Hyppää pääsisältöön

Biibiisii vai beebeesee? Haltija vai haltia? Kielikysymykset kuumentavat tunteita – lue miksi näin on, ja testaa oma tietämyksesi

Sana "sydämen" akryylimaalilla kirjoitettuna.
Sana "sydämen" akryylimaalilla kirjoitettuna. Kuva: Yle / Mikko Lehtola äidinkieli (oppiaineet),Yle Oppiminen,kielioppi,koulut

“Ruokaa laitetaan, kaikkea muuta suomen kielessä pannaan. Ja tehän olette jo sen verran aikuisia ihmisiä, että te ette lapsellisesti naureskele kun joku sanoo panna-sanan.”

Muistan yhä lukion äidinkielen opettajan sanat, vaikka ne lausuttiin vuosia sitten. Laittaa-verbin käyttö muualla kuin keittiössä särähtää edelleen korvaani, vaikka itsekin sitä puheessani käytän.

Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Riitta Korhonen naurahtaa, kun kerron esimerkin. Yllättävän moni keskuksen Kielitoimiston neuvonnan asiakkaista muistaa äidinkielenopettajansa ohjeita monien vuosien takaa.

Miksi juuri äidinkielen tuntien opetukset ovat jääneet niin hyvin mieleen? Yhtä sanatarkasti en muista esimerkiksi biologian tai historian tuntien oppeja. Miksi kieli ylipäätään herättää niin suuria intohimoja? Korhonen löytää parikin selitystä.

– Kieli on yksi keskeisimmistä asioista, jotka tekevät meistä ihmisiä. Me toimimme kielellä, puemme ajatuksia sanoiksi, vuorovaikutamme ja ilmaisemme tunteita kielellä ja myös mielikuvittelemme kielellä.

Kirjoittamisesta saatu palaute muistetaan

Toinen selitys on juuri koulu ja koulun äidinkielenopetus. Yhdeksän vuoden oppivelvollisuuden aikana opitaan lukemaan ja kirjoittamaan, kirjoitetaan paljon ja saadaan siitä palautetta – varsinkin äidinkielenopettajalta.

– Kirjoittaminen on hyvin henkilökohtainen asia, ja kun siihen puututaan, se jää mieleen. Saattaa vielä olla, että ainoa, joka kirjoittamista arvioi, on äidinkielenopettaja, ja silloin se suhde on ehkä henkilökohtaisempi kuin muihin opettajiin. – Äidinkielenopettajien kannaltahan on ihana asia, että heidät muistetaan, heitä on pidetty luotettavina auktoriteetteina.

Koulussa syntyy monelle vahva ajatus siitä, että on olemassa “oikeaa” ja “väärää” kieltä.

Mieleen tulee lisää muistoja kouluajoilta: lukion äidinkielenopettajani korjasi aineesta sanan pärjääminen menestymiseksi. Korhonen kertoo, että tietoni on vanhentunut: pärjääminen on ollut jo pitkään kelvollista yleiskieltä.

Koulussa syntyy monelle vahva ajatus siitä, että on olemassa “oikeaa” ja “väärää” kieltä.

– Nykyään äidinkielenopetus yrittää ohjata ajattelemaan kieltä monipuolisesti, että on olemassa yleiskieltä, on olemassa murteita ja puhekieltä, jotka kaikki ovat suomen kielen muotoja. Silti monelle on iskostunut takaraivoon se opettajan palaute, ja puhekieltäkin arvioidaan kirjoitetun yleiskielen mittapuulla, mikä on vähän surullista.

Kielitoimiston neuvontaan soitetuissa puheluissakin arvostellaan usein puhuttua kieltä. Niinkuttelut, tota noin, öö ja muut turhat täytesanat ärsyttävät monia. Helposti ajatellaan, että puhujat eivät hallitse yleiskieltä tai että suomen kieli on tykkänään rappeutumassa.

Yleiskieli on suunnilleen samanlaista kuin sata vuotta sitten

Kielitoimiston neuvonnassa on vastattu suomalaisia vaivanneisiin kielikysymyksiin vuodesta 1945 alkaen. Nykyään kyselyjä tulee aiempaa vähemmän, kun moni kielen kanssa pähkäilevä löytää avun netistä Kielitoimiston sanakirjasta tai ohjepankista.

Kieli muuttuu ja kehittyy, saa vaikutteita muista kielistä ja uusista käyttötavoista, mutta Korhosen mukaan suomen kielen suuret suuntaviivat viimeisteltiin jo 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Yleiskieli on siis pääosin samanlaista kuin reilu sata vuotta sitten.

