Laura Friman
Yle
”Ei voi olla totta. RIP Black Mamba.” Sunnuntai-illan somepäivitys lennättää minut uteliaana Googlen hakukenttään: ”Who is black mamba”. Urheilutietämättömyydellä brassailu on junttia, mutta hakulitaniani ei lopu tähän. ”Who is Kobe Bryant”.
Ilmeisesti olen ainoa, jolle nimi ei merkitse mitään. Some-virtani on sunnuntai-iltana suuri koripallokenttä, jolla jokainen ilmaisee järkytyksensä ilmeisen lahjakkaan ja legendaarisen sporttikonkarin tapaturmaisesta poismenosta.
Kuolinuutinen päivittyy mediasivustoilla: kuva savuavasta helikopterista, kartta turma-alueesta, Kalifornian säätiedotus, asiantuntijan analyysi kopterimallin mahdollisista heikkouksista.
Klikkailen kiimaisena menemään silkasta uteliaisuudesta. Hirveää, kamalaa, mutta jollain sairaalla tavalla kiehtovaa viihdettä!
Sosiaalisen median aikakaudella jokaiselta odotetaan mahdollisimman mehukasta anekdoottia vainajasta.
Julkkisten kuolemat ovat sosiaalisen median myötä paineistettuja päiviä, jolloin ihmisen on ilmaistava olevansa mukana suremassa. Kriteerit ovat selkeät: nopeus on valttia, ja ensimmäinen RIP-jakaja kerää pisteet.
Jos ei ehdi apajille ensimmäiseksi, on kompensoitava tunteella: mikään annostus äitelyyttä ei näissä tilanteissa ole överi. This one goes to eleven!
Jokaiselta odotetaan mahdollisimman mehukasta, henkilökohtaista anekdoottia vainajasta.
Voisi luulla, että yhdysvaltalaisen urheilumiljonäärin kohdalla tämä olisi vaikeaa, mutta mitä vielä: Bryantin kuolema leipoo hetkessä puolesta ystäväpiiristäni intohimoisia koripallon ystäviä. En voi välttyä kyyniseltä tunteelta: oletteko te kaikki tosiaan aina olleet näin helvetin kiinnostuneita tästä ihmisestä?
Viimeistään, kun ihmiset alkavat tykittää Instagram Storiesiinsa kuvia myös Bryantin samassa turmassa menehtyneestä söpöstä tyttärestä, touhu alkaa olla paksua.
Lapsen kuolema on tietysti aika traagista, mutta nyt tuiki tuntematonta tyttöä käytetään rekvisiittana jonkinlaiseen esteettiseen surumasturbaatioon.
Raadollista kyllä, syynä on mielestäni se, että Kobe Bryant ja tytär näyttävät kamalan kivoilta yhdessä: heillä on hyvät ihot, järkyttävän söpöt hymyt ja helvetin kalliit ja muodikkaat verryttelyasut. Heitä on visuaalisesti kiva surra. Särkynyt sydän -emoji kuvan nurkkaan vaan, klik.
Vaikka toisin toivoisin, en ole ilmiön yläpuolella.
Alle viikkoa myöhemmin istun taksissa, kun radiojuontaja referoi STT:n uutisen: ”Jörn Donner on kuollut”. Vedän henkeä, sillä mammuttien menehtyminen on joukkosuremisen tukahduttavinta antia. (Tiedotan jo ennalta, että kun Loiri joskus kuolee, aion muuttaa vuodeksi maasta.)
Vaikka toisin toivoisin, en ole ilmiön yläpuolella, joten alan lapioida toiveikkaana muistiani.
Suorastaan riemastun, kun muistan, että olen kuin olenkin tavannut kerran Jörn Donnerin. Hän on päivystänyt puolisentoista vuotta sitten työpaikallani Radio Helsingissä, kun olen pinonnut vihkoni ja läppärini kasaan vetämäni aamulähetyksen jälkeen ja tehnyt tilaa politiikan erikoisohjelman toimittajalle vieraineen.
Donner on noussut vaivalloisesti jakkaraltaan ja laahustanut kohti studiota. Studion ovella olen hakenut katsekontaktia hänen kanssaan, koska kuka ei haluaisi jakaa katsekontaktia Jörn Donnerin kanssa ja toivottaa hänelle valovoimaisesti huomenta?
Donner taas on viis veisannut maanisesta katseestani ja kiinnittänyt omansa studion ovelle: vaikka hänellä leikkaa yhä ihailtavasti, fyysinen ketteryys on jo kuihtumaan päin, ja studion sentin korkuinen kynnys näyttää hänestä selkeältä uhkalta.
”Tosson kynnys”, Donner tuhahtaa turhautuneena ennemmin itselleen kuin minulle.
Kirjoitan tämän Facebookiin, sillä en voi jäädä ruumiinvalvojaisista osattomaksi. Olkaa hyvä. Tosson kynnys.
Surulla mässäily ja vainajan merkityksellä nokittelu (”näin Bowien viidesti 70-luvulla”, ”minäpä törmäsin kerran Bowieen hotelli Kämpin aulassa!”) ei ole some-suremisen ainoa ärsyttävä piirre.
Julkkisten kuolinmuistelot ovat sosiaalista valuuttaa, jolla rakennamme omaa tarinaamme itsestä muille.
Vaikka kuolinpäivän kieppeillä on tietysti ihan sopivaa kunnioittaa vainajaa ja tämän läheisiä, edesmenneen sokea palvominen on usein ongelmallista.
Niin Bryantin kuin Donnerin elämäntarinoihin mahtuu vähemmän mairittelevia uutisotsikoita ja lausuntoja, joita ilman kuva kohteesta ei ole läheskään kokonainen. Rehelliset rikokset, kuten systemaattinen syyllistyminen lähisuhdeväkivaltaan, unohtuvat, kun sävellämme pateettisia narratiiveja lapsuusvuosiemme mäkikotkista.
Olisiko sittenkin kunnioittavinta kirjoittaa vainajasta rehellisesti ja moniulotteisesti?
Ennen kaikkea rehellinen katse kannattaa kääntää omiin motiiveihinsa: julkkisten kuolinmuistelot ovat sosiaalista valuuttaa, jolla rakennamme ennen kaikkea omaa tarinaamme itsestämme muille.
Toisin sanoen: miksi Jörn Donner ei voinut katsoa minua studion ovella silmiin ja sanoa jotakin hohdokkaampaa?
