Hyppää pääsisältöön

Nainen ja rikoselokuva – mikä tässä on niin vaikeata?

Faye Dunaway ja Warren Beatty elokuvassa Bonnie ja Clyde, 1967
Faye Dunaway ja Warren Beatty elokuvassa Bonnie ja Clyde, 1967 Faye Dunaway ja Warren Beatty elokuvassa Bonnie ja Clyde, 1967 Kuva: Shutterstock/ Rex Features /All Over Press Bonnie ja Clyde (elokuva),Oscar-gaala 2020

Oscar-ehdokas Irishman on yksi kaikkien aikojen rikoselokuvista, mutta mikä siitä jää vahvimmin mieleen? Toimittaja J.P. Pulkkinen pohtii naisen paikkaa rikoselokuvissa. Hän on Anna Möttölän kanssa kommentaattorina tämän vuoden Oscar-gaalan suorassa lähetyksessä, joka nähdään Yle Teemalla ja Areenassa aamuyöllä 10. helmikuuta.

Vime vuosien puheenaiheet elokuvien gaalakauden aikana ovat nämä: #oscarssowhite, #metoo, palkkatasa-arvo, Netflix.

Martin Scorsesen 10 Oscar-ehdokkuutta saanut uusi gangsterieepos Irishman liittyy kaikkiin näihin keskusteluihin. Valkoiset miehet hoitelevat siinä järjestäytyneet rikollisuuden ja ammattiyhdistysliikkeen suhteita. Täysmiehisessä ympäristössä seksuaalinen häirintä on pelkkä alaviite eikä palkkatasa-arvosta edes keskustella. Jimmy Hoffan (Al Pacino) Teamsters-kuljetusliiton töissä on vain miehiä - niin kuin on gangsteripuolellakin. Scorsesen elokuvan tuotti Netflix.

Anna Paquin elokuvassa The Irisman
Anna Paquin elokuvassa The Irishman, 2019 Anna Paquin elokuvassa The Irisman Kuva: LANDMARK MEDIA / Alamy Stock Photo / All Over Press The Irishman,Anna Paquin,Oscar-gaala 2020

On hätkähdyttävää nähdä tytär, joka ei puhu isälleen. Yksi Irishmanin monista puhuttelevista yksityiskohdista on Frank Sheeranin (Robert De Niro) tytär Peggy (Anna Paquin), jonka roolityöhön kuuluu pääasiassa vaieta ja katsoa isäänsä syyttävästi. Lopullisesti Peggy lakkaa puhumasta isälleen 3. elokuuta 1975, päivämäärä on jäänyt Frankin mieleen.

Scorsesen ja käsikirjoituksen voimaa osoittaa se, että toisin kuin perinteiset vaikenevat tai vaiennetut naiset, Peggy tuntuu puhuvan ja puhuvan hyvin voimakkaasti. Itse asiassa hän on yhtä ilmasuvoimainen kuin Jane Campionin Piano-elokuvan vaikeneva Ada, jonka tulkkina toimii pianon ohella tytär Flora. Häntä Pianossa esittää - Anna Paquin.

The Irishman elokuvassa Frank Sheeranin roolissa Robert De Niro
Robert De Niro elokuvassa The Irishman, 2019 The Irishman elokuvassa Frank Sheeranin roolissa Robert De Niro Kuva: ©Netflix/Courtesy Everett Collection/All Over Press The Irishman,Martin Scorsese,Robert De Niro,Oscar-gaala 2020

Mikä on Peggyn viesti? Että koko gangsteritouhu on syvältä. Että isä ei ole ollut läsnä perheelleen ja kun hän on ollut läsnä, toimintatavat ovat olleet kohtuuttomia. Että isän kaikki valinnat ovat järjestään olleet vääriä. Että rikollisuus on perheitä ja yhteiskuntaa ontoksi kalvavaa toimintaa. Samalla se kalvaa itse rikollisen. Irishmanin lopussa Frank Sheeran on elävä raunio.

Väkivallasta on riisuttu seksikkyys.

Irishman on upea elokuva, ja se tuntuu samalla testamentilta koko järjestäytynyttä rikollisuutta ja sitä vastaan keinolla millä hyvänsä tappelevaa virkavaltaa kuvaavalle genrelle. Sen väkivallasta on riisuttu seksikkyys, joka on elokuvalliseen esittämisen luontainen elementti (kts. mikä tahansa väkivallan tai sen uhan kiertoilmaus: mukaansatempaava, jännittävä, väkevä, rankka).

