Hyppää pääsisältöön

Maailma on usein kylmä ja julma, joten tässä lista lohtua tuovista teoksista

Kuvassa on artikkeliin valituista teoksista hahmoja, kuten Hugh Grant, Michael Gambon, Hellboy ja Beyonce.
Kuvassa on artikkeliin valituista teoksista hahmoja, kuten Hugh Grant, Michael Gambon, Hellboy ja Beyonce. Kuva: Antti Ollikainen Yle / Copyright © ©Netflix/Courtesy Everett Collection / Everett Collection/All Over Press KulttuuriCocktail

KulttuuriCocktailin toimittajat valitsivat lohtuteoksensa, joiden pariin he palaavat aina kerta toisensa jälkeen hädän hetkellä. Mukana on sarjoja, elokuvia, musiikkia ja Hugh Grantin hämmentynyt hymy. "Iso määrä DVD-levyjä luo turvaa, ei Netflix."

Sari Casal: Billy Elliot on täydellinen elokuva

Billy Elliot (Jamie Bell) hyppäämässä ilmaan balettitossut kaulan ympäri kietaistuna.
Billy Elliot (Jamie Bell). Billy Elliot (Jamie Bell) hyppäämässä ilmaan balettitossut kaulan ympäri kietaistuna. Kuva: /All Over Press Billy Elliot

Jo ikonisen aloituskohtauksen aikana rinnassani läikähtää: T-Rexin Cosmic Dancerin soidessa Billy hyppii trampoliinilla. Ah ja voi! Billy Elliot (2000) on täydellinen elokuva.

Leffa kertoo 11-vuotiaasta Billy Elliotista (Jamie Bell), joka kiinnostuu baletista 1980-luvun kaivoskaupungissa Englannissa. Kaivoksella työskentelevät isä ja isoveli osallistuvat suureen lakkoon. Balettitanssi ei tietystikään ole sosiaalisesti hyväksyttyä ajanvietettä pojalle, joten Billy osallistuu tanssitunneille salaa perheeltään.

Elokuva on upea ajankuvaus, siinä on loistava soundtrack, mutta ennen kaikkea se on alusta loppuun tunteikas kuvaus erilaisuudesta, intohimosta ja kasvamisesta. Kun aikuinen Billy elokuvan lopussa hyppää ilmaan Joutsenlammen esityksessä, kyynelehtii sekä hänen isänsä yleisössä että minä kotikatsomossa. Joka kerta.

Osaan elokuvan tietysti ulkoa, ja olen nähnyt sen lukemattomia kertoja. Omistan sen edelleen DVD:nä, vaikka luovuin kaikista muista leffoistani jo vuosia sitten, eikä minulla edes enää ole DVD-soitinta.

Muita mainintoja: Rakkautta vain (2003) (siirappisuudessaan omaa luokkaansa), Call Me By Your Name (2017) (tulevaisuuden turvasatamani).

Teemu Laaksonen: Hugh Grantin hämmennys

Hugh Grant hymyilee Notting Hill -elokuvassa.
Hugh Grant Notting Hill -elokuvassa 1994. Hugh Grant hymyilee Notting Hill -elokuvassa. Kuva: �Universal/Courtesy Everett Collection/All Over Press Hugh Grant,Notting Hill (Elokuva)

Kun maailma hämmentää (eli aika usein), on helpottavaa nähdä, kun Hugh Grant ilmentää tätä tunnetta jokaisella solullaan. Viehättävän humoristisesti hämmentynyt Grant nähdään miltei kaikissa hänen elokuvissaan, mutta paraatiesimerkkeinä mainittakoon Notting Hill (1999) ja Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994).

Kun Grantin esittämä hahmo kompastelee rakkaudessa tai on sosiaalisesti epävarma, näyttelijä sukii tukkaansa, änkyttää ja toistelee sanaa “right”. Kuten tähdelle sopiikin, Grant ei niinkään näyttele, kuin hioo ja varioi omaa valkokangashahmoaan. Sekavuuden hetkellä hän ei jää sanattomaksi, mutta ei myöskään sano kovin paljoa. Hyvien käytöstapojen ja nuhjuisen charmin takaa kajastelee isoja tunteita, joiden purkautumista katsoja jää odottamaan. Right?

Muita mainintoja: Asterix (1959–), Lucky Luke (1946–), Frendit (1994–2004).

