Hyppää pääsisältöön

Iiro Rantalan mylly jauhaa Gershwiniä

Pianisti-säveltäjä Iiro Rantalalla on paljon pyrintöjä taidemusiikin raja-aitojen tällä puolen, ja niissä erääksi yhteistyökumppaniksi on vakiintunut Bremenin Deutsche Kammerphilharmonie. Edellisellä yhteislevyllä Rantala höysti omia kappaleitaan Mozartin pianokonsertolla, kun taas uutuusjulkaisulla preludina toimii George Gershwinin pianoklassikko Rhapsody in Blue. Muuten reseptiä ei juuri ole peukaloitu, ja miksi pitäisikään.

Iiro Rantala playing Gershwin
Iiro Rantala playing Gershwin Uudet levyt

Rhapsody in Bluesta riittää isojen amerikkalaisten orkesterien tirisevänmehukkaita versioita, joissa jazz yhdistyy klassiseen vähintään yhtä luontevasti kuin Iiro Rantalan elämässä. Bremenin soittoniekkojen sävykirjo, svengi ja hehku eivät tällä kertaa riitä kärkitulkintojen joukkoon, mutta Rantalan kumivasaramainen, tunnistettavan energinen tyyli tuottaa aivan tarpeeksi lisäarvoa, ja ainakin toinen kulmakarvani kohosi, kun Rantala intoutui improvisoimaan läpisävellettyyn musiikkiin.

Levylle valikoituneet Rantalan omat kappaleet ovat tuttuja aiemmilta levyiltä, paitsi yksi uusi tango, joka kuulostaa Iiro Rantalan tangolta. Orkesterisovituksissa Rantala on käyttänyt luottomiehiään: Jaakko Kuusiston ja Teppo Ali-Mattilan rinnalle on tullut Oliver Groenewald, ja tuloksena on luontevaa third stream -sointia taidemusiikkiorkesterin osaamisen rajoissa. Rantalan musiikille olennaiset aksentit orkesteri hoitaa tarkemmin kuin edellisellä levyllä, ja kompeissa alkaa olla amerikkalaisen studio-orkesterin röyhkeää massaa.

Vaikka Rantalan sävelkynä tuottaa omaan makuuni melko kantikasta tavaraa, niin onhan se vaihtelua löysään perusjatsiin ja kelpaa oivallisesti materiaaliksi taidemusiikkiyhteistyöhön, jossa kaikki ovat mukavuusalueensa reunalla. Parin kuuntelun jälkeen kappaleiden saumat alkoivat tosin mielikuvissani irvistellä kuin elementtitaloissa.

Levyn paras ja melkeinpä ainoa uutuus on viulisti Antti Tikkanen, joka konserttimestarin penkiltä hoitaa monta merkittävää sooloa. Tikkanen on Rantalan ja taidemusiikin väliin tavallaan parempi silta kuin vaikkapa Pekka Kuusisto, koska Tikkasen tyyli on klassisempi, mutta joustoa riittää suuntaan jos toiseenkin. Hard Score -kappaleen soolon Tikkanen hoitaa erittäin katu-uskottavasti ja Freedomin soolossa hänen plastisuutensa tasapainottaa Rantalan kulmikkuutta. Gershwinin Porgy and Bess -sarjassa Tikkanen on erityisen kotonaan, mutta Heifetzin sovituksen virtuoosielementit ja etenkin pariäänet jäävät hiukkasen ohuiksi.

Tälläkään uutuuslevyllä en siis varauksetta innostu Rantalan pianismin kaikista sävyistä tai rohkeasta uudistumisesta, mutta ihailen työteliäisyyttä ja näkemyksellisyyttä. Yhdessä ACT-levymerkin kanssa hän tietää mitä tekee ja tekee sitä paljon.

"Iiro Rantala playing Gershwin". George Gershwin: Rhapsody in Blue; Porgy and Bess Suite. Iiro Rantala: Musiikkia, sov. Jaakko Kuusisto, Oliver Groenewald ja Teppo Ali-Mattila. - Iiro Rantala, piano, ja Deutsche Kammerphilharmonie Bremen/Jonathan Bloxham, sekä Antti Tikkanen, viulu. (ACT 9893-2)

Kuuntele Uudet levyt 28.1.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Pieni mutta taidokas kokoonpano korostaa vokaalipolyfonian herkkyyttä

    Levyarvostelu

    New York Polyphony on renessanssin vokaalipolyfoniaan erikoistunut mieskvartetti, joka pystyy esittämään neliäänistä, korkeaakin satsia musiikin vaatimalla kirkkaudella ja yhtenäisyydellä. Maailmanluokan osaaminen on tarpeen, koska paastonajan levyllään yhtye esittää Francisco de Peñalosan ja Pedro de Escobarin tunteikasta mutta äärimmäisen herkkää polyfoniaa.

  • Kotoisan hallittu perheduo

    Levyarvostelu

    Sopraano Vilja Riutamaa ja kitaristi Matti Riutamaa ovat sisaruksia musikaalisesta perheestä. Nuorilla taiteilijoilla on toki itsenäiset urat, mutta yhteinen Duo Hermanchito lienee heille tärkeä projekti, ja kuulostaa siltä kuin sisarukset viettäisivät yhteistä iltaa rakkaimman musiikkinsa parissa, sanattoman yhteisymmärryksen vallitessa, mutta korkealla ammattitaidolla.

  • Jablonski ymmärtää Skrjabinin masurkat

    Levyarvostelu

    Frédéric Chopin on kaikkien pianosäveltäjien esikuva, mutta hänen merkittävä masurkkatuotantonsa ei saanut juurikaan jatkajia. Syynä lienee lajityypin etnisyys - myös taidemusiikiksi tyylitellyn masurkan on säilytettävä yhteys puolalaisiin juuriin. Aleksandr Skrjabin sentään sävelsi CD-levyllisen masurkkoja, ja Ondinen uutuudella ruotsalainen pianisti Peter Jablonski tekee kauniisti kunniaa lajityypin perinteelle.

  • Kahdeksan tuntia sivistynyttä ITE-musiikkia?

    Levyarvostelu

    Kaikhosru Shapurji Sorabji oli brittiläinen säveltäjä, pianisti, kriitikko ja erakkoeksentrikko, joka 1900-luvun alkupuolella työsti valtavan määrän pianomusiikkia post-myöhäisromanttiseen mutta moninaiseen tyyliin. Monia Sorabjin teoksia on pidetty mahdottomina soittaa, ei vain teknisesti vaan myös keston takia. Esimerkiksi Dies irae -teemaan perustuva muunnelmateos Sequentia cyclica on joidenkin mielestä Sorabjin paras, mutta kestää yli kahdeksan tuntia. Ahkera Sorabji-urakoitsija Jonathan Powell on nyt saattanut senkin levylle, joten entistä laajempi perehtyminen Sorabjin taiteeseen on nyt mahdollista. Mutta onko se suositeltavaa?

Lue myös - yle.fi:stä poimittua