Tapa jolla Peggy Sheeran katsoo isäänsä, on myös se tapa, millä elokuva suhtautuu Frank Sheeranin ja kumppanien väkivaltaiseen tapaan elää ja ratkaista ongelmia. Frankin taustaa ja mukautumisen helppoutta vilautetaan. Frank kertoo oppineensa tappamisen armeijassa.

Näemme kohtauksen, jossa kaksi saksalaista sotilasta kaivaa kuopan, minkä jälkeen Frank mutkattomasti ampuu heidät. "En koskaan tajunnut, miten he vain kaivoivat omat hautansa. Ehkä he ajattelivat hyvän työn muuttavan asemiehen mielen." (Taustalla soi Jean Wienerin "Le grisbi", josta myöhemmin toisen rikoselokuvan yhteydessä.)

Rikoselokuvia on oudon turvallista katsoa.

Lajityyppi on yksi suosikeistani, rikoselokuvia on oudon turvallista katsoa. Kukaan ei lähde ilman asetta liikkeelle. Mitä elokuvakerrontaan tulee, tappaminen on napakka tapa ratkaista taloushuolet ja ihmissuhdeongelmat. Lopuksi paha, sopivin sen edustajista, saa palkkansa.

Monimuotoisuuden puute alalla on kuitenkin huolestuttavaa. Päätinkin tehdä listan mielestäni elokuvan historian parhaista gangsterielokuvista tarkistaakseni, mikä naisten paikka niissä on. Pahoittelen jo etukäteen, että listasta puuttuvat esimerkiksi Scarface, Heat, Get Carter ja kaikki aasialaiset helmet, jotka tunnen liian huonosti.

Naisten rooli tällä kilpaillulla alalla on kasvanut kivuliaasti.

Mikä tahansa rikos ei kelpaa, rikollisten tulee olla ammattilaisia ja poliisien omaperäisiä. Kymmenen elokuvan ja vuosikymmenten mittaan naisten rooli tällä kilpaillulla alalla on kasvanut kivuliaasti. Syyt ovat ilmeisiä, huipulla on ahdasta ja muutokset ammattiprofiileissa ovat uhka identiteetille. Niin kuin Marge Gunderson sanoo: “Sir, you have no call to get snippy with me! I'm just doing my job here.

Neljä miestä oscar-patsaat käsissään
Neljä miestä oscar-patsaat käsissään Kuva: Allstar Picture Library / Alamy Stock Photo/ All Over Press Oscar-gaala 2020

Valkoinen hehku (White Heat, käsikirjoitus Ivan Goff ja Ben Roberts, ohjaus Raoul Walsh 1949)

Cody Jarrett (James Cagney) johtaa ryöstökoplaa, joka ei kaihda tappamista. Ryhmään soluttautuu poliisi, Cody kuolee viimeisenä. Cagney oli ollut elokuvagangsterin ruumiillistuma jo Yhteiskunnan vihollisesta (1931) saakka. Uran hieman notkahdettua hän palasi Walshin ohjauksessa lavealle polulle, edellinen gangsterielokuva oli ollut Kuohuva 20-luku (1939).

Valkoisen hehkun yksi lähtöajatus oli nostalgia eli tehdä gangsterileffa entisaikojen malliin. Cody Jarrett, tuo liikkeessä oleva ruutitynnyri, olisi rikospsykologeille tai kenelle tahansa päälääkärille herkkutapaus. Kun Cagney kävi käsikirjoittajien työhuoneella, hän kysyi mikä näillä oli tavoitteena leffan päähenkilöä rakentaessa. Paha mies, Goff ja Roberts vastasivat, mutta yleisön pitää myös tajuta, miksi hän on paha.

Vaimo on Codylle paljon vähemmän tärkeä kuin äiti, joka onkin elimellinen osa Codya, hänen pahuutensa ydin. Äidin kuolema irrottaa Codysta viimeisetkin pidäkkeet. Loppurepliikki on klassikko: ”Made it, Ma! Top of the world!”. Ajatelkaapa Valkoisen hehkun loppukohtauksen rinnalle Oscar-ehdokas Jokerin loppukohtaus. Kuin kaksi marjaa.

