Hyppää pääsisältöön

Juha Hurmeen kolumni: Kyllä urheilu aina sotimisen voittaa

Kuva Juha Hurmeesta
Kuva Juha Hurmeesta Kuva: Joonas Josefsson Juha Hurme,KulttuuriCocktail

Maailmalla on taas viime aikoina harmillisesti rähinöity. Mieli vetäytyy silloin väkisinkin hoopoista pyssynheiluttajista urheilurintamalle, jossa kilpavietti ja kunnianhimo ovat sublimoidut leikkitaisteluiksi. Kulttuuri on väkivallan vastakohta, ja urheilu on kulttuuria jos mikä.

Suomi-urheilun juuret ulottuvat pitkälle Paavo Nurmen patsaan taakse. Aleksis Kiven seitsemän veljestä harrastavat niin itsestään selvästi kiekko- ja mailapeli kurraa, murtomaastoon soveltuvaa pesäpallon, jääkiekon, golfin ja salibandyn raisua ugrilaista kantamuotoa, että lajin täytyi olla selkeänä sekä kirjailijan että hänen olettamansa lukijakunnan mielissä. Ja kun pojat painivat olkimolskilla pirtissään, he keskustelevat temmellyksen ohessa tarkasti säännöistä ja pykälistä, joiden rajoissa osallistujien on pysyttävä.

Seitsemän veljestä on kansalliseepos, hämmästyttävä kulttuuriluomus ja yksi maailmanhistorian hauskimmista kirjoista, joka sisältää suuren määrän urheilullista, organisoitua harrastustoimintaa.

Aleksis Kivi ei ollut vielä syntynytkään, kun monitieteilijä Elias Lönnrot aloitti tuhatkilometriset patikka-, hiihto- ja souturetkensä keräten suullista runoperintöä, vertaillen murteita ja kieliä, tutkien kasveja ja harjoittaen tarvittaessa lääkärin praktiikkaa. Kaikesta kiinnostunut Lönnrot pani merkille maaseudun nuorison ahkerasti harjoittamat iloleikit: majaset, muonaset, leskiset, kuuroset, sokkoset, polttoset ja pitkän pallon lyömiset sekä tanssikisat ja muut hikoiluttavat ja hengästyttävät hypyt.

Kilpaurheilutoiminta on ajanut tasa-arvon asiaa tehokkaammin kuin mikään muu viimeisen sadan vuoden aikana.

Lönnrot ulotti kaksi kertaa tutkimusmatkansa Lappiin ja huomioi ihaillen saamelaisväestön nokkelan tavan pysyä lämpimänä paukkupakkasessa vetoporojen lepotauoilla: he painivat lumihangessa, sekä naiset että miehet.

Uppsalan yliopistossa opiskellut Sompion saamelainen Olaus Sirma kertoi kotipuolensa monipuolisesta ruumiinkulttuurista jo 1670-luvulla professori Schefferukselle, joka siirsi raportin hienoon tietokirjaansa Lapponia. Sirma kuvailee lumihangessa järjestettäviä pituus- ja korkeushyppykilpailuja, arktista esipesäpalloa ja muinaissählyä sekä tarkkojen sääntöjen mukaista joukkuepainia.

Urheilu on ihanaa muun muassa siitä syystä, että kilpaurheilutoiminta on ajanut sukupuolten tasa-arvon asiaa tehokkaammin kuin mikään muu ilmiö maailmassa viimeisen sadan vuoden aikana. Tässä tasa-arvotyössä kysymys ei ole vähemmästä kuin ainoan reitin paaluttamisesta inhimilliseen tulevaisuuteen.

Suomen hienoin saavutus kaikilla aloilla kautta aikojen on naisten varhainen äänioikeus ja vaalikelpoisuus. Suomen eduskuntaan valittiin maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot 1907. Esimerkiksi Wyomingissa, Yhdysvalloissa, naiset olivat päässeet äänestämään jo 1869, mutta vain jos osasivat ampua. Ja ehdokkaaksi ei olisi päässyt Calamity Janekaan.

Naisurheilu lähti kuitenkin vaisusti liikkeelle Suomessa, vaikka yksi varhaisimmista urheilutähdistämme ja sen aikainen superjulkkis oli pariluistelija Ludowika Jakobsson, joka miehensä Walterin kanssa voitti kolme maailmanmestaruutta ja päälle olympiakultaa Antwerpenin kesäolympialaisissa 1920. Luit oikein, kesäkisoissa. Taitoluistelu oli kesäkisojen lajivalikoimassa, koska talvikisoja ei silloin vielä ollut. Saksalaissyntyiselle Ludowikalle oli sopivasti myönnetty Suomen kansalaisuus kisojen alla.

Suomen Urheiluliitto suhtautui erityisen nuisevasti naisyleisurheilijoihin, jotka pääsivät geimeihin mukaan kunnolla vasta toisen maailmansodan jälkeen. Kaisa Parviainen kiitti myöhäisestä luottamuksesta ja toi heti 1948 Lontoosta keihäshopeaa.

Sen jälkeen urheilu on meillä ja muualla ollut naisten juhlaa. Suomalaisten naishiihtäjien menestysputki Siiri Rantasesta Krista Pärmäkoskeen tarkoittaa seitsemän vuosikymmenen mittaista mitalijuhlaa. Siinä on kakkua syöty satoja kiloja.

Suomalaisten naishiihtäjien menestysputki tarkoittaa seitsemän vuosikymmenen mittaista mitalijuhlaa.

Naisurheilun maailmanvalloitusta on vaivatonta seurata tarkastelemalla olympialaisten kisojen lajivalikoiman muutosta.

Naisten kuulantyöntö oli olympialajina ensimmäisen kerran 1948. Samana vuonna myös alppilajit järjestettiin naisille ensimmäisen kerran olympialaisissa. Lisää olympialaisen emansipaation riemutilastoja:

800 metrin juoksu 1960, 1500 metrin juoksu 1972, 400 metrin aidat ja maraton 1984 ja kolmiloikka 1996. Maailmanmainio leikkisä taitolaji lumilautailu valittiin historiallisesti olympialajiksi yhtä aikaa sekä naisille että miehille 1998. Jalkapalloa naiset pääsivät pelaamaan olympialaisiin 1996 ja lätkää kaksi vuotta myöhemmin.

Leikkivä ihminen, homo ludens, oli jo varhain keksinyt moukarinheiton, jossa tavoitteena on viskata kädensijalliseen teräsvaijeriin kiinnitettyä metallipalloa mahdollisimman pitkälle. Naisille tämä uljas laji vapautui olympiakisoissa vuonna 2000, samoin seiväshyppy. Suomen ensimmäinen urheilulehti vuodelta 1886 oli muuten nimeltään Uljas. Naisten olympiapainit alkoivat 2004, nyrkkeily 2012 ja mäkihyppy 2014.

Lähimenneisyyden suurimpia suomalaisia urheilumenestyjiä ovat olleet maastohiihdon 11-kertainen olympiavoittaja Tanja Kari ja ammunnan olympiavoittaja ja maailmanmestari Minna Leinonen. He ovat urheiluaatteen hienostuneimman osaston, vammaisurheilun, maailmantähtiä. Vammaisurheilun vyöry osallistujien ja räjähdysmäisesti laajenevan yleisön riemuksi on yksi ihmiskunnan merkittävimpiä saavutuksia repaleisella, sotaisella ja ylikuumenevalla vuosituhannellamme. Se on positiivinen, vahva signaali kaiken sekaisen sorron ja vihaisen puheen keskellä.

Urheilu olkoon esikuvamme. Tällöin on toivoa vielä jäljellä ei-urheilullisillakin sektoreilla.

Kommentit