Hannes Nissinen: Hellboy 2 herkistää joka kerta

Hellboy ja Abe Sapien robottien ympäröimänä Hellboy 2 -elokuvassa.
Hellboy (Ron Perlman) ja Abe Sapien (Doug Jones) pulassa Hellboy 2 -elokuvassa. Hellboy ja Abe Sapien robottien ympäröimänä Hellboy 2 -elokuvassa. Kuva: /All Over Press Hellboy,KulttuuriCocktail

Olen nähnyt Hellboy 2: The Golden Army -elokuvan (2008) useammin kuin minkään muun elokuvan. Se on todella hauska ja vauhdikas: Hellboy 2:n päähenkilö on punainen jätti, jonka parhaat ystävät ovat sininen kalamies ja silloin tällöin tuleen syttyvä ihminen. Hellboyn mukana kulkee saksalainen pedantti tutkija, joka on kaasulla toimiva robotti. Pidän kaikista mainituista asioista paljon.

Elokuva on kuitenkin kestosuosikki ihan muista syistä. Se on nimittäin yllättävän liikuttava. Herkistyn joka kerta kohtauksessa, jossa Hellboy heittää sylivauvan pois käsistään ampuakseen jättimäistä metsän jumalaa, “lajinsa viimeistä”, joka kuollessaan avaa hitaasti päänsä lumoavaksi supermarketin kokoiseksi orkideaksi.

Eikä se edes ole tarinan huippukohta. Hellboy 2 on täynnä tällaisia kohtauksia, jotka taiteilevat hölmöyden, patetian ja lapsenomaisen ihmetyksen täydellisessä risteyskohdassa, eli lohdullisen elokuvaviihteen niin kutsutussa sweet spotissa. Omistan Hellboy 2:n kahtena eri versiona, enkä usko koskaan kyllästyväni siihen.

Muita mainintoja: Puisto-osasto (2009–2015), Conan O’Brienin late night -komediaohjelmat, Pacific Rim – Hyökkäys maahan (2013).

Tiina Svensk: Homecoming on voimakas ja liikuttava

Beyonce Coachella-festivaalilla.
Beyonce Coachellassa 2018. Beyonce Coachella-festivaalilla. Kuva: ©Netflix/Courtesy Everett Collection/All Over Press Beyoncé,KulttuuriCocktail

Homecoming-dokumentti (2019) ravistelee minua kerta toisensa jälkeen monestakin syystä. Kyseessä on Beyoncén keikkataltiointi vuoden 2018 Coachellasta. Hän oli historiallisesti ensimmäinen afroamerikkalainen nainen, joka esiintyi festivaalin pääesiintyjänä.

Dokumentissa nähdään, miten esiintyjät valmistautuvat esitykseen ja marssittavat lavalle show’n, joka on feministinen, voimakas ja liikuttava. Ja mikä parasta? Se on ahdettu täyteen Beyoncén suurimpia kappaleita, joihin marssibändi tuo uutta mahtipontisuutta. Palaan tämän taltioinnin äärelle aina, kun haluan nauttia naurettavan lahjakkaista esiintyjistä, tunteen palosta ja musiikista, joka valaa minuun voimaa ja iloa.

Katsoin dokumentin pelkästään viime vuonna seitsemän kertaa. Ystävieni mukaan minulla meni silloin yli, kun pakotin tuntemattoman kahvilatyöntekijän katsomaan sen. Mielestäni huolehdin vain yleissivistyksestä!

Muita mainintoja:
Puisto-osasto (2009–2015). Rakastan tv-sarjan hahmoja, jokaista omalla tavallaan. Tutuille läpille on helppo nauraa kerta toisensa jälkeen. Uskon myös, että uuden tuttavuuden on oltava hyvä tyyppi, jos hän rakastaa myös Pawneen kaupungin outoja käänteitä ja tapahtumia!

Pekka Toikka: Spotifyn Post punk -soittolistat

The Curen Robert Smith istumassa nurkassa vuonna 1985.
The Curen Robert Smith vuonna 1985. The Curen Robert Smith istumassa nurkassa vuonna 1985. Kuva: Alamy Robert Smith,The Cure

Mikä tahansa soittolista, jolta löytyvät Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart, The Curen Killing an Arab ja vaikkapa The Smithsin Bigmouth Strikes Again, vie minut sekä kauas että hyvin lähelle.

Kaukaa löytyy aika, jolloin tuo musiikki syntyi. Sieltä löytyvät henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset kysymykset, joihin lahjakkaat artistit hakivat kiivaasti vastauksia. Oli uusi, edelleen vaarallinen, mutta alkupunkia kehittyneempi ja sofistikoituneempi soundi ja käsitys ihmisestä. Kaukaa löydän myös itseni, joka kuuli ja eli tämän musiikin sen syntymähetkellä. Löydän melkoisen epävarman ja uteliaan ihmisen, joka osin tuon musan kautta loi itsensä itsenäisenä, ajattelevana olentona.

Läheltä taas löydän nykyisen itseni, jolle tämän musiikin juuret eivät enää ole ajankohtaisia tai tärkeitä. Tämä ihminen on eri ja sama kuin tuo aiempi. Musiikki luo polun yli ajan, jossa molemmat puoleni kohtaavat jonkinlaisessