Hyppää pääsisältöön

Tylsää ihmistä ei ole olemassa – Neiti Aika -dokumenttielokuvan Sirkka-Liisa on samalla vuoden epäkiinnostavin ja tärkein päähenkilö

Neiti Ajan Sirkka-Liisa
Neiti Ajan Sirkka-Liisa Kuva: Elina Talvensaari KulttuuriCocktail

Mitä sinusta jää jäljelle, kun olet kuollut? Kertooko kotisi sinusta lopulta mitään? Elina Talvensaaren uusi dokumenttielokuva Neiti Aika (2019) pakottaa katsojan kysymään itseltään nämä kysymykset. Neiti Aika kertoo Sirkka-Liisasta, jonka kuolinpesää ohjaaja alkaa tutkia. Elokuva saa ensi-iltansa DocPoint-festivaalilla.

Tyypillisen takaa-ajoelokuvan ennalta-arvattavin kohtaus alkaa: syytön mies pakenee metsään. Paikalle tuodaan koiralauma, jolle annetaan vainu etsityn vaatekappaleesta. Saavatko ketterästi maastossa etenevät koirat miehen kiinni? Eivät tietenkään.

Ohjaaja Elina Talvensaari joutuu vainukoiran hommiin dokumentissaan Neiti Aika. Talvensaaren päähenkilö on kuollut. Näissä tapauksissa dokumentaristi tarvitsee jäljittämiseen konkreettisen löydön, kuten valokuvan, kirjeen tai päiväkirjan.

Sirkka-Liisa on epäkiinnostavin dokumenttielokuvan päähenkilö, jonka tiedän. Silti en ole ajatellut viime aikoina ketään muuta niin paljon kuin häntä.

Entä jos löytö ei olekaan kovin kiinnostava, eikä päähenkilön elämä tarjoa erityisempiä draaman aineksia? Moni ohjaaja olisi lyönyt hanskat tiskiin. Talvensaari ei lyönyt. Onneksi.

Elokuvan alussa Talvensaari muuttaa asuntoon, jossa on edellisen asukkaan irtaimisto. Koti vaikuttaa tylsältä: tavallisen vanhuksen merkityksetöntä vanhusmateriaalia, jonka kokenut kuolinpesän arvioija kuittaisi rutiininomaisesti arvottomaksi.

Roinan seasta löytyy päiväkirja, josta selviää, että asunnossa vuosikymmeniä asuneen naisen nimi on Sirkka-Liisa. Hän on kuollut iäkkäänä ilman lähiomaisia.

Päiväkirjan avulla tavarat alkavat saada merkityksiä ja Talvensaari käyttää päiväkirjaa myös päähenkilönsä taustojen selvittämiseen. Se ei johda poikkeusyksilön jäljille, saati keskelle suurta salaisuutta tai skandaalia. Sieltä ei löydy mitään, mihin voisi liittää muodikkaan kohu-etuliitteen.

Neiti Aika kertoo ihmisestä, jonka ohi kävelemme viikottain kauppareissulla tai työmatkalla. Sellaisesta, joka ei herätä kysymyksiä eikä kiinnitä huomiota.

Sirkka-Liisa on epäkiinnostavin dokumenttielokuvan päähenkilö, jonka tiedän. Silti en ole ajatellut viime aikoina ketään muuta niin paljon kuin häntä.

neiti Ajan Sirkka-Liisa
neiti Ajan Sirkka-Liisa Kuva: Elina Talvensaari KulttuuriCocktail

En voi tietää dokumentin perusteella, oliko Sirkka-Liisan elämä tylsää. Ja vaikka hänen lähemmäs 100 elinvuottaan olisi ollut yhtä jännitysnäytelmää, niin mitä sitten.

Sirkka-Liisa on täydellinen vastakohta nykyajan kieroutuneelle ihmiskuvalle. Pelkästään tuo sana, ihmiskuva, kielii identiteettiongelmasta: liitämme ihmisyyteen kuvan.

Murehdimme kiusallisen asian tultua ilmi, millaisen kuvan tämäkin asia meistä antaa. Emme huolestu siitä, mitä samainen asia merkitsee ihmisyydellemme.

Hankimme kaunolla kirjoitettuja elämänviisaustatuointeja, vaikkemme osaa enää edes kirjoittaa kaunoa – saati, että muistaisimme elää viisaasti.

Sosiaalinen media on kuin tehty kuvan luomista varten. Sinne luodulla omaelämäkerralla ei ole lopulta paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa.

Luomme tileillemme tarinaa jännittävästä hahmosta, jolla on tylsää vain silloin, kun tylsyyden voi esittää huvittavasti – niin, että siinä on meemiainesta. Ei aika kultaa muistoja, vaan me itse.

Elokuvan perusteella on vaikeaa kuvitella, että Sirkka-Liisa olisi hankkinut esineitä, kuvannut kaitafilmejä ja pitänyt päiväkirjaa luodakseen yleisöä miellyttävän kuvan itsestään.

Tietenkin myös Sirkka-Liisan (1915–2012) aikakauden ihmiset huolehtivat imagostaan, olivat kateellisia naapureiden sisustusratkaisuille ja hankkivat krääsää “pahan päivän varalle”. Olemme aina olleet turhamaisia ja ahmatteja.