James Cagney ja Margaret Wycherly keskustelevat vankilassa turvaverkon läpi elokuvassa Valkoinen hehku 1949
James Cagney ja Margaret Wycherly / Valkoinen hehku 1949 James Cagney ja Margaret Wycherly keskustelevat vankilassa turvaverkon läpi elokuvassa Valkoinen hehku 1949 Kuva: Copyright (c) 1949 Shutterstock. No use without permission. James Cagney,Margaret Wycherly,Valkoinen hehku

Älkää koskeko (Touchez-pas au grisbi, käsikirjoitus Jacques Becker, Maurice Griffe ja Albert Simonin, ohjaus Jacques Becker 1954)

Veteraanikonnat ovat ryöstäneet kultalastin, mutta tieto vuotaa. Tämän Pariisin alamaailmaan sijoittuvan elokuvan nostaisi listalle jo pelkästään se tapa, millä Jean Gabinin esittämä Max kävelee jukeboksille ja valitsee aina saman biisin.

Ollaan Madame Bouchen ravintolassa, Max ja toinen kokenut konna Riton istuvat syömässä nuorine ystävättärineen. Siviilit käännytetään hienovaraisesti ovelta, kun emännän suosikit ovat paikalla. Jean WienerinLe grisbin” soidessa selviää, että Maxia ja Ritonia eivät juuri kiinnosta nuoret ystävättäret eikä riekkuminen yökerhoissa. Nyt olisi mahdollisuus vetäytyä eläkkeelle. Milllaista se eläkeläisen elämä sitten olisi?

Vihje siitä tulee, kun juonen käänne johdattaa Maxin ja Ritonin edellisen salakämppään, jossa he syövät vaatimattoman iltapalan, pukeutuvat pyjamiin ja pesevät hampaat kuin vanha aviopari. Näin, rauhallista porvarillista elämää. Homma murenee, sillä Riton on turhamaisuuttaan tehnyt virheen. Hän on rehennellyt keikasta naiselle. Lopussa ammuskellaan ja Max menee vielä kerran jukeboksille. “Le grisbi” kuulostaa nyt ihan toiselta. Beckerin ja Gabinin luoma ilmapiiri on kultaa.

Jeanne Moreau, Dora Doll, Jean Gabin ja Rene Dary elokuvassa Älkää koskeko
Jeanne Moreau, Dora Doll, Jean Gabin ja Rene Dary elokuvassa Älkää koskeko Jeanne Moreau, Dora Doll, Jean Gabin ja Rene Dary elokuvassa Älkää koskeko Kuva: Photo 12 / Alamy Stock Photo Jeanne Moreau,Jean Gabin,Jacques Becker,Älkää koskeko,Dora Doll,René Dary

Peli on menetetty (The Killing, käsikirjoitus ja ohjaus Stanley Kubrick 1956)

Kuusi miestä ryöstää laukkaradan kassan, mutta tieto vuotaa. Suomenkielinen nimi on spoileri, vaikka selvää onkin, että rikoselokuvissa epäonnistutaan aina, jos kyseessä ei ole veijaritarina mallia Puhallus. Ryöstö tässä Kubrickin varhaistyössä on tulosta perinpohjaisesta suunnittelusta ja tarkkaan orkestroidusta yhteistyöstä. Peli menetetään, sillä yksi ryöstäjistä on kertonut tiedon uskottomalle vaimolleen. Syy on siis sama kuin Beckerin elokuvassa.

Juoniaihe on klassikko, sille on olemassa kioskikirjallisuuden suosima ranskankielinen termi "cherchez la femme", etsikää nainen. Jos jossain mättää, syy on todennäköisesti naisessa. Poliisien ja toimittajien työssä vastaava suosittu termi on "follow the money".

Elokuvan valinta olkoon samalla yleisesti kunnianosoitus Stanley Kubrickin ohjaajantaiteelle ja erityisesti Sterling Haydenille, tuolle entisaikojen Sean Beanille, jonka väkevän ja kärsivän hahmon olisi voinut nostaa esiin myös elokuvista Asfalttiviidakko tai Pitkät jäähyväiset.

