Hyppää pääsisältöön

Antti Tuisku rikkoo tabuja levyllä, jossa kuuluu Jeesus ja pyhä kosketus – ja se on meille suomalaisille vaikea paikka

Jenkkipopissa ylistetään luontevasti Jumalaa. Miksi uskonnosta laulaminen on meille suomalaisille enimmäkseen kiusallista, kysyy toimittaja Tuija Siltamäki.

Valittu kansani kuunnelkaa! Antti Tapani teidät pelastaa!

Antti Tuiskun tänään perjantaina 7. helmikuuta julkaistu albumi Valittu kansa on Tuiskun kahdestoista albumi – ja tähänastisista taatusti erikoisin.

Kaikki yksitoista kappaletta käsittelevät uskontoa ja uskonnollisuutta. On virsi 499:n mukaan nimetty Jumalan kämmenellä, elämän suuria kysymyksiä ihmettelevä Mistä minä tiedän ja säksättävä Jesse on mun frendi. Harras kuorolaulu yhdistyy trapiin ja teknorenkutukseen, ja kokemus on vähintäänkin hämmentävä.

Päässä risteilee kysymyksiä.

Mihin tällä oikein pyritään? Onko Tuisku pimahtanut lopullisesti? Mitä edes on "dos chupitos ketsupilla"?

Ja ennen kaikkea: miten tämä voi silti jotenkin toimia?

Uskonto on suomalaisessa pop-musiikissa harvinainen ja hankala aihe. Hoosiannasta laulava poppari kuulostaa helposti rippileirin iltanuotiolla huonosti kitaraa soittavalta nuorisopastorilta – tai sitten omasta kuuluisuudestaan muka itseironisesti hullaantuneelta egoistilta.

Kun Cheek sanoo olevansa hiphop-jumalan poika ja pyörii autiomaassa kaapu päällä, on lähes mahdotonta sanoa, onko se vitsi vai ei. Mutta kun Tuisku hoilottaa Halleluja! Käpälät ylös sä seuraat mua! on päivänselvää, ettei hän ainakaan täysin tosissaan ole.

Mutta jotain järkeä siinä tavallaan on.

Kuvat: Miska Lehto. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Kahdella edellisellä levyllä Tuisku on käsitellyt maallisen elämän ilot ja synnit irtosuhteista hiihtämiseen ja pettämisestä ryyppäämiseen, joten seuraavaa shokkia on etsittävä pyhän puolelta. Tyyli sopii myös nykyajan uushenkistyneeseen millenniaalimaailmaan, jossa rinnakkain elävät kansainvälisen ilmastopaneelin tieteelliset raportit ja voimakivet.

Tuisku kertookin YleX:n albumihaastattelussa halunneensa yhdistää modernin pop-musiikin elämän isoihin kysymyksiin ja kirjoittaa niistä uskonnollisen ja hengellisen tematiikan kautta – eli keksiä itsensä jälleen uudelleen.

Vähempää ei Suomen Madonnaksi pyrkivältä voi odottaakaan. Kaikkien provoilijoiden äidin Like a Prayer -musiikkivideolla ristit paloivat jo 30 vuotta sitten, eivätkä tähdet ole Yhdysvalloissa kaihtaneet uskontoa senkään jälkeen.

Yhdysvalloissa uskonto on ollut kiinteä osa populaarimusiikkia jo pitkään.

Gaalojen palkintopuheissa kiitetään Jumalaa, ja uskontoja tulee ja menee siinä missä muitakin muotivirtauksia. Juuri nyt kuuminta taitaa olla hipsterien megakirkoksi kutsuttu Hillsong, johon kuuluvat esimerkiksi Justin Bieber, Selena Gomez ja Kylie Jenner. 2000-luvun alussa Madonna hurahti kabbalaan, ja Tom Cruisen skientologiavaihetta on vaikea unohtaa, vaikka yrittäisi.

Jenkkipopissa osa uskonnollisista sisällöistä lipsahtaa läpi kuin varkain, toisia on vaikea olla huomaamatta. Kanye West julisti vuonna 2013 Yeezus-albumillaan olevansa Jumala, ja viime viime syksynä julkaistu Jesus is God -albumi on käytännössä gospelia. Jeesuksen ystäviin kuuluu myös gospelräpin pioneeriksi kutsuttu Chance the Rapper. Popin puolella uskontoa ovat näkyvästi käsitelleet esimerkiksi Taylor Swift ja Lady Gaga.

Suomessa vastaavaa traditiota ei oikein ole.

Olisihan se jotenkin yllättävää, jos Sanni kiittäisi Emma-gaalassa Jeesusta tai Pyhimys toivottaisi puheensa päätteeksi kaikille Herran siunausta.

Tai onhan meillä Juha Tapio, Ruudolf ja PastoriPike, mutta eivät Suurenmoinen elämä tai Doupeimmat Jumala seivaa ole trendikkäiden poppareiden tyylikokeiluja, vaan he ovat oikeasti uskovaisia. Vesa-Matti Loirin ja Samuli Edelmannin repertuaariin Pyhät tekstit, Virsiä ja Virsiä 2 taas sopivat siksi, että he ovat taiteilijoita.

Metallimusiikissa Jumalaa enemmän kiinnostaa Saatana, ja kirkoissa vieraillaan lähinnä pyromaanisten halujen tähden.

Valtavirtapoppareiden teksteissä ja puheissa Jeesusta ei ole juuri näkynyt.

Ja olisihan se jotenkin yllättävää, jos Sanni kiittäisi Emma-gaalassa Jeesusta tai Pyhimys toivottaisi puheensa päätteeksi kaikille Herran siunausta.

Ei siksi, että kristinusko olisi Suomessa jotenkin marginaalissa. Noin 70 prosenttia suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, ja Alma-tutkimuksen mukaan yli puolet uskoo Jumalaan tai johonkin korkeampaan voimaan.

Samassa kyselyssä luterilaisen kirkon Jumalaan ilmoitti uskovansa 33 prosenttia vastaajista. Se on yllättävän paljon siihen nähden, miten vähän uskovaisia julkkiksia meillä näkyy. Päivi Räsänen, Timo Soini ja… se pappi siinä Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa?

Miksi uskonnosta puhuminen ja laulaminen on meille enimmäkseen kiusallista?

Yksi selitys voi löytyä kulttuurista, sanoo teologian tohtori Lasse Halme.

Yhdysvalloissa vallitsevia uskonnollisia ryhmiä ovat henkilökohtaisuutta ja yksilöllisyyttä korostavat vapaakirkot. Jeesuksesta puhuminen on luonnollista, koska uskonnollisuus on iso osa ihmisen identiteettiä.

Rakkaimmat joululaulutkin kertovat unettomuudesta kärsivästä tontusta, kuolleesta pikkuveljestä ja koti-ikävästä.

Lisäksi uskonnollisia ryhmiä on paljon, kun taas Eurooppaa on "aina" leimannut monokulttuurisuus. Täällä yksi vahva tekijä kerrallaan on määrittänyt maanosan kulttuuria. Ensin Rooman valtakunta, sitten katolinen kirkko, 1500-luvulta alkaen uskonpuhdistus, jonka myötä monet yksilöllisyyttä korostaneet ryhmät pakenivat Amerikkaan ja Suomesta tuli luterilainen.

Uskonto on meillä ollut tyypillisesti jokaisen oma asia eikä jotain sellaista, jota mentäisiin julistamaan muille. Eikä valtauskontoamme luterilaisuutta varsinaisesti tunneta riehakkuudestaan. Suomalaisten rakkaimmat joululaulutkin kertovat unettomuudesta kärsivästä tontusta, kuolleesta pikkuveljestä ja koti-ikävästä.

Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä.

Yksilölliset uskonnolliset liikkeet, joissa uskoa ilmaistaan usein vapautuneemmin, ovat vähemmistössä. (Amerikkalaistyyppisiin vapaakirkkoihin kuuluu vain noin 15 000 ihmistä, helluntailaisia on noin 45 000.)

Yhdysvalloissa musiikin ja uskonnon yhteyttä selittää myös synkkä orjuuden historia. Uskonnolliset ja hengelliset laulut olivat ainoa keino, jolla orjat saattoivat kritisoida olojaan. He lauloivat Egyptin orjuuttamista israelilaisista, jotka Mooses johdatti luvattuun maahan. Afroamerikkalaisten uskonnollisista yhteisöistä puolestaan nousivat soul, blues ja monet muut musiikin suuntaukset.

