Lyhytelokuva Pysäkki toi kirjoittajalle erään bussimatkan mieleen.
Kello oli vähän jälkeen kahdeksan, kun nousin muiden aamumatkustajien kanssa kaupunkiin menevään bussiin. Istuin hieman keskiovien jälkeen bussin vasemmalle puolelle ikkunan viereiselle paikalle isoon upottavaan penkkiin.
Vietin noin puolituntia kestävää koulumatkaa yleensä lukemalla läksyjä tai torkkumalla bussin ikkunaa vasten. Kyseisenä aamuna muutaman pysäkinvälin jälkeen viereeni istui uusi matkustaja. En katsonut hänen kasvojaan, mutta olemuksesta ja ruumiinrakenteesta pystyin päättelemään, että kyseessä oli aikuinen mies.
Bussi kierteli vielä hetken asuinkatuja ennen kuin siirtyi valtatielle. Niillä main aloin tuntea, että vieressä istuvan miehen jalka nojasi polveani vasten. Siirsin jalkaani hieman, mutta hetken päästä miehen polvi seurasi perässä. Siirsin jalkaani uudelleen. Ei mennyt kauaa, kun miehen polvi oli taas kiinni jalassani, ja hän alkoi hangata sitä hiljalleen reittäni vasten.
En ole varma, mikä vuodenaika oli. Luultavasti syksy tai kevät, koska muistan, että minulla ei ollut paksujen talvivaatteiden tuomaa turvaa. Elettiin 90-luvun puoliväliä, eli tapauksesta on yli 20 vuotta aikaa.
Päälläni on todennäköisesti olleet jotkut tavalliset kouluvaatteet. Muuten olisin miettinyt koko matkan, olenko itse aiheuttanut tilanteen liian paljastavalla pukeutumisella. Jo nyt ihmettelin, olinko tietämättäni antanut jonkun merkin, että lähentely aamubussissa oli se, mitä toivoin. Sillä tavalla 16-vuotiaan tytön mieli usein valitettavasti toimii.
Jos sanon jotain ääneen, kiistääkö mies kaiken? Miten muut matkustajat reagoisivat?
Ajatukseni seilasivat koko matkan sen väliä, kuvittelenko vain kaiken, ja miten minun pitäisi toimia. Jos sanon jotain ääneen, kiistääkö mies kaiken ja haukkuu minut härskeistä kuvitelmista? Miten muut matkustajat reagoisivat?
Tapahtuma ei aiheuttanut minulle traumoja. Se ei muuttanut mieskuvaani tai horjuttanut luottamusta tulevissa parisuhteissa. En muuttanut kulkureittiäni tai lakannut käyttämästä julkista liikennettä. En ole purkanut aihetta terapiassa, en muista edes puhuneeni tapahtuneesta ystävilleni tai vanhemmilleni. Se on jäänyt vaivaamaan kuitenkin muista syistä.
Tuntui turhauttavalta, että en keksinyt oikeaa tapaa, miten minun pitäisi toimia. Että en uskaltanut luottaa siihen, että muut matkustajat pitäisivät puoliani. Että en pystynyt näyttämään miehelle, että hän toimi väärin.
Olin menettänyt oman tilani, ja koska en keksinyt tapaa reagoida, minulta vietiin myös valta omaan tahtooni.
Matkan loppuun mennessä olin liimautunut kiinni ikkunaan. Mies piteli jalkaansa edelleen minua vasten ja istui tässä vaiheessa jo varsin leveässä haara-asennossa. Sillekin on sittemmin annettu ihan oma nimi, manspreading. Olin menettänyt oman tilani, ja koska en keksinyt tapaa reagoida, minulta vietiin myös valta omaan tahtooni.
Bussimatka tuli uudestaan mieleeni, kun katsoin Yksittäistapaus-elokuvan Pysäkki. Siinä samanikäinen tyttö joutuu koulumatkalla häirinnän kohteeksi, eikä kanssamatkustajista kukaan puutu asiaan. Elokuvaa katsoessa osasin arvata, miten olisin vastaavassa tilanteessa itse aikoinaan reagoinut. Mutta miten reagoisin nyt aikuisena?
Iän myötä pystyy näkemään selvemmin asioita, joista nuorena on vielä hyvin epävarma. Oman puolen pitäminen alkaa olla helpompaa. Myös muiden puolustamisen toivoisi jo tulevan selkärangasta.
Olinko minä omalla hiljaisuudellani aiheuttanut sen, että hän etsi seuraavalla matkalla taas uuden helpon ahdistelun kohteen?
Luulen, että kanssani samalla bussilla matkustanut mies on myös tiennyt istuessaan viereeni, että teini-ikäinen nuori on tämän takia helppo ahdistelun kohde. Entä miten hän toimi kohtaamisemme jälkeen? Olinko minä omalla hiljaisuudellani aiheuttanut sen, että hän etsi seuraavalla matkalla taas uuden ahdisteltavan?
Olen näiden vuosien aikana keksinyt monta asiaa, jotka olisin voinut sanoa siinä tilanteessa ääneen. Näin jälkikäteen sanon hänelle: Vaikka kukaan ei puuttuisi tekoihisi, se ei tarkoita, että ne olisivat hyväksyttäviä tai merkityksettömiä.
Ja nuorelle tytölle bussissa sanon: Jos joku asia tuntuu sinusta väärältä, se on väärin. Luota tunteisiisi. Ne ovat sinun, ja ne ovat aitoja ja oikeita.
Kirjoittaja työskentelee Ylen markkinoinnissa Yksittäistapaus-kampanjan parissa.
Mikä Yksittäistapaus?
Yksittäistapaus–lyhytelokuvat ovat viidentoista elokuvantekijän, taiteilijan, tutkijan ja yhteiskuntavaikuttajan kollektiivisesti toteuttama elokuvatapaus. Elokuvat tuovat esiin naisiin kohdistuvaa näkymätöntä vallankäyttöä niin yksityiselämässä kuin yhteiskunnassa. Elokuvat kuvaavat arkisia hetkiä, joita olemme oppineet pitämään normaaleina, mutta jotka tarkemmin katsottuna osoittautuvat absurdeiksi. Kaikki 11 elokuvaa on katsottavissa Yle Areenassa.
Elokuvien tueksi sivustolla yksittaistapaus.fi on tarjolla ilmainen keskustelumateriaali, joka tarjoaa välineitä elokuvien aiheiden käsittelyyn ja sanallistamiseen.
