Hyppää pääsisältöön

Sinkovsky on barokkiviuluvirtuoosien ykkönen

Viulisti ja kontratenori Dmitri Sinkovsky tunnetaan periodipiirien väriläiskänä, ja hän on piipahdellut Suomessakin Helsingin barokkiorkesterin solistina. Itse kuitenkin huomasin vasta uuden virtuoosikonserttolevyn myötä, että Sinkovsky taitaa olla tämän hetken barokkiviuluvirtuoosien ykkönen. Pitää ollakin, kun soittaa Locatellin, Pisendelin, Leclairin, Tartinin ja Telemannin viulukonserttoja, joissa ennenkuulematon taiturillisuus on keskeinen ilmaisukeino.

Virtuosissimo / Dmitri Sinkovsky
Virtuosissimo / Dmitri Sinkovsky Uudet levyt

Naive-yhtiön julkaisun otsikko "Virtuosissimo" osuu kohdalleen. Levylle valitut säveltäjät edustivat viulunsoiton huippua eri puolilla barokin ajan Eurooppaa. Solisti saa kurotella astronomisiin korkeuksiin, väännellä sormia hankaliin moniotteisiin, ja kepittää vikkeliä kuviointeja lennokkailla jousitekniikoilla - ja kadenssissa laitetaan isompaa silmään. Levyn konsertoissa taiturillisuus palvelee kuitenkin musiikkia. Osaamisen iloa ja tuskaa ei voi välittää kuin osaamalla.

Ja Sinkovski osaa. Ei siinä mitään, että hänen kuviointinsa kihisevät nopeammin kuin korva tajuaa, eikä siinäkään kuinka rikkaasti hän koristelee hitaiden osien linjoja. Eniten minua hämmästyttää, kuinka tiukkana svengi pysyy sävelten viuhuessa, ja kuinka kirkkaina melodiat piirtyvät koristeiden alla. Huikeita yksityiskohtia ovat myös sul ponticellon ja muiden sointikikkojen luonteva käyttö sekä pariäänten täyteläinen puhtaus. Kaiken tämän Sinkovsky vieläpä tekee periodiestetiikalla ja jonkinlaisella periodiviululla. Kannattanee vakoilla hänen kieli-, talla- ja jousiratkaisujaan, jos ammattimainen barokkiviulutilutus kiinnostaa.

Mutta mallia kannattaa ottaa myös hitaiden osien huippukohdista, joissa Sinkovsky usvaisilla soinneilla ja röyhkeällä rubatolla pysäyttää ajan ikuisuudeksi tavalla, jonka osaavat vain parhaat bel canto -laulajat.

Kun vielä barokkiorkesteri Il Pomo d'Oro intoutuu tukemaan solistiaan tiukalla komppauksella ja mielikuvituksekkailla soinneilla, niin kuulijan on helppo antautua barokkivirtuositeetin vietäväksi, ja sillä matkalla riittää ihmeteltävää niin että arkihuolet unohtuvat pitkäksi aikaa.

"Virtuosissimo", säv. Locatelli, Pisendel, Leclair, Tartini ja Telemann. - Dimitri Sinkovsky, viulu, ja Il Pomo D'oro. (Naïve, OP30576)

Kuuntele Uudet levyt 28.1.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Pieni mutta taidokas kokoonpano korostaa vokaalipolyfonian herkkyyttä

    Levyarvostelu

    New York Polyphony on renessanssin vokaalipolyfoniaan erikoistunut mieskvartetti, joka pystyy esittämään neliäänistä, korkeaakin satsia musiikin vaatimalla kirkkaudella ja yhtenäisyydellä. Maailmanluokan osaaminen on tarpeen, koska paastonajan levyllään yhtye esittää Francisco de Peñalosan ja Pedro de Escobarin tunteikasta mutta äärimmäisen herkkää polyfoniaa.

  • Kotoisan hallittu perheduo

    Levyarvostelu

    Sopraano Vilja Riutamaa ja kitaristi Matti Riutamaa ovat sisaruksia musikaalisesta perheestä. Nuorilla taiteilijoilla on toki itsenäiset urat, mutta yhteinen Duo Hermanchito lienee heille tärkeä projekti, ja kuulostaa siltä kuin sisarukset viettäisivät yhteistä iltaa rakkaimman musiikkinsa parissa, sanattoman yhteisymmärryksen vallitessa, mutta korkealla ammattitaidolla.

  • Jablonski ymmärtää Skrjabinin masurkat

    Levyarvostelu

    Frédéric Chopin on kaikkien pianosäveltäjien esikuva, mutta hänen merkittävä masurkkatuotantonsa ei saanut juurikaan jatkajia. Syynä lienee lajityypin etnisyys - myös taidemusiikiksi tyylitellyn masurkan on säilytettävä yhteys puolalaisiin juuriin. Aleksandr Skrjabin sentään sävelsi CD-levyllisen masurkkoja, ja Ondinen uutuudella ruotsalainen pianisti Peter Jablonski tekee kauniisti kunniaa lajityypin perinteelle.

  • Kahdeksan tuntia sivistynyttä ITE-musiikkia?

    Levyarvostelu

    Kaikhosru Shapurji Sorabji oli brittiläinen säveltäjä, pianisti, kriitikko ja erakkoeksentrikko, joka 1900-luvun alkupuolella työsti valtavan määrän pianomusiikkia post-myöhäisromanttiseen mutta moninaiseen tyyliin. Monia Sorabjin teoksia on pidetty mahdottomina soittaa, ei vain teknisesti vaan myös keston takia. Esimerkiksi Dies irae -teemaan perustuva muunnelmateos Sequentia cyclica on joidenkin mielestä Sorabjin paras, mutta kestää yli kahdeksan tuntia. Ahkera Sorabji-urakoitsija Jonathan Powell on nyt saattanut senkin levylle, joten entistä laajempi perehtyminen Sorabjin taiteeseen on nyt mahdollista. Mutta onko se suositeltavaa?

Lue myös - yle.fi:stä poimittua