Jay C. Flippen, Joe Sawyer, Ted De Corsia, Elisha Cook Jr ja Sterling Hayden elokuvassa Peli on menetetty
Jay C. Flippen, Joe Sawyer, Ted De Corsia, Elisha Cook Jr ja Sterling Hayden elokuvassa Peli on menetetty Jay C. Flippen, Joe Sawyer, Ted De Corsia, Elisha Cook Jr ja Sterling Hayden elokuvassa Peli on menetetty Kuva: Shutterstock/ Rex Features /All Over Press Stanley Kubrick,Peli on menetetty

Bonnie & Clyde (käsikirjoitus David Newman ja Robert Benton, ohjaus Arthur Penn, 1967)

Nuoret rakastavaiset ryöstävät pankkeja 30-luvun Teksasissa. Käsikirjoittajat Newman ja Benton olivat kovasti innostuneita ranskalaisesta uudesta aallosta. Paljon siitä keveydestä ja irtonaisuudesta, millä Godard ja Truffaut kuljettivat elokuviaan, on päätynyt tähän tarinaan lama-ajan desperado-pariskunnasta. Vaikutteet kulkivat molempiin suuntiin, sillä Godard & Truffaut olivat elokuvafaneina itse päihtyneet amerikkalaisesta elokuvasta.

Niin kuin kriitikko Pauline Kael aikanaan kirjoitti, “Bonnie & Clyde on hyvin amerikkalainen elokuva, mutta sillä on ranskalainen asenne”. Jos tuo asenne jossain näkyy, niin etenkin siinä, miten Faye Dunaway ja Warren Beatty kaiken rötöstelynsä keskellä nauravat ja poseeraavat - kuin tähdet. Hollywoodin 60-luvulla startannut uusi aalto vaikutti taustalla. Se tuotti ison liudan ikonisia mieselokuvantekijöitä (Arthur Pennin lisäksi Martin Scorsese, Francis Ford Coppola, Peter Bogdanovich, Brian De Palma, Robert Altman).

Tekemisen tuoreudesta ja dynaamisuudesta huolimatta tietyt asiat eivät muuttuneet suhteessa kulta-ajan Hollywoodiin. Miehet ohjasivat miehistä kertovia elokuvia. Saman aikaan naisten vapautusliike ja toisen aallon feminismi etenivät. Bonnie & Clyde on elokuvien joukossa poikkeus, Bonnie Parker ei ole statisti tai objekti.

Bonnie and Clyde -elokuvajuliste
Bonnie and Clyde -elokuvajuliste Kuva: Shutterstock/ Rex Features /All Over Press Warren Beatty,Faye Dunaway,Oscar-gaala 2020,Bonnie ja Clyde (elokuva)

Punainen ympyrä (Le cercle rouge, käsikirjoitus ja ohjaus Jean-Pierre Melville 1970)

Kolme miestä tekee onnistuneen timanttiryöstön, mutta lain koura iskee. Melvillen gangsteri on kuin Citroën DS, joka seisoo tyhjällä sateisella rantakadulla: väärässä paikassa oleva tyylikäs ja yksinäinen olento, joka pohtii olemisen merkitystä. Ranskalais-amerikkalainen vaikutteiden vaihto alkaa tässä jo ohjaajan nimestä. Elsassinjuutalaiseen perheeseen syntynyt Jean-Pierre Grumbach oli mukana Ranskan vastarintaliikkeesssä ja nappasi sotanimensä amerikkalaiskirjailija Herman Melvilleltä.

Niin kuin Beckerin ja Kubrickin elokuvat, Punainen ympyrä on elokuva suuresta keikasta. Alain Delon (viikset!), Gian Maria Volonté ja Yves Montand esittävät vapautunutta vankia, vankikarkuria ja juoppoa ex-poliisia, joiden timanttiryöstö on merkittävä ammattitaidon osoitus. Puhe on lakonista, tunteet pidetään kurissa, kunnia menee menestyksen edelle. Rooleissa on 26 miestä ja yksi nainen. Coen-veljesten Miller’s Crossing uusintaa hienosti Punaisen ympyrän auto-metsässä-mies-takaluukussa -aiheen, jota on varioitu myös Mafiaveljissä ja Sopranos-jaksossa Pine Barrens.

