Hyppää pääsisältöön

Petoja ja pelkoja, mutta myös suurta kunnioitusta – ihmisen luontosuhde on muuttunut, mutta vanhat uskomukset elävät

Hauki on edelleen peto, ahven ahdistunut herkkäsielu, ja konna on konna. Vaikka eläimet ovat etääntyneet arjestamme, niin perinteenä kulkevat eläinmyytit ja uskomukset elävät yhä ja vaikuttavat siihen, miten me suhtaudumme eri eläinlajeihin.

Suomalainen kansanrunous on täynnä myyttisiä eläimiä, joiden valtakunta ulottui paljon nykymaailmaa laajemmalle – "veden alle, tähtitaivaisiin, aikojen taakse ja elämän rajan yli".

Minkälaiset eläimet ovat olleet erityisen tärkeitä myyttien lähteitä? Minna Pyykkö keskusteli aiheesta kalevalamittaisen runouden tuntijan, folkloristi Liisa Kasken kanssa.

Hauki ei ole mikään jees-mies, ja ahvenella on syy itkuunsa

Uskomukset kaloista kertovat parhaiten sen, miten eri lailla nykyihminen ajattelee eläimistä. Vedenalainen maailma on edelleen mystinen paikka, mutta aiemmin esimerkiksi hyväksyttiin, että pinnanalaisen eläimillä on sielu.

– Ennen ei ollut mahdoton ajatus, että kalat itkevät tai laulavat. Tai että kaloilla on tunteet, Kaski kertoo.

Tätä on nyt tieteessä myös tutkittu ja tiedetään, että erityisesti ahven, tuo eväkansan mietteliäs herkkäsielu, ahdistuu herkästi.

– Onhan se ymmärrettävää, että ahventa ahdistaa, kun tietää, että ihminen tulee rannasta vetämään, ja syvemmälle kun se menee, niin tulee hauki syömään, Liisa Kaski pohtii.

Hauki oli peto ja tärkeä noidan apuri.

Myyttien mukaan äkäisenoloinen hauki oli noidan apuri, jolla on tärkeitä taitoja kuten kyky hengittää veden alla ja pettämätön vainu. Hauen leuoissa ja hampaissa oli jokin merkillinen voima, ja sen leuoista olivat peräisin niin kantele kuin venekin.

– Hauki on erityisen myyttinen pinnan alla eläjä. Se kulki siellä alisessa, maan alaisessa maailmassa ja pääsi sinne minne ihminen ei pääse. Hauki oli myös negatiivinen hahmo, joka esimerkiksi vei sairaan sielun Tuonelaan – eli ei mikään auttajaeläin perinteisessä shamanismissa.

Hirven jäljistä syntyivät Suomen järvet

Joka kolmas Suomen alueella tiedossa olevista kalliomaalauksista esittää hirveä. Aiheina ovat hirvipäiset tai hirven sarvista muodostuneet veneet tai ihmisen näköinen hahmo, jolla on päässään hirven sarvet.

– Ihan yleismaailmallinen myytti on se, että kun hirvi kasvattaa uudet sarvet, niin se nostaa auringon uudestaan taivaalle täällä pohjoisessa kaamoksen jälkeen. Hirvenhiihtoon eli takaa-ajoon liittyy puolestaan tarina järvien synnystä. Kun hirvi juoksee, tai kun sen takaa-ajaja tekee sauvoilla reikiä maastoon, niin niistä ovat syntyneet järvet. Lopuksi hirvi pääsee takaa-ajajaa pakoon taivaalle, ja siitä syntyy Otava, Liisa Kaski kertoo.

Mesikämmen, kontio, lullamoinen, ohto – karhun nimeä ei sopinut lausua ääneen

Ihminen on aina suhtautunut karhuun tunteenomaisesti: sitä on pelätty, kunnioitettu, ihailtu, rakastettu ja vihattu. Monille karhu on juuri Se myyttinen eläin.

