Emerituspiispa Eeron Huovisen äiti kuoli, kun poika oli 9-vuotias. Suru mykisti isän, ja kolme pientä poikaa jäi vastauksia vaille. Vaikka isä kertoi, että äiti meni taivaan kotiin, poikien mielestä heidän Malminkadun kotinsa olisi ollut äidille paljon parempi paikka. Nyt, 75-vuotiaana, Eero Huovinen etsii äidin kirjeistä äitiä, mutta myös itseään.
Eero Huovinen muistetaan piispana, jonka kasvot ovat kertoneet monesta kansakunnan murheesta. Oli Estonian uppoaminen, Kaakkois-Aasian tsunamin runtelemat suomalaiset, presidentti Mauno Koiviston hautajaiset.
- Kuoleman edessä olen ollut mykkyyteen taipuvainen. Minun on ollut vaikea löytää sanoja, on pitänyt pinnistellä. Kärsimyksen äärellä sanat ovat aina vähissä.
Mutta paljon hän on elämänsä aikana miettinyt äitiä. Kun äiti kuoli, isä lakkasi puhumasta äidistä, häntä ei muisteltu, eikä sitten myöskään pikkuhiljaa muistettu. Äiti haaleni surulliseksi kuvaksi olohuoneen seinälle.
- Lapsena intin ja vaadin, käytän itsestäni sellaista sanaa kuin nesessiivinen eli vaativa, tinkaava, inttävä poika. Sitten siinä kolmen-neljänkympin kieppeillä olin itseni kanssa kriisissä ja silloin tarve tietää äidistä tuli vahvana.
”Eilen Eero oli melkein petomainen…”
Kun Lauri-isä kuoli vuonna 1994, Eero sai viimein haltuunsa Aili-äidin kirjeet, päiväkirjat, monenlaiset lippuset ja lappuset. Se oli aarreaitta, jonka sisältöön piti tutustua pikkuhiljaa. Nyt nuo ajatukset ovat kiteytyneet koskettavaksi kirjaksi Äitiä ikävä.
- Ei minua pelottanut tai ujostuttanut tarttua kirjeisiin, on ehkä vähän noloakin tunnustaa, että luin ensimmäiseksi itsestäni, niistä ajoista, kun olin neljä-viisivuotias. Halusin tietää, mitä äiti minusta sanoo, itse kun en muista mitään.
Ja sanoihan äiti. Kun isä oli poissa, joko saarnamatkoilla tai opiskelemassa ulkomailla, hammaslääkäriäiti hoiti työnsä ja pyöritti kolmen pikkupojan ja myös isovanhempien asuttamaa taloutta yksin.
Eero kutsuu lapsuudenkotiaan Malminkadun teatteriksi, jossa äiti oli ohjaaja ja pojat aika huonosti hallittavia näyttelijöitä. Usein pojat tappelivat aamusta iltaan, niin että huulet olivat verillä ja silmät mustana. Äidin mielestä Huovisen miehet olivat varsinaisia rehvastelijoita ja suurentelijoita, ja Eero itse arvelee täyttäneensä tämä tehtävän hyvin.
- Kun äiti kirjoittaa isälle, että eilen Eero oli melkein petomainen, kulki ympäriinsä ja huusi, että antakaa minun tapella rauhassa, niin silti se on ihmeellistä, miten niistä kirjeistä näkyy suuri rakkaus ja välittäminen, ehkä joku pieni ylpeyskin omia karhumaisia poikia kohtaan.
Mutta ajan tavan mukaan äiti myös kuritti poikiaan.
- Kirjeissä on sellainenkin lause, että pahanteon jälkeen pojat tulivat jonossa piiskattaviksi. En minä sitä oikein ruumiilliseksi kuritukseksi sanoisi, ei siitä mitään traumoja jäänyt. Äidin mukaan sitten aina jälkeenpäin halittiin ja suukoteltiin.
Äidin hiuskiehkura kirjan välissä
Kun Eero Huovinen kävi läpi äidin papereita, hän löysi aarteen, 10-vuotiaan Ailin muistokirjan kiiltokuvineen ja muistolauseineen. Kirjan välissä oli paksu tupsu kullanvärisiä hiuksia, äidin hiuksia.
- En muistanut äidin ääntä, en tuoksuja, niin tämä hiustupsu jotenkin on sellainen käsinkosketeltava yhteys sieltä 90 vuoden takaa. Ei se tuoksu miltään ja tuntuu vain hiuksilta, mutta kyllä se vähän pysäyttää.
