Hyppää pääsisältöön
Otsikkokuva: YleX Kommentti
Otsikkokuva: YleX Kommentti

Erika Vikmanin Cicciolina on UMK-historian isoimpia hittejä, mutta Euroviisuihin sillä ei ole asiaa

Junttimusiikilla on historiallisesti paikkansa Euroviisuissa, mutta jos voitto kiinnostaa, raati lähettää Rotterdamiin Catharina Zühlken, kirjoittaa YleX:n musiikkitoimittaja Anton Vanha-Majamaa.

“Suomi. Nolla pistettä.”

Miten nuo sanat vältetään tämän kevään Euroviisuissa? Sitä kysyvät nyt Uuden Musiikin Kilpailun järjestäjät ja kaikki biisivalintaan osallistuvat.

Suomen viisumenestys on ollut Lordin Hard Rock Hallelujah -voiton (2006) jälkeen laihaa. Paras sijoitus on ollut 11. (Softengine vuonna 2014), ja kuudesti ollaan jääty kokonaan finaalin ulkopuolelle.

Parina viime vuonna Suomen-ehdokas on valittu suoraan, mutta Saaran (finaalin 25. sija) ja Daruden (karsiutuminen semifinaalissa) floppien myötä esikarsintakilpa Uuden Musiikin Kilpailu on nyt tuotu takaisin. 7. maaliskuuta järjestettävään finaaliin on valittu kuusi kappaletta, jotka kilpailevat pääsystä Rotterdamin toukokuisiin Euroviisuihin.

Ennakkoon eniten on kohistu Erika Vikmanin Cicciolinasta, ja ihan syystä. Kyseessä on suomenkielinen hömppäpopin taidonnäyte ja voimalaulu, joka tuo mieleen Kikan. Vastaansanomaton syntikkamelodia tempaa mukaansa ensisekunnista, ja kertosäe on hyvällä tavalla Frederikiä.

Sillä erotuksella, että nyt ei alisteta naapurikansoja sapelilla. “Nautinnon puolesta päähän nostan seppeleen / Ja halutessani meet mun eessä polvilleen” Vikman laulaa ja saa paatuneen kriitikon heristämään nyrkkiään.

Taustalta löytyy Mökkitie Records, jossa osataan naittaa retro, populaari ja mauton yhteen tavalla, joka tuntuu melkein trendikkäältä. Levy-yhtiön perustaman Arttu Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla on lämmittänyt montaa musanörttiä tavalla, jonka ironian astetta on vaikea määrittää.

Cicciolina kuulostaa monella tapaa viisubiisiltä. Se on hölmö ja hauska. Siihen voi kehittää vaikka minkälaisen lavashow’n. Korkkareita, tissejä ja strassihaalareita, esimerkiksi.

Kappale tekee kunniaa samannimiselle italialaiselle pornotähdelle ja poliitikolle, jonka olemus on hyvin viisumainen.

Kun Cicciolina-taiteilijanimellä tunnettu Ilona Staller vuonna 1978 esitteli italialaiselle televisiolle sen ensimmäiset paljaat rinnat, oli hänellä takanaan jo vuosien ura pornotähtenä. 1980-luvulla Cicciolina siirtyi politiikkaan ja edusti ensin vihreitä, sitten radikaalipuoluetta – jälkimmäistä parlamentissa asti vuodet 1987–91.

Politiikassa hänen argumenttinsa eivät aina olleet väkevimpiä (ydinvoiman tilalle Cicciolina tarjosi rakkauden energiaa), mutta naisen kehon ja seksuaalisuuden esiinnostajana sekä niihin liittyvien tabujen murtajana Cicciolina on paikkansa modernien feministien joukossa ansainnut.

Tämän hengen Vikman kiteyttää säepariin, joka käsittelee kulttuurimme kaksinaismoralistisia sukupuolikäsityksiä ja seksiä valuuttana.

“Kun löytyy valuuttaa paidan alta / mull' on tilanteessa aina valta / Katseet ja kommentoijat kauhistelee: ‘Ei noin!’ / Miehenä olisin jo kadehdittu playboy”

Ihanaa!

Biisi on myös tyylipuhdas hitti, jollaisia UMK:n historiasta ei kovin montaa löydy. Kirjoitushetkellä Cicciolina on kiivennyt Spotifyn Suomen päivälistalla jo sijalle 4.

Mutta eihän tästä voittajaksi ole. Yleisön äänet suoratoistopalveluissa hienosti menestynyt kappale saattaa saada, mutta puolet äänistä antaa kansainvälinen raati. Sille suomenkielinen seksihumppa tuskin edustaa Eurovision Song Contestia.