Sirkka-Liisassa on kuitenkin jotain erilaista. Koen hänet ihmisenä, joka ei teeskentele, ja joka haluaa muistaa elämänsä sellaisena kuin se on ollut.

Minulle hänen hiljainen esimerkkinsä muistuttaa, että voin elää merkityksellistä elämää itseäni enkä muita varten – olematta kuitenkaan itsekäs.

Neiti Ajan Sirkka-Liisa
Neiti Ajan Sirkka-Liisa Kuva: Elina Talvensaari KulttuuriCocktail

Olisi kiinnostavaa nähdä, millaisia kuolinpesädokumentteja syntyy viidenkymmenen vuoden kuluttua. Mistä dokumentaristit saavat vainun, kun tulevaisuuden sirkkaliisat kuolevat? Toimimattomista iPhoneista ja Ikean sohville jääneistä Addun verkkareista?

Ehkä rajaamme elämäämme konmarittelemalla ja kertomalla omaelämäkerrallisia tietojamme Facebookissa siksi, ettemme halua meistä jäävän muistoja.

Kenties olemme zeniläisempiä kuin luulemmekaan: tiedostamme, että sosiaaliseen mediaan muistojen jakaminen on digitaalisen mandalan kokoamista. Verkon kaatuessa kaikki meistä katoaa ja hyvä niin. Mitä väliä?

Näin syvällisiä tuskin olemme. Emme toivo, että meidät unohdetaan. Haluamme jättää maailman jonkin muunkin jäljen kuin hiilijalanjäljen.

“Jäljen jättäminen maailmaan” tuntuu kuitenkin sujuvan heikonpuoleisesti. Harva rientää työpäivän jälkeen lähettämään paperisia kirjeitä ja istuttamaan puita. Tiedämme, mikä olisi oikein, mutta emme kuitenkaan toimi sen mukaan.

Nykyaikaa symboloi parhaiten kaunolla kirjoitettu elämänviisaustatuointi.

Hankimme käsivarsiimme kauniisti koristeltuja carpediemejä, vaikkemme osaa enää edes kirjoittaa kaunoa – saati, että muistaisimme elää viisaasti.

Kollektiivisen muistinmenetyksen lisäksi meitä vaivaa kärsimättömyys. Olemme pikatuomioita jakavia ja yleistyksiin taipuvaisia otuksia.

Sorruin monta kertaa tekemään Sirkka-Liisan elämästä pika-analyysejä dokumenttia katsoessani. Jotain kuitenkin tapahtui, kun Neiti Aika alkoi olla loppusuoralla. Kun huudahdin "Tuollainen tylsimys!", minusta tuntui kuin Sirkka-Liisa olisi kuiskannut minulle: "Oletko aivan varma?"

Yleistämisen ansaan mennään hieman myös Neiti Ajassa. Ohjaaja tekee Sirkka-Liisan päiväkirjojen ja valokuvien perusteella pari yleistystä, joilla ei ole kunnollisia perusteluita.

Risteilyillä otettujen valokuvien perusteella Talvensaari kuittaa Sirkka-Liisan päättäneen käyttää elämänsä 20 viimeisen elinvuoden merkitykselliset hetket Ruotsinlaivoilla.

Saattoi päähenkilö kokea elämänsä ehtoopuolella merkittäviä hetkiä muuallakin kuin laivamatkoilla.

Kun Sirkka-Liisa jää miehensä kanssa eläkkeelle, ohjaaja toteaa ääniraidalla: “Heidän elämänsä on paljon lähempänä loppua kuin alkua, mutta he eivät tunnu huomaavan sitä lainkaan. He näyttävät elävän ihan rauhassa ja hyvillä mielin, suorastaan onnellisina.”

Mistä sen voi tietää, kuinka tietoinen pariskunta on ollut ajan rajallisuudesta ja tahoillaan omasta kuolemasta? Tai ovatko he oikeasti olleet onnettomia kuvaa otettaessa?

Talvensaaren dokumentilla on kuitenkin enemmän ansioita kuin heikkouksia. Neiti Aika toimii samanaikaisesti meditatiivisena ja elämän peruskysymyksiä käsittelevänä kokemuksena.

Ikään kuin Talvensaari antaisi katsojalle sellaisen Neiti Ajan puhelinnumeron, johon soittamalla voi ajan tarkastamisen lisäksi keskustella ajan olemuksesta ja siitä, miten aikaansa haluaa käyttää ja mitä siitä muistaa.

Talvensaaren dokumentin suurin draama – ja samalla suurin ansio – on siinä, ettei siinä ole draamaa. Draama löytyy teoksen herättämistä kysymyksistä.

Neiti Ajan Sirkka-Liisa
Neiti Ajan Sirkka-Liisa Kuva: Elina Talvensaari KulttuuriCocktail

Neiti Aika on ensi-illassa DocPoint-festivaalilla Helsingissä 27.1.2020. Yle esittää elokuvan myöhemmin tänä vuonna.

Keskustelu sulkeutuu 22.2.2020.
Keskustele