Pikkuhiljaa lapsuus ja äidin kuva alkoivat saada värejä, ja tuntui, että omatkin muistot alkoivat palata.
Eero sanoo, että oikeastaan on mahdotonta sanoa, kumpaa hän loppujen lopuksi etsi, äitiä vai itseään.
Löytyi myös aivan uudenlainen kuva äidistä. Isä oli Roomassa opiskelemassa ja äiti matkusti sinne kylään. Kaunis pariskunta kävelee Via del Corsolla, huolettomina ja tyylikkäinä. Sen äidin kanssa Eerokin olisi halunnut kävellä.
- Ajatella, jos ysikymppinen äiti ja melkein yhtä vanha poikansa kävelisivät siellä, istuisivat katukahvilaan, ottaisivat espresson tai camparisoodan ja olisivat vaan. En ole koskaan ajatellut, että mitä pitäisi kysyä, se on vaan se haave äidin läheisyydestä.
”Rakastinko Ailia liikaa…”
Eero Huovinen kertoo maaliskuusta 1954. Hän kutsuu sitä kuukauden onnen ajaksi. Ailin äiti oli kuollut, ja surusta huolimatta Aili tuntui tuntevan myös suurta helpotusta. Nyt on jalat oman pöydän alla, hän sanoi.
- Asunnossa tehtiin remonttia, äiti sai uudet vastaanottotilat, perunkirjoitus hoidettiin, mummin vaatteet myytiin ja vaikutti siltä, että tulevaisuuteen katsottiin valoisasti.
Mutta sitten kaikki muuttui. Äiti alkoi saada outoja oireita, joutui sairaalaan eikä enää palannut kotiin. Arki romahti, isä lamaantui ja äidin viimeisen kesän aikana kolmea poikaa kuljeteltiin kuin paketteja eri huusholleihin huollettaviksi. Äiti kyllä kirjoitteli sairaalasta, kyseli kuulumisia, mutta sairauden laatua ja vakavuutta ei lapsille kerrottu.
Eero on myöhemmin halunnut selvittää äidin kuolinsyyn, saada asiaan jonkun päätöksen.
- Reumaattisen kuumeen jälkeinen valtimoiden kyhmytulehdus, näin papereissa lukee.
Eero sanoo, että aikuisiällä ja elämänkokemuksella hän voi ymmärtää isän vaikenemista. Ailin ja Laurin tarina oli suuri rakkaustarina, jota isä on kuvannut 11 vuoden ihanaksi uneksi. Siksi menetys oli niin valtava.
- Silti tuntui aika karulta ja hurjalta lukea, mitä isä oli muistotilaisuudessa puhunut. Että rakastiko hän Ailia liikaa ja siksi Jumala otti hänet pois. Se on kyllä kohtuuton kysymys, ja kyllä minä nyt ajattelen, että äiti ja Jumala kuuluvat vähän eri koreihin eikä niitä pitäisi tällä tavalla kilpailuttaa.
Eeron isä meni kuitenkin aika pian uusiin naimisiin, ja äitipuolestaan Eerolla on pelkkää hyvää sanottavaa. Välit isään olivat usein hankalat. Eeron mukaan itsenäistyminen ja opiskelemaan lähteminen olivat hänen pelastuksensa.
- Olen Stadin kundi, täällä elänyt ja täällä toivon kuolevani.
”Tavataan pojat sitten taivaassa”
Äidin kuoleman jälkeen Huovisen poikien iltarukoukset päättyivät aina toiveeseen taivaan kodista, siitä, missä äitikin jo on. Kun äiti sanoi sairaalassa pojilleen, että tavataan sitten taivaassa, niin mitä pienet pojat mahtoivat taivaasta ajatella?
- Mietin paljon sitä, että onko ihmisen elämän jälkeen mahdollista nähdä paitsi Kristuksen kasvot, niin myös rakkaiden kasvot. Kristillisessä uskossa on vahva luottamus ruumiin ylösnousemukseen, mutta jos minun ruumiini nousee ylös, niin sitä muotoa en uskalla edes arvata.
- Silti luulen, että minua taivaassa odottaa iloinen, elämänmyönteinen ja rakastava äiti.
Flinkkilä & Tastula Yle TV1 sunnuntaina 10.5.2020 kello 9.05 sekä Yle Areena. Ohjelman ensiesitys oli 25.1.2020.