Aretha Franklin, Ray Charles, Whitney HoustonElviskin lauloi gospelia kiertueidensa vapaa-ajalla, Halme luettelee.

Suomessa uskonnollisia teemoja on käsitellyt etenkin Juice Leskinen, jonka tekstien hengellisyyttä Halme on tutkinut. Halmeen tulkinnan mukaan Juice oli aina kriittinen uskonnon ulkoisia muotoja kohtaan. Hän samastui Jeesukseen ja Lutheriin asioiden kyseenalaistajana, mutta pohjimmiltaan hän oli mystikko.

Lopputuloksena syntyi esimerkiksi melankolisia rakkauslauluja, joissa on usein epäselvää, onko ahdistuneen ihmisen avunpyyntö osoitettu Jumalalle vai toiselle ihmiselle.

Siksikin Antti Tuiskun albumi yllättää.

Kuvat: Miska Lehto. Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

Tuntuu oudolta ajatella, että ensi kesänä Valittu kansa ja Jesse on mun frendi lietsoisivat festareilla kansan hurmokseen. Toisaalta, eihän Hanurissa tai Kumipuvussakaan ole kauheasti järkeä, mutta hittejä niistäkin tuli. Valitun kansan hittipotentiaali olisikin paljon pienempi, ellei Tuisku olisi kyllästänyt sitä huumorilla.

Vaikka Tuisku hengailee promokuvissa messiaanisesti lampaiden kanssa, ei tässä silti nähdä lähetyssaarnaajaa popparin asussa.

YleX:n albumihaastattelussa Tuisku kertoo kasvaneensa "perusluterilaisessa" perheessä, jossa kyllä kuuluttiin kirkkoon, mutta ei oltu uskovaisia eikä uskonnolla ollut merkittävää roolia. Tutummaksi uskonto tuli, kun hän tutustui 7-vuotiaana kahteen lestadiolaiseen lapseen.

– Mie näin siellä ne kaikki hienot asiat, tasapainon, yhteisöllisyyden ja turvan, jota usko voi parhaimmillaan tuoda. Mut sit mie näin siellä myös sen, miten helposti asiat jäävät kyseenalaistamatta. Sulle pureskellaan asiat ja vastaukset valmiiksi.

Sitä vastaan hän alkoi kapinoida teini-ikäisenä. Tuisku sanoo kokeneensa, että seurakunnat ja instituutiot sanoivat ihmisille, etteivät he riitä sellaisina kuin ovat.

– Se on aivan karmivaa.

Ehkä juuri ne kokemukset ovat innottaneet Tuiskua kirjoittamaan Valittuun kansaan kritiikkiä ihmisten tekopyhyyttä, auktoriteettejä ja instituutioita kohtaan ja kysymään, miksi seuraamme johtajiamme niin sokeasti. Omilla aivoilla ei tarvi miettiä mitään kun tottelet Anttia, nimikkosinkulla lauletaan.

Suomalainen pop-musiikki ole vielä kokenut uskonnollista vapautumista.

Tuisku on viime vuodet halunnut määrittää suomalaisen popin suuntaa, ja Valittu kansa on Tuiskun näkemys siitä, millaiseen uskonnolliseen pop-musiikkiin me olemme nyt valmiita. Ensimmäistä ison pop-tähden tekemää vakavaa hengellistä albumia saamme varmasti odotella vielä tovin.

Albumia voi lukea myös kuvauksena 2020-luvun hengellisyydestä. Siinä on sijaa ilolle ja epäilylle, eikä vaikutteiden valikoimisessa tarvitse nirsoilla.

Entä mihin Tuisku itse uskoo?

Hän ei ole täysin varma, mutta ainakin jonkin sortin johdatukseen ja siihen, etteivät asiat tapahdu sattumalta. Hän kuuluu edelleen kirkkoon ja ristii kätensä iltaisin ja kiittää kaikesta, mitä on saanut.

Muttei ole ihan varma, ketä.

Minkälainen suhde Antti Tuiskulla on kirkkoon ja uskoon? Miten Valittu kansa -kappale syntyi? Entä mitä levyllä halutaan sanoa? Tuisku jutteli Uuden musiikin X:n Jani Kareisen kanssa uudesta albumistaan. Kuuntele koko haastattelu alta!