Ja ihan oikein. Jos Cicciolina jollain kumman ilveellä läpäisisi UMK-seulan, Rotterdamissa kävisi todennäköisesti Kojot.

Siksi ennustan, että voiton vie joku nelikosta Tika, Aksel, Sansa ja Catharina Zühlke.

F3Min bailuraidan Bananas voi unohtaa suoraan. Se, että tiedotteissa on täytynyt erikseen alleviivata Spice Girls -vaikutteita, kertoo kappaleesta paljon.

Tikan I Let My Heart Break on pateettinen balladi, jollaisille Euroviisuissa on aina kysyntää. Se olisi kotonaan James Bondin lokalisoidussa skandiversiossa, mutta sävellys ei vedä vertoja Adelen Skyfallille ja tyylissä hävitään vaikkapa Garbagen The World Is Not Enoughille.

Sansan Lover View on oma lempparini. Se kuulostaa Sophie-Ellis Bextorilta ja Saint Etienneltä ja Robynilta ja David Guettan tai Justicen ranskalaiselta naisäänellä höystetyltä elektrolta kymmenen vuoden takaa.

Isolta yleisöltä tuskin kuitenkaan löytyy ymmärrystä Yotton ja Anton Soninin tuottamalle kappaleelle, vaikka se onkin heittämällä joukon tyylikkäin. Siinä on vähän samaa kuin vuoden 2015 viisuissa vakuttaneessa latvialaisen Aminatan Love Injectedissä, mutta kerrostalon kokoinen kertosäe puuttuu.

Ja mihin väliin ujutettaisiin pyrot?

Etunimellään esiintyvän Aksel Kankaanrannan Looking Back on yksinkertainen, mutta todella kaunis sävellys. Kankaanrannan äädessä on samanlaisia sävyjä kuin Sam Smithillä.

Suomalaisäänestäjille tuo ääni on myös tuttu yhdestä viime vuosien isoimmista hiteistä. Pyhimyksen Jättiläisellä on Spotify-soittoja yli 16 miljoonaa.

Aksel on myös imagonsa puolesta raikas edustaja. Isokokoinen, amisviiksinen ja silmälasipäinen nuori mies, joka laulaa kuin enkeli. Tällaisella cocktaililla voi hyvin hurmata äänestäjiä ympäri Euroopan.

Ja jos I Let My Heart Break tuntuu viisulavoille geenimanipuloiduilta, Looking Back on astetta tyylikkäämpi. Se ei ole juustoinen eikä överi. Tämän voi tulkita hyvänä tai huonona asiana, mutta väitän, että viisuvoittajista parhaat ylittävät viitekehyksensä ja ovat yksinkertaisesti hyvää poppia.

Joonas Angerian osin kirjoittaman laulun teematkin ovat samastuttavia, universaaleja ja vuoden eurooppalaisittain isoimpaan musiikkijuhlaan sopivia. Kertosäkeessä Aksel muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on välillä pysähtyä ja katsoa ympärilleen.

“Speeding through red lights / We had a good ride / But we never know what we have / until it's over and we're looking back”

En silti usko, että Aksel Kankaanranta pääsee Rotterdamin lavalle katsomaan ympärilleen.

Sen sijaan ennustan, että tämän vuoden UMK-voittaja on Catharina Zühlken Eternity. Paperilla kyseessä on myös biisi, joka voi pärjätä Euroviisuissa. Se on sovituksiltaan rikas ja monipuolinen, mikä on show-mielessä tärkeää. Yhteen biisiin on ahdettu monta täkyä.

Ensimmäinen säkeistö lauletaan herkästi pianon ja jousien säestämänä. Sitten laukeaa discokomppi, jonka päälle Zühlke venyttelee ääntään ihan whitneyhoustonina ja toistelee kappaleen nimeä kuin Loreen Euphoria-aikoinaan.

Loreenin tapaan Zühlke on esiintynyt Pride-kemuissa, ja hänen imagossaan on juuri sitä dramaattisuutta, jota parhaat viisukuningattaret henkivät. Biisiä on ollut tekemässä Henrik Tala, joka oli Norjan viime vuoden viisuedustajan Keiinon Spirit in the Sky -kappaleen tekijätiimissä.

Jos vain lavashow tehdään oikein, on ihan mahdollista, että toukokuussa lauletaan ympäri Eurooppaa: “Till eternityyyyyyy, till eternityy-y-y-y-yy-y-yy-y-yy.”

Korjattu: 3.2.2020 klo 10:00 Lordi voitti Euroviisut vuonna 2006 eikä 2007, kuten jutussa aikaisemmin sanottiin.