Hyppää pääsisältöön

Lasse Lehtisen kolumni: Kun Kekkonen niin minäkin – näin lähdin lomalle Jugoslaviaan 1967

Kolme Lasse Lehtisen lapsuuskuvaa
Kolme Lasse Lehtisen lapsuuskuvaa Kuva: Lasse Lehtisen kotialbumi Lasse Lehtinen

Kirjailija Lasse Lehtinen palaa kolumnissaan nuoruutensa varhaisiin vuosiin ja muistoihin, joihin liittyvät hänen ensimmäinen yksin tehty ulkomaanmatkansa, sosialismin erilaiset sävyt eri puolilla maailmaa ja ihmiskunnan vaaran päivät. Maailma muuttui ja sen mukana myös ihmisten arvomaailma. Erityisesti nuoret havahtuivat yhteiskunnallisiin ongelmiin ja halusivat parantaa maailmaa mutta samalla huomasivat vaikutusmahdollisuutensa, Lehtinen kirjoittaa.

Adrianmeren sinisestä turkoosiin vaihtuva väri, veden kirkkaus ja auringonpaiste kaiken tämän yllä olivat maalaispojalle mieliinpainuva elämys. Ilman lämpö oli jotain, mitä ei Suomessa kesälläkään ollut tarjolla. Olin ensimmäisellä pitkällä ulkomaanmatkallani kesällä 1967.

Olin ostanut itselleni kaksikymmenvuotislahjaksi seuramatkan Jugoslaviaan. Sitä ennen olin käynyt koulun luokkaretkellä Tukholmassa ja kielikurssilla Britanniassa, kerran Tallinnassa ja kerran Leningradissa. Mutta Adrian rannikolla olin ensimmäisen kerran matkoilla aivan yksin.

Urho Kekkonen oli vieraillut maassa neljä vuotta aikaisemmin presidentti Titon kutsusta. Presidentit saapuivat avoautolla Serbian osavaltioon vilkuttamaan tien varrella seisoville ihmisille. Belgradissa kaupunkilaiset oli komennettu heittämään kukkia saattueen tielle.

Aurinkoinen laivamatka Titon huvipurrella Galebilla päättyi Brionin saarelle. Tuolla retkellä syttyi myös romanssi Kekkosen ja presidentin seurueeseen kuuluneen Anita Hallaman kanssa. Tito vietti kesät luksushuvilallaan Istrian niemimaan kärjessä. Hänellä oli kolme yksityistä eläintarhaa, joista yksi oli Brionissa.

Tito oli kuin muutkin sosialistimaiden johtajat. Hänen arvostelemisensa oli ankarasti kielletty, kansa eli kurissa ja nuhteessa, mutta itse hän eli ylellistä elämää. Tito rakasti kauniita naisia, loistoautoja, kalliita purjeveneitä ja amerikkalaisia elokuvia. Hänellä ja hänen rehevällä vaimollaan Jovankalla oli lopulta käytössään toistasataa huvilaa ja palatsia eri puolilla maata lahjoina kiitolliselta kansalta.

Pelkästään pariskunnan arkirutiineista huolehti useampi sata henkilöä. Suurimmalla osalla heistä ei ollut kuukausiin mitään tekemistä. He tulivat työpaikoilleen joka päivä vain odottamaan, tarvitaanko heitä. Juna vaunuineen ja sen kymmenet työntekijät olivat viikosta toiseen lähtövalmiina, niin myös lukuisat autonkuljettajat ympäri maata.

Yksityinen laivasto kulutti sekin runsaasti rahaa, vaikka alukset ja henkilökunta seisoivat kuukaudesta toiseen ankkurissa. Tito kuoli 87-vuotiaana vuonna 1980. Hän oli kolmatta kertaa naimissa, mutta erosi Jovankasta juuri ennen kuolemaansa. Tito on haudattu Belgradiin.

Suomi sairastui Tukholman syndroomaan.― Lasse Lehtinen

Mitä me siihen aikaan ymmärsimme vaikkapa ilmiöstä nimeltä ”suomettuminen”? Emme juuri mitään, koska elimme sitä elämää, jota muukin Suomi eli. Suomen kansa joutui sodan jälkeen rakentamaan Neuvostoliitosta ja sen johtajista sellaisen uuden kuvan, jonka se saattoi hyväksyä. Niinpä kuva Stalinista muuttui hyväntahtoiseksi ”kansojen isäksi”, jonka yllättävä suopeus suomalaisia kohtaan herätti jopa kiitollisuuden tunteita.

Stalin oli ollut kuin ankara isä, joka yllättäen laski remminsä eikä lyönytkään lasta, jonka pelko vaihtui hetkessä kiitollisuudeksi. Vuosien mittaan Suomen ja Neuvostoliiton suhde alkoi muuttua panttivangin ja sieppaajan suhteeksi, jossa panttivanki hetki hetkeltä ymmärsi paremmin sieppaajan perusteluja. Suomi sairastui Tukholman syndroomaan.

Se on nimitys psykologiselle tilalle, jossa vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa. Taudista kärsivät saattavat antaa jälkeenpäin vangitsijoistaan heille myötämielisiä todistuksia.

Ruvettiin järjestämään juhlia, joissa kiitettiin Leniniä Suomen itsenäisyydestä ja kehuttiin mainiota yya-sopimusta. Järjestettiin juhla jopa sen kunniaksi, että oli kulunut 10 vuotta siitä, kun Suomi sai takaisin Porkkalan.