– Nyt keskustellaan aika pienistä asioista, oikeinkirjoituksesta ja vähäisistä yksityiskohdista. Vaikka kyllä niistäkin saa aikaan yllättävän kiihkeitä kiistoja, Korhonen sanoo.

Neuvonnasta kyseltiin aiemmin usein, mitä jokin vieraskielinen sana olisi suomeksi, esimerkiksi plastic, sketch ja show. Vähitellen, 1970–80-luvulla alettiin kysyä myös, miten englannin- tai muun vieraskielisen sanan voi yhdistää kääntämättä suomen kieleen (stay up -sukkahousut, drive in -grilli) tai miten se taipuu (catering, smoothie). Korhosta ilahduttaa se, että nyt taas on alettu kysellä, miten jokin sana tai ilmaisu mahtaa kääntyä suomeksi. Esimerkiksi monilla erikoisaloilla käytetään englanninkielisiä termejä, joille halutaan löytää suomenkielinen vastine.

Crossfit, kotimajoitus, mikroilme – uudet ilmiöt synnyttävät uusia sanoja

Kielitoimiston sanakirjaa päivitetään parin vuoden välein. Uudissanat heijastelevat mielenkiintoisesti aikaamme: vuoden 2020 uutuuksia ovat mm. crossfit, kotimajoitus, mikroilme, biohiili, drag-artisti, lähimaksu, hiustenpidennys, resilienssi.

Resilienssi on esimerkki sanasta, jolle ei ole löytynyt hyvää suomenkielistä vastinetta. Aiemmin suomenkielisten vastineiden löytymistä pidettiin tärkeänä, ja varsinkin 1800-luvulla monille vierasperäisille sanoille luotiin oikein joukolla suomenkielisiä vastineita. Näitä yhä yleisessä käytössä olevia oppitekoisia sanoja ovat mm. tiede, henkilö, sähkö, yliopisto.

Myös sanoma- tai aikakauslehdet järjestivät aikanaan yleisökilpailuja, joissa on etsitty vierasperäisille sanoille suomenkielisiä vastineita. Näin on saatu suomennokset esimerkiksi reklaamille (mainos) ja tippaukselle (veikkaus).

Väkisin sanoja ei kuitenkaan saada kieleen ujutettua: esimerkiksi Helsingin Sanomien lanseeraaman kilpailun voittaja sormitietokone ei onnistunut korvaamaan tablettia.

Helposti kuvitellaan, että englanti olisi jotenkin suomea hienompi kieli, ja omaa kieltä vähätellään tai jopa hävetään.― Riitta Korhonen

Englannin kielen ujuttautuminen moneen paikkaan harmittaa yleisöä ja tietysti myös kielenhuoltajaa. Kielilautakunnan kannanotossa vuonna 2018 oltiin huolestuneita mm. siitä, miten englanti valtaa alaa tieteen ja opetuksen kielenä ja samalla suomen ja ruotsin asema heikkenee.

– Englanti on siitä epäreilu kieli, että sitä eivät Suomessakaan kaikki osaa, eivät ainakaan hyvin. Helposti kuvitellaan, että englanti olisi jotenkin suomea hienompi kieli, ja omaa kieltä vähätellään tai jopa hävetään. Ehkä tässä jotain muutosta kuitenkin on tapahtumassa. Monilla keskustelufoorumeilla nimittäin paheksutaan joukolla englanninkielisiä yritysnimiä ja yksipuolista englannin ihannointia.

Tunteita ja huumoria emojeilla ja häsäreillä

Kielestä keskustellaan kiivaasti myös somessa. Kielenhuoltajan kannalta some ja netti ovatkin tuoneet kieleen paljon uutta.

– Nettikeskustelujen osallistumiskysymys on matala, ja niissä näkee monenlaista kieltä. Nettimaailman käytänteet varmaan näkyvät oikeinkirjoituksessa, lauserakenteissa mutta varsinkin siinä, että tekstit ovat usein hajanaisia.

Korhonen listaa muitakin netin kieleen ja kielenkäyttöön tuomia uusia asioita: erilaiset välimerkkikäytänteet, kuten vaikkapa pisteettömyys viestin lopussa, tviittiosallistuminen tv-ohjelmiin, verkon osto- ja myyntipalstojen oma kielikoodisto (MMM, yv, av). Emojit, giffit ja häsärit eli aihetunnisteet ovat nettiaikakauden tuotteita, joita käytetään myös kielellä leikittelyyn.

– Ne tuovat kirjoitettuun kieleen tunteita ja huumoria. Häsäreitä eli aihetunnisteita käytetään hauskasti kokonaisten lauseidenkin edessä tyyliin #pitäisiköollahuolissaan. Ja onhan se aika sympaattista, että esimerkiksi teinipoika, joka ei muuten juuri tunteistaan puhu, voi Whatsapp-viestiinsä näpytellä vahvan tunnesymbolin eli sydämen.

On monta tapaa puhua suomea

Suomessakin elää entistä enemmän ihmisiä, jotka puhuvat äidinkielenään jotakin muuta kuin suomea: venäjää, viroa, arabiaa, farsia. He puhuvat myös suomea, joka saattaa kuulostaa totutusta poikkeavalta. Korhosen mielestä onkin hyvä, että meitä “siedätetään” kuulemaan erilaisilla aksenteilla ja murteilla puhuttua suomea.

– Allergioita hoidetaan siedättämällä ja myös kielteisessä suhtautumisessa kieleen on kyse allergiasta, joka paranee siedättämällä. Meillä voisi esimerkiksi olla enemmän uutistenlukijoita, jotka puhuvat suomea eri aksenteilla. Menee kyllä varmaan vuosia, ennen kuin laajemmin suvaitsemme eri lailla puhuttua suomea.

Entä millainen kielenkäyttö saa kielenhuoltajan sapen kiehumaan? Pistääkö silmään enään, viellä vaiko sydämmeen kahdella ämmällä? Saako kaksoispassiivin käyttö (ollaan juostu) tai omistusliitteen puuttuminen (minun auto) asiantuntijan näkemään punaista?

Kielentutkijalle nämä ovat aika pieniä asioita.

– Olen kiinnostunut erilaisista kielen ilmiöistä ja ilmaisuista, eivät ne sinänsä minua ärsytä. Arkisessa nettikirjoittelussaan ihmiset kirjoittavat omilla tavoillaan; asiatekstit ovat toki eri asia. Joka tapauksessa kirjoitetussa kielessä harmittaa, jos lukijaa ei arvosteta, esimerkiksi jos käytetään englantia tai ammattislangia sellaisessa tekstissä, jota lukevat kaikki. Yleensäkin harmittaa epäkunnioittava kielenkäyttö, kapulakieli yhteydessä, jossa asian voi ilmaista selkeämminkin. Ja esimerkiksi liioittelevat, harhaanjohtavat klikkiotsikot.

Entäs se laittaa-verbi? Saako suomen kielessä laittaa jo muutakin kuin ruokaa?

– Panna-verbi on meillä ihan syyttä suotta leimaantunut niin kaksimieliseksi, että esimerkiksi oppikirjojen tekijät keksivät monenlaisia kiertoilmauksia välttääkseen sitä, Mutta kyllä laittaa-verbiäkin voi huoletta käyttää, minä esimerkiksi voin ihan hyvin laittaa vaikka tämän laukun tuohon tuolille, Korhonen sanoo.

Kiistoja kielestä

Kieliasioista ovat kiistelleet niin tavalliset kielenkäyttäjät kuin asiantuntijatkin. Taru Kolehmainen on kerännyt kirjaansa Kielenhuollon juurilla ohjeiden historiaa ja kielestä käytyä keskustelua. Tässä vain muutamia kirjasta poimittuja esimerkkejä.

Alanko tekemään vai alanko tehdä?

Vuonna 2014 suomen kielen lautakunta päätti, että alkaa tehdä -ilmaisun rinnalle hyväksyttiin myös alkaa tekemään -muoto. Päätös nostatti suorastaan myrskyn ja herätti enemmän keskustelua kuin mikään aikaisempi muutos.

– Kukaan ei osannut aavistaa sitä kohua ja palauteryöppyä, mikä päätöksestä seurasi, Riitta Korhonen kertoo. – Normi olikin kokoaan isompi, vaikka alkaa tekemään -muotoa oli jo pitkään totuttu näkemään asiateksteissäkin.

Netin keskustelupalstoilla, Twitterissä ja kielitoimiston saamassa palautteessa kyseltiin, onko millään enää mitään väliä ja saako yhdyssanatkin tästä eteenpäin kirjoittaa ihan miten sattuu. Toki kommenteissa oli mukana myös ylidramatisoivaa irvailua.

Palaute kertoo, että monet pitävät yleiskielen normeja melkeinpä luonnonlakeina. Ajatellaan, että joku muoto – yleensä se koulussa opetettu – on aidompi tai alkuperäisempi kuin toinen.

Kolehmaisen kirjassa kerrotaan, kuinka tässäkin tapauksessa ovat osin vastakkain itä- ja länsimurteet. Jo kymmentä vuotta aikaisemmin lautakunnan opettajajäsen oli esittänyt alkaa tekemään -muodon hyväksymistä, koska hänen mukaansa alkaa tehdä -normin opettaminen etenkin länsisuomalaisissa kouluissa oli työlästä.

STT - ästeetee vai esteetee? Entä BBC - biibiisii vai beebeesee?

Onko Suomen tietotoimisto STT ästeetee vai esteetee? Pelattiinko Venäjällä jalkapallon ämmäm-kisat vai emmem-kisat? Lausutaanko kirjaimet L, M, N, R ja S ä- vai e-alkuisina?

Lausuntatavasta kiisteltiin kiivaasti 1960-luvulla, kun STT:n uutisten lukija siirtyi käyttämään muotoa ästeetee entisen esteeteen sijaan.

Kolehmaisen kirjan mukaan jakolinjoja eivät tuolloin määrittäneet murrealueet, vaan aivan muut seikat: e-alkuista muotoa pidettin keinotekoisena hienosteluna, vastapuoli taas leimasi ämmät ja ällät maalaismaiseksi “lukukinkerien kieleksi”. Ällän ja ämmän puolustajien perusteluissa mainittiin myös Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, jotka lukuharjoituksissa tavasivat F-kirjaimen äffäksi, eivät effäksi.

Jopa muusikko Kari Rydman osallistui keskusteluun Ylioppilaslehdessä. Hän oli e-alkuisuuden kannalla ja syytti vastakkaiselle kannalle asettunutta Kielitoimistoa oikeakielisyysterrorista. Myös tuon ajan mediat jakautuivat: Yleisradio oli ä-linjalla, mitä Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan piti “kansan kielikorvan vastaisena”.

Ämmistä ja ällistä ei enää kiistellä, mutta miten pitäisi lausua BBC tai CNN? Puheessa harvemmin kuulee suomalaista ääntämistapaa beebeecee, vaikka se on aivan yhtä käypä kuin yleisesti käytetty biibiicii. Korhonen näkee ulkomaisten lyhenteiden lausumisessa epäloogisuuksia.

– Biibiicii-muotoa käytetään yleisesti ja jotkut eivät myönnä edes ymmärtävänsä suomalaista ääntämisasua. Kuitenkin vieraammat englanninkieliset lyhenteet, esimerkiksi AP (uutistoimisto) ja NHL lausutaan ihan suomalaisittain.

Englannin kielen valta-asema näkyy tässäkin. – Ainoastaan englanninkielisiä lyhenteitä äännetään alkukielen mukaan, ei esimerkiksi saksankielisiä. Biibiicii-muoto on kuitenkin luultavasti jo niin fraasiutunut, että sitä on vaikea muuttaa, Korhonen sanoo.

Kehottaa vai kehoittaa?

Lähes jokainen suomea kirjoittava pähkäilee joskus, pitääkö joku sana kirjoittaa i:n kanssa vai ilman sitä? Kehottaa vai kehoittaa? Sanottaa vai sanoittaa? Ilmoittautua vai ilmottautua?

I-kysymykseen etsittiin kovasti ratkaisua jo 1800-luvulla. Silloin käytössä oli kahtalaista kirjoitustapaa useissakin sanaluokissa: punanen - punainen, hevoinen - hevonen, unhottaa - unhoittaa. Molemmille muodoille oli puolustajansa, ja omaa kantaa perustetiin milloin kansanomaisuudella, milloin perinteillä ja historialla.

Mielenkiintoista onkin, että nykyiset kirjoitusmuodot ovat vasta 1950-luvulla viimeistellyn ohjeistuksen tulosta – eikä tuo ohjeistus ole aivan yksinkertainen. Yhtä hyvin olisi voitolle voinut päästä ehdotus, joka kannatti kaikissa tapauksissa i:töntä muotoa. Ohjeistuksia ei kuitenkaan ihan noin vain muutella.

– Jos nyt yhtäkkiä päättäisimme että ryhdymmekin kirjoittamaan kirjottaa, harjottaa ja sanottaa, niin aika tuoreetkin entisen normin mukaiset kirjoitetut tekstit alkaisivat nopeasti tuntua vanhentuneilta, Riitta Korhonen sanoo.

Kommentit