– Karhulla on monta nimeä, ja todennäköisesti siksi, että karhun oikeaa nimeä ei vanhojen uskomusten mukaan sopinut lausua ääneen, Kaski pohtii.

Karhua metsästettiin ja saalista juhlittiin karhunpeijaisilla. Kyseessä oli monimutkainen näytelmä, jossa karhua vuoroin pilkattiin ja lepyteltiin. Tapetun karhun kallo oli pitojen päätteeksi nostettava männyn nokkaan, jotta karhu pääsisi syntymään uudestaan.

– Karhun tappamisen herättämä syyllisyys ja pelon tunteet saattoivat pohjautua uskomukseen ihmisen ja karhun läheisestä sukulaisuudesta.

Ja totta – onhan karhumaisuudessa jotain perin tuttua.

"Suo nousi suden jaloissa, kangas karhun kämmenissä."

Sudella on ollut yhtä monta lempinimeä kuin karhulla, mutta ne on aikojen kuluessa unohdettu. Syytä tähän ei tiedä edes asiaa tutkinut Liisa Kaski.

– Se on mielenkiintoista, miksi nykypäivänä sutta vihataan, mutta karhuun on säilynyt lempeämpi suhde. Ehkä syy on siinä, että karhu on mielletty esimerkiksi ihmisen pojaksi tai kirotuksi ihmiseksi. Susi ei kuitenkaan vanhoissa myyteissä ole ollut mitenkään pahis, Kaski toteaa.

Konna sai jo varhain roistomaisen merkityksensä

Kasken mukaan aliseen maailmaan kosketuksissa olevat otukset kytkettiin herkästi noituuteen. Mustassa magiassa sana "konna" tarkoitti roistoa jo ammoisina aikoina. Rupikonnan ihon myrkyllisyys ja puolustautuminen väkevällä virtsasuihkulla olivat hyvin tiedossa. Toisaalta sammakko nähtiin hyvinkin voimakkaana ja väkevänä olentona.

Sammakkoon liittyy ihana ajatus siitä, miten se kannattelee koko taivasta.

– Se on jotenkin kaunis ajatus, että kun sammakko siellä järven pohjamudassa horrostaa talvella, niin samalla se kannattelee meitä kaikkia ja koko maailmankaikkeutta.

Myyttiset eläimet eivät aina olleet isoja ja vahvoja, vaan ihan pienetkin voivat olla väkeviä.

Arvovaltainen kuikka hallinnoi järviä ja lampia

Entäs sitten kuikka? Kuikalla oli tärkeä yhteys veden väkeen, ja sitä pidettiin niin väkevänä, että jo yksi kuikan höyhen auttoi merkittävästi koskenlaskussa. Mestarillinen kalastaja tunnettiin kansanperinteessäkin äänestään – sen huutelu on hyvin voitu tulkita silloisessa, paljon hiljaisemmassa maailmassa vedenhaltian ääneksi.

Kansanperinteen näkökulmasta linnut ovat opettaneet meidät laulamaan ja ne toteuttavat ihmisen unelman lentämisestä. Muuttolinnut olivat puolestaan kytköksissä sekä tulevaisuuteen että menneisyyteen.

– Linnut ovat rakkaita – ne päästävät meidät lähelleen ja seuraamaan esimerkiksi lastenhoitopuuhiaan. Ehkä siksi, että ne tietävät pääsevänsä ihmistä pakoon, Liisa Kaski pohtii. Mutta ne ovat olleet mielenkiintoista seurattavaa varmasti myös tuhat vuotta sitten.

Kuuntele radio-ohjelma Minna Pyykön maailma: Suuria ja pieniä myyttisiä eläimiä ja lisää tarinoita esimerkiksi pääskysestä:

Lähde:
Liisa Kaski: Myyttiset eläimet - tarua ja totta eläinten mahdista
Kuvitus: Minna Pyykkö