Alain Delon naamioituneena elokuvassa Punainen ympyrä
Alain Delon elokuvassa Punainen ympyrä Alain Delon naamioituneena elokuvassa Punainen ympyrä Kuva: Corona/Selenia/Kobal/Shutterstoc/AOP Jean-Pierre Melville,Alain Delon,Punainen ympyrä

Kovaotteiset miehet (French Connection, käsikirjoitus Ernest Tidyman, ohjaus William Friedkin 1971)

Rikollisjärjestö on salakuljettamassa isoa huumelastia New Yorkiin, mutta tieto kiirii ilmiantajilta poliisille. Kovaotteiset miehet on ehkä ennemminkin poliisi- kuin gangsterielokuva, sillä Gene Hackmanin ja Roy Scheiderin esittämät poliisit vievät tarinaa. He vievät sitä raivolla, mistä osa on rähjäiseen ja aggressiiviseen New Yorkiin luontaisesti kuuluvaa käytöstä. Poliisiparin ja etenkin Hackmanin esittämän Popeyen touhu on kuin hirviömäisen teinin vastuutonta riehumista, jossa oikeuden palveleminen on pelkkä tekosyy.

Kaupunki nousee esiin samalla tarkkuudella kuin Scorsesen Mean Streetsissä ja Taksikuskissa. Nimessä oleva ranskalainen yhteys viittaa Fernando Reyn esittämään huumesyndikaatin mieheen, joka on tuomassa isoa huumelastia Marseillesta. Muutamia naisia on seinäkoristeina. Kovaotteiset miehet on ruma, rivo ja raju elokuva, jota jazztrumpetisti Don Ellisin eteepäin kaatuva musiikki kiihkeyttää mahtavasti.

Gene Hackman elokuvassa Kovaotteiset miehet
Gene Hackman elokuvassa Kovaotteiset miehet Gene Hackman elokuvassa Kovaotteiset miehet Kuva: 20th Century Fox/D'Antoni Prodcutions/Schine-Moore Prods/Kobal/Shutterstock Gene Hackman,Kovaotteiset miehet

Kummisetä I-II (The Godfather I-II, käsikirjoitus Mario Puzo ja Francis Ford Coppola, ohjaus Francis Ford Coppola 1972-1974)

Vanha don kuolee, uusi don on armoton - jopa omaa perhettään kohtaan. Kummisetä-elokuvat eivät ole tyypillisiä mafiaelokuvia.

Alan perusteoksissa, kuten Arpinaama ja Yhteiskunnan vihollinen, rytmi on tiukka ja aggressiivinen. Kolmekymmenluvun lamasta ponnisti ylikierroksilla käyviä nuoria miehiä, joita James Cagney erinomaisesti ruumiillisti. Kummisedässä tällaista asennetta edustaa Sonny Corleone, joka jo alkuvaiheessa ammutaan seulaksi kuin viittauksena siitä, että kärsimättömyys ja liiallinen testosteronitaso ovat vanhanaikaisia juttuja.

Kummisetä on sukusaaga, rytmi on verkkainen ja laskelmoiva, kylmästi ajattelevien kokeneiden miesten rytmi. Kummisedän jännitteen ytimenä on mystinen “perheen” hierarkiaan kutoutuva kunniakoodi.

Siinäkin Kummisetä poikkeaa perinteestä, että varhaisissa gangsterielokuvissa nähtyjä kovapintaisia naishahmoja siitä ei löydy. Naisen asema sellaisena kuin se Coppolan ja Mario Puzon eepoksessa ilmenee, on pultattu paikalleen Sisiliassa joskus ennen 1900-lukua. Puzon kirja on elokuvia seksistisempi.

Al Pacino ja Simonetta Stefanelli häissään elokuvassa Kummisetä
Al Pacino ja Simonetta Stefanelli elokuvassa Kummisetä, 1972 Al Pacino ja Simonetta Stefanelli häissään elokuvassa Kummisetä Kuva: Credit: Photo 12 / Alamy Stock Photo Kummisetä,Francis Ford Coppola,Al Pacino,Simonetta Stefanelli

Mafiaveljet (Goodfellas, käsikirjoitus Nicholas Pileggi ja Martin Scorsese, ohjaus Martin Scorsese 1990)

Pikkupoika Henry Hill ihailee gangstereita ja vuosien mittaan hänestä tulee yksi heistä.

Martin Scorsesen on pakko olla mukana listassa ja hänen gangsterielokuvistaan tämä on suosikkini niin kauan kuin Irishman menee kenties joskus ohitse. Mean Streets, Casino ja Departed olisivat myös voineet olla listalla.