Yya-sopimuksesta ei milloinkaan ollut varsinaista sotilaallista hyötyä Neuvostoliitolle. Siellä lähdettiin realistisesti siitä, että tosi paikan tullen toinen puoli Suomesta, asekätkijät ja muut parantumattomat hatut, lipeää sopimuksen velvoitteista.

Suomen sisäpolitiikassa sopimuksen liturginen painoarvo sen sijaan oli musertava. Sopimus oli virallisen myssypolitiikkamme valtioviisaudeksi ylistämä. Jokainen valtiollinen puheenvuoro sisälsi aina viittauksen siihen. Yksikään suomalainen ei uskaltanut sitä haastaa, ja se riitti Moskovalle.

Kuubalaiselle järjestelmälle annettiinkin osuva nimi: cha-cha-cha-sosialismi.― Lasse Lehtinen

Kuubasta tuli 1960-luvun lopulla maailman nk. edistyksellisen nuorison lemmikki. Saari on kaunis, paratiisimainen, sen kansa on roduiltaan sekoittunutta ja paikallisen sanonnan mukaan kuuliaista mutta tarvittaessa julmaa. Kaikista sosialistimaista, joissa olen vieraillut, Kuuba poikkeaa yhdessä suhteessa edukseen: siellä on aina aurinkoa ja musiikkia. Jos nämä kaksi elementtiä olisi poistettu, maa olisi ollut yhtä kansandemokraattisen harmaa kuin muutkin Neuvostoliiton alusmaat. Kuubalaiselle järjestelmälle annettiinkin osuva nimi, ”cha-cha-cha-sosialismi”.


Kuuban vallankumous, niin kuin kumoukset yleensä, alkoi parempien perheiden poikien puuhasteluna. Aatteeltaan ja ajatuksiltaan Fidel Castro ja hänen kaverinsa olivat jonkinlaisia nuorsuomalaisia, mutta perin juurin suivaantuneita diktaattori Fulgencio Batistan komentoon. Yhdysvaltojen mafia oli korruptoituneen Batistan tuella tehnyt Kuubasta alusmaansa.

Kukaan ei ensin oikein ottanut vuoden 1959 kumousta tosissaan. Muulle maailmalle se näytti uuden ajan operettivallankumoukselta. Yhdysvalloille oli yllätys, että uudet vallanpitäjät eivät suostuneet kompromisseihin. Vielä suurempi yllätys se oli järjestäytyneelle rikollisuudelle, joka olisi halunnut Castron kanssa uusia sopimukset, jotka sillä oli ollut Batistan kanssa. Havanna oli tietenkin ollut myös uhkapelien kaupunki. Kun kaupunki sulkeutui, mafian oli pakko perustaa Las Vegas keskelle erämaata.

Havanna oli kuin yksi suuri ilotalo, josta saattoi ostaa palveluja mitä kummallisimpiin makuihin.
Havannassa oli lääkäreitä enemmän kuin yhdessäkään toisessa Latinalaisen Amerikan maassa, mutta he eivät tehneet kansanterveystyötä vaan palveluksia amerikkalaisille naisille, joiden kotivaltioissa abortti oli kielletty.

Hollywoodista lähetettiin filmiryhmiä kuvaamaan sissien taistelua. Pojat radikalisoituivat vuorilla, etenkin kun näkivät, miten julmia hallituksen joukot saattoivat olla sissejä ja heidän auttajiaan kohtaan. Sissisodan sääntöjen mukaisesti Castron joukot hankkivat hyvillä teoillaan maaseudun köyhien tuen.

Ihmiskunnan vaarallisin päivä oli 27.10. 1962.― Lasse Lehtinen

Kuuba solmi diplomaattiset ja kaupalliset suhteet Neuvostoliittoon vuoden 1960 alkupuolella ja
Castro aloitti sotilaallisen yhteistyön Neuvostoliiton kanssa. Kuubaan oli tarkoitus sijoittaa USA:n-vastaisiin ydiniskuihin kykeneviä Neuvostoliiton asevoimien joukkoja. Neuvostoliiton Kuuban-joukkojen suurin iskuvoima oli viidellä ohjusrykmentillä, joilla oli yhteensä muutamia kymmeniä ydinohjuksia.

Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ilmoitti televisiopuheessaan, että hyökkäys Kuubasta kostettaisiin Neuvostoliitolle, ja asetti saarron, joka esti enempien ohjusten laivaamisen Kuubaan. Lokakuun 27. päivää 1962 on sanottu ”ihmiskunnan historian vaarallisimmaksi päiväksi”. Silloin U-2-kone ammuttiin alas Kuuban yllä, ja Neuvostoliiton kuljetusalukset lähestyivät Yhdysvaltain määrittämää saartorajaa.

Tilanne raukesi seuraavana päivänä, kun neuvotteluyhteys saavutettiin. Nikita Hruštšov käännytti kuljetukset takaisin ja ilmoitti vetävänsä neuvostoliittolaiset ohjukset pois Kuubasta. Kriisin jälkeen supervallat avasivat niin sanotun kuuman linjan, suoran yhteyden suurvaltajohtajien välille, estääkseen ydinsodan syttymisen.

Teksti: Lasse Lehtinen

Maaseudulta maailmalle -sarja nyt kokonaan Areenassa. Katso heti!

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto