun Piirustuskoulun kautta

Rakkaassa kesäpaikassa tuli tehtyä yksi näyttelykin 90-luvun alussa, mutta sitä ennen piti päätyä ammattitaiteilijan uralle.

Ajatus muotoutui parikymppisenä, kun nuori mies opiskeli talven Lahden kansanopiston kuvataidelinjalla.

– Silloin varmistui, että haluan tehdä kuvia!

Kun ovet Lahden taidekouluun eivät ensi yrittämällä auenneet, Heikki Marila haki Turun Piirustuskouluun.

– Turkuun haki kaikki ne, jotka ei olleet päässeet keväällä mihinkään, Marila naurahtaa. – Hakijoita oli hirveä määrä!

Pääsykokeet eivät olleet mikään läpihuutojuttu, vaan töitä tehtiin kahden ja puolen viikon ajan.

Linnankadun retkeilymajasta vaelsi joukko taiteilijanalkuja aamuisin piirustuskoululle ja illalla takaisin.

Intensiivisen rupeaman jälkeen 22-vuotias Marila hyväksyttiin nelivuotiseen kouluun.

Suuri piirustusluokka, jossa papereita lattialla ja maalaustelineet odottavat kankaita, oppilaita ei näy missään.
Suuri piirustusluokka, jossa papereita lattialla ja maalaustelineet odottavat kankaita, oppilaita ei näy missään. Kuva: Heikki Marila, kotiarkisto Heikki Marila,Kuusi kuvaa,Turun taideakatemia

– Turussa oli rauha tehdä ja paneutua opiskeluun ja opiskelijaelämään. Siellä oli taiteilijaseuroja kuten Kuvantekijät ry, Arte – ne viesti aktiivista toimintaa, johon olisi ollut helppo jäädä, Heikki Marila kertoo.

Karjalaisten lapsi vaeltaa työn perässä

Laman alla vuonna 1991 valmistunut taiteilija näki ympärillään toivon pilkahduksia.

– Harrastuksen voi rahoittaa tekemällä muita töitä. Aina sitä jotain työtä löytyy, huomauttaa lastentarhassa ja saippuatehtaallakin hommia paiskinut Heikki Marila.

Karjalaiset juuret vaikuttavat ikääntymisen myötä enemmän.― Heikki Marila

Kahden evakon lapsi tottui liikkumaan ja muuttamaan sinne, missä työt ovat. Kun maaomaisuutta tai omaa tilaa ei ollut, elanto piti hakea sieltä, missä se oli tarjolla.

Marila kertoo, että on itse aina muuttanut työtilojen perässä. Turusta tie vei Hyvinkäälle, mistä löytyi sopiva työhuone – ja yllättäen myös töitä lasten ja nuorten taidekerhon opettajana.

Punaisen langan oikea ja vasen puoli

41-vuotiaana Heikki Marila loi omakuvasarjan, jota taidekriitikot ylistivät. Kuvat syntyivät perinteiseen omakuvatraditioon tehtyjen hakujen ja kokeilujen kautta.

– Omakuvan minäkuva on siloteltu ja romantisoitu, muodon ja valon tulkintaa, Marila tiivistää monien taitelijoiden lähestymistapaa. Marila teki toisin.
– Surkea omakuva tuli muodoksi, jonka parissa läträsin, ja tapahtui maalaamistavan siirto nonfiguratiivisesta esittävään.

Omakuvat, kartat ja kukkataulut – suurikokoiset ja ilmaisuvoimaiset – ovat tunnusomaista Heikki Marilaa.

Marila sanoo monumentalisoivansa vähäpätöisiä asioita, se on hänen punainen lankansa.

– Mun tekemisissä on punainen lanka, jonka vasemmalle ja oikealle puolelle hypitään.

Isot pinnat ja typerät aiheet

Heikki Marilan työt ovat näyttäviä ja kookkaita. Rakkaus isoihin pintoihin lähtee kouluajalta, opettajien rohkaisusta.

– Kaksi kertaa kaksi ja puoli on standardi. Kömpelyys vaatii isommat koot. Pienemmät lätkät on sellasia ranteen venyttelyjä, taiteilija veistelee.

Heikki Marilan tunnistaa myös voimakkaista väreistä ja vedoista, töiden dramaattisuudesta ja maalaustaiteen historiasta kumpuavista teemoista.

Kukkia, mistä ne tauluihin tulivat?

– Tuolta ne tupsahti, jostain maailman museoista!

Kuvataitelija heittää ironisesti, että kukat ovat typerä ja banaali aihe harrastajien ja vanhempien rouvien tauluissa.

– Nykytaiteessa ne on nou nou -aihe, Marila sanoo ja tulee perustelleeksi tarttumistaan 1600-luvun hollantilaisiin vallan ja aseman symboleihin.

Vuonna 2012 taiteilija sai Carnegie Art Award -kuvataidepalkinnon kukkatauluillaan.

– Palkinto vaikutti kysyntään, mutta pörinä ei kestä kauaa, Marila sanoo.

Miljoona Ruotsin kruunua antoi paitsi näkyvyyttä, myös mahdollisuuden tehdä näyttelyitä.

Tummien kukka-aiheiden jälkeen uudistumiskykyinen Marila onkin tarttunut rokokookaudelta tuttuihin sävyihin ja teemoihin sekä Suomen itsenäisyyden alun synkkiin tunnelmiin.