Mafiaveljet on niitä parempi muun muassa siksi, että sen “halusin aina gangsteriksi” -tarina kuljettaa vastustamattomasti ja vastuuttomasti myös populaarimusiikin yhtä lailla vastuutonta historiaa. Väkivalta, välinpitämättömyys, ahneus ja sekopäisyys kulkevat Tony Bennettin Rags to Riches -kappaleesta Sid Viciousin My Way’hin. Ne kulkevat Ray Liottan, Robert De Niron ja Joe Pescin touhuissa, ja Scorsese on huumaantunut heidän energiastaan.

Mafialta riisutaan ansiokkaasti Kummisetä-elokuvien luoma aristokraattinen kehys. Naiset ovat tyhmiä, mutta Joe Pescin äitiä esittävä Catherine Scorsese sentään laittaa hyvää pastaa.

 Ray Liotta, Robert De Niro, Paul Sorvino ja Joe Pesci elokuvassa Mafiaveljet, 1990
Ray Liotta, Robert De Niro, Paul Sorvino ja Joe Pesci elokuvassa Mafiaveljet, 1990 Ray Liotta, Robert De Niro, Paul Sorvino ja Joe Pesci elokuvassa Mafiaveljet, 1990 Kuva: ©Warner Bros/Courtesy Everett Collection/All Over Press Mafiaveljet,Robert De Niro,Joe Pesci,Martin Scorsese,Oscar-gaala 2020,Ray Liotta,Paul Sorvino

Pulp Fiction (käsikirjoitus Roger Avary ja Quentin Tarantino, ohjaus Quentin Tarantino 1994)

Pulp Fiction on joukko ohjaajansa hellimiä kohtauksia, jotka yhteen nitomalla on syntynyt hulvaton kooste, hieman kuin soittolista suosikkibiiseistä. Suomenkielinen alaotsikko “tarinoita väkivallasta” ei ole ollenkaan huono.

Tunnetuin lienee se jakso, missä Jules (Samuel L. Jackson) ja Vincent (John Travolta) tappavat kolme nuorta miestä. Siinä taitava elokuvapopulisti Tarantino yhdistelee hampurilaisdiskurssin, Hesekielin säkeet ja sadistisen monologin.

Toisessa jaksossa Butch (Bruce Willis) pelastaa Marselluksen (Ving Rhames), jota Zed raiskaa Maynardin kellarissa. Tarantinomaisella leikkaa ja liimaa -dramaturgialla se yhdistää nyrkkeilyelokuvan, Syvän joen juntit, samuraielokuvan, Väiski Vemmelsäären ja sadistisen monologin.

Omia suosikkejani ovat Winston Wolf (Harvey Keitel), joka kutsutaan paikalle aina, kun on sotku, ja kapteeni Koons (Christopher Walken) ja tarina Butchin isän kultakellosta, jonka Koons salakuljetti Vietnamista hankalassa paikassa.

Naisia on mukana useampia, muistettavimmin Marselluksen vaimo Mia (Uma Thurman), joka tanssii Vincentin kanssa twistauskilpailussa. Siinä on tietysti vitsiä, kun muistetaan Travoltan läpimurto Tony Manerona brooklynilaisessa 2001 Odyssey -diskossa.

Pulp Fiction elokuvan juliste, jossa tanssivat John Travolta ja Uma Thurman
Pulp Fiction elokuvan juliste, jossa tanssivat John Travolta ja Uma Thurman Kuva: ©Miramax/Courtesy Everett Collection/All Over Press Pulp Fiction – Tarinoita väkivallasta,John Travolta,Uma Thurman

Fargo (käsikirjoitus Joel Coen ja Ethan Coen, ohjaus Joel Coen 1996)

Autokauppiaalla on rahahuolia, bisneidea ja rikas appiukko. Hän kehittää juonen, jonka seurauksena kaikille käy huonosti.

Fargon ilmapiiristä henkii ns. Minnesota nice, joka on Southern hospitalitya paljon vähemmän tunnettu maakunnallinen erikoisuus. Sillä tarkoitetaan juurevia ja käytännönläheiseisiä pohjoisen ihmisiä, jotka eivät mielellään tee asioista numeroa.

Pohjoismaisittain tämä tuntuu tutulta ja kotoisalta. Fargo on itse asiassa suomalainen elokuva. Lumiset aukeat, autokauppiaan epäonnistumaan tuomittu juoni, groteskit konnat ja ruorissa nainen, poliisipäällikkö Marge Gunderson (Frances McDormand).

Samalla Fargo on ihastuttavan tasapainoinen, sen maisemissa on avaruutta ja selkeyttä, Carter Burwellin musiikki soi upeammin kuin koskaan ja jokaisella henkilöhahmolla on vastaparinsa tai peilikuvansa.

Terveellä järjellä ja hyvällä havaintokyvyllä Marge selvittää sotkun, joka osoittaa ainakin sen, että rikos ei ole amatöörejä varten. Marge ja hänen lintutauluja maalaava aviomiehensä ovat niin tavallisia ja kohtuullisia ihmisiä, että mikään määrä rikollisten touhuja ei heidän hyggeään horjuta.

Jos siis yleinen sääntö rikoselokuva historiassa on se, että nainen on syypää rikoksen epäonnistumiseen, niin tässä elokuvassa se ainakin on roolihahmon itsenäisyyden ja riippumattomuuden eikä ohuuden seurausta.

Frances McDormand elokuvassa Fargo
Frances McDormand elokuvassa Fargo, 1996 Frances McDormand elokuvassa Fargo Kuva: Shutterstock/ Rex Features /All Over Press Frances Mcdormand,Fargo
I am angry nearly every day of my life.― Louisa May Alcott teoksessaan Pikku naisia

Lopuksi fakta, jonka jo tiedätte. Yhdysvaltain elokuva-akatemia nimesi juuri viisi miestä Oscar-ehdokkaiksi parhaasta ohjauksesta. Oscarit jaetaan nyt 92. kerran. Viisi (5) naista on saanut tämän nimityksen, he ovat tässä: Lina Wertmüller (1976), Jane Campion (1993), Sofia Coppola (2003), Kathryn Bigelow (2009) ja Greta Gerwig (2017).

Gerwig ei saanut Pikku naisista (Little Women) toista ohjausehdokkuutta, mikä ei yllätä, mutta herättää tunteita.

Elokuvassa Marchin sisaruksista pitelemättömin Jo kysyy äidiltään Marmeelta eikö tämä koskaan suutu. Keskustelu on suoraan Louisa May Alcottin kirjasta, Tyyne Pennasen suomennoksessa (1916) Marmee vastaa: "Suutun melkein joka päivä". Alun perin Alcott kirjoitti: "I am angry nearly every day of my life."

Ero on pieni, mutta merkitsevä. Joka päivä suuttuva ihminen on jotain muuta kuin päivästä päivään vihaisena elävä. Onko diversiteetin puute jotain, mistä kiukutellaan, vai onko siitä syytä olla oikeasti vihainen?

Keskustelu sulkeutuu 6.3.2020.
Keskustele
  • Avaruusromua: Viestejä avaruudesta?

    LGM-1 ja muut pulsarit soivat uudessa musiikissa.

    Nuo säännölliset pulssimaiset signaalit vaikuttivat siltä kuin joku lähettäisi niitä tarkoituksella, kuin joku tahtoisi ottaa meihin yhteyttä. Niinpä tähtitieteen opiskelija Jocelyn Bell Burnell alkoi kutsua tuota signaalia lähettävää avaruuden kohdetta nimellä LGM-1, Little Green Men One. Hän oli juuri löytänyt ensimmäisen milloinkaan havaitun pulsarin. Nyt yli puoli vuosisataa myöhemmin pulsarit soivat uudessa musiikissa. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Ottaisitko taksikuskin mukaasi ostoksille tai oopperaan?

    Tulevaisuuden taksi voisi tarjota seuraa yksinäiselle.

    Hämmästyin hieman, kun Posti kuljetti kotiin ja asensi paikalleen verkkokaupasta ostamani kodinkoneen ja vei vielä mennessään kierrätettäväksi vanhan laitteen. Kuinka kätevää! Tällaista palvelujen yhdistelyä tarvitaan lisää.

  • Avaruusromua: Kaikki maailman etätyölaiset, rentoutukaa!

    Etätyössäkin voi stressaantua, musiikki auttaa!

    Etätyö on työtä, jota ei tehdä työpaikalla, vaan jossakin muualla. Jotkut ovat sitä mieltä, että etätyö on vähemmän stressaavaa kuin niin kutsuttu toimistotyö, ehkä siksi, että etätyössä työntekijä kokee olevansa vapaampi. Amerikkalainen Ken Elkinson tekee musiikkia yhä kasvavalle etätyöntekijöiden joukolle. Hän on sitä mieltä, että etätyössäkin voi stressaantua ja siihen voi auttaa esimerkiksi musiikki. Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri