Hyppää pääsisältöön

Hildá Länsman on kasvanut joiun voimaan

Joiku kiellettiin syntinä, mutta naiset eivät suostuneet luopumaan siitä – nyt hautajaisissakin joikataan

Muusikko Hildá Länsman on saanut kasvaa joiun voimaan ja vie joikua nyt maailmalle, vaikka papit sen aikanaan kielsivät levittäessään kristinuskoa pohjoiseen.

Punaiset matalavartiset kumisaappaat, pitkät latvoista sinisiksi värjätyt hiukset ja monta numeroa liian iso farkkutakki. Hildá Länsman etenee harmailla pitkospuilla ja hyräilee itsekseen. Juuri tällaisissa paikoissa, luonnon keskellä hänellä on tapana joikata itsekseen isänsä joikua, vaikka hänen isomummonsa ei uskaltanut joikata ollenkaan.

Hildá Länsman on pohjoissaamelainen muusikko, joka syntyi ja kasvoi Utsjoella. Muutama vuosi sitten hän muutti Suomen päälaelta sen hameenhelmaan Helsinkiin, opiskelemaan Sibelius-akatemiaan globalin musiikin linjalle. Miltei äidinmaidossa opittu joiku saa nyt entistäkin syvempää pohjaa musiikkikorkeakouluopintojen myötä.

“Joiku on minulle omaa henkistä voimavaraa.”

Isomummo joikasi salaa

Samanlaisella ylpeydellä joikuun ei voinut aikanaan suhtautua Hildá Länsmanin isomummo. Isomummon ei kuultu koskaan joikaavan, sillä hän kasvoi siinä uskossa, että joiku on syntiä. Siihen olivat syynä papit, jotka aikanaan säikähtivät joikua, sen alkuvoimaisuutta ja yhteyttä saamelaisten luonnonuskoon. Siksi joiku oli varminta leimata synniksi. Isomummo lauloi virsiä joikumaisesti ja saattoi joskus yksinolleessaan hyvin harvoin joikata.

Hildá Länsman hyppää alas pitkospuilta, astelee varvikko kahisten suuren kiven juurelle ja pysähtyy. Hän kyykistyy ja kaivaa kainalossaan kulkeneesta huivikääreestä esiin ruskeasävyisen soikean rummun. Repusta hän nostaa puolentoista litran vesipullon ja kiertää korkin auki.

Hän kaataa vettä rummun nahkaiselle kalvolle, kumauttelee hellästi pintaa pehmeäpäisellä rumpukapulalla ja kuuntelee. Rumpu on vesiviritteinen, hän selittää.

"Yhdistin äitini tekemän kehyksen ja isäni käsittelemän nahan rummuksi."

Rummun kehykset on tehnyt Hildá Länsmanin Ulla-äiti joskus 15 vuotta sitten. Nahka oli jo käynyt vanhaksi ja Länsmanin piti irrottaa se. Pakastimesta löytyi nahkaa, jonka hänen isänsä oli käsitellyt aikanaan. Länsman sulatti sen ja laittoi sankoon yhdessä pajuparkin kanssa.

Rummun tekemisestä kursseja pitänyt perhetuttava auttoi häntä kokoamaan rummun. Nyt rumpu kiertää levytysstudioita ja esiintymislavoja Hildá Länsmanin työvälineenä.

Äiti Ulla Pirttijärvi on edelläkävijä joikuperinteen uudistamisessa

Joikuperinne olisi saattanut katketa isomummoon. Kaikeksi onneksi perinne välittyi Hildá Länsmanin äidille Ulla Pirttijärvelle tämän enon kautta. Ulla Pirttijärvestä kasvoi musiikinopettaja ja joikuperinnettä uudistava artisti, joka teki joikua tunnetuksi jo alle 20-vuotiaana saamelaisyhtye Angelin tyttöjen riveissä.

Nykyään hän esiintyy ja levyttää sooloartistina sekä eri kokoonpanoissa, esimerkiksi Uuden musiikin kilpailuissakin nähdyssä Solju-yhtyeessä yhdessä tyttärensä Hildán kanssa.

“Joiun voi kokea, että se on luontouskoa tai että se on omaa ymmärrystä tästä maailmasta."

Joiku on pelottanut myös isomummoa nuorempia sukupolvia, ja jopa Utsjoella saakka. Hildá on kuullut äitinsä kertovan perheistä, joiden lapset eivät saaneet musiikintunneilla joikata.

Vielä 15–20 vuotta sitten jotkut koululaiset eivät ole saaneet olla edes luokassa, kun musiikintunnilla joikattiin. Tai sitten he eivät saaneet joikata mukana. Hildásta se kuulostaa nurinkuriselta, sillä hänen kokemuksensa on, että joikussa on voimaa.

Isän hautajaisissa Utsjoen kirkossa kuului joiku

Nyt Hildá Länsman kiertää maata ja maailmaa. Hän joikaa, laulaa ja soittaa eri kokoonpanoissa saamelaisperinteestä ammentaen ja sitä uudistaen. Hän huomaa joiun voiman kiertäessään esimerkiksi esiintymismatkoilla Vildá-duossa yhdessä harmonikkataitelija Viivi-Maria Saarenkylän kanssa.

Joiku on kuin mukana kulkeva ystävä. Sen kautta Hildá Länsman muistelee yksinäisinä hetkinä perhettään ja läheisiään ja luo yhteyttä kotiin. Esimerkiksi hänen isänsä joiku on Länsmanin tapa muistaa muutama vuosi sitten kuollutta isäänsä ja kunnioittaa hänen muistoaan. “Hei oon täällä, näetkö, muistelen sinua!”

"Tykkään maailmalla kulkiessa joikata isävainaani joikua - se on tapa muistaa."

Hildá Länsmanin arvelujen mukaan hänen isänsä hautajaiset muutama vuosi sitten olivat ensimmäinen kerta, kun Utsjoen kirkossa hautajaisissa joikattiin. Joiku oli se sama, jonka Länsman on tehnyt isälleen mutta ei ehtiny esittää hänelle sitä ennen hänen kuolemaansa. Hautajaisissa sen joikasi saamelaistaiteilija Niillas Holmberg.

Hildá Länsmanille hetki oli yksi tilaisuuden tärkeimmistä, sillä joikun voi nähdä henkilön toisena nimenä tai sitten muotokuvana tai hahmona, joka elää toisella tavalla siinä henkilössä. Siksi Länsmanin mielestään olisi luonnollista ja tärkeää, että hautajaisissa ja häissä kuuluisi joiku.

"Joiku luo yhteyttä kotiin."

Hildá Länsman kulkee polkua pitkin rinteeseen kahden korkean kiven väliin. Hyräily voimistuu voimistumistaan. Joiku lähtee jostain syvältä kehosta ja samalla kaukaa aikojen takaa. Se kaikuu kivien kyljissä ja puiden latvoissa. Tuuli nappaa sen mukaansa ja kuljettaa eteenpäin. Sävelet vaihtelevat matalalle ja korkealle ja niissä on vastaansanomatonta voimaa. Joiun kuuntelu tuntuu - ei vain korvissa - vaan kehossa.

Kuuntele Hildá Länsmanin joikua ja ajatuksia:

Saamen tyttäret: Kuusi näkökulmaa saamelaisuuteen Yle Areenassa
Pitkä dokumentti Saamen tyttäret eivät taivu kuunneltavissa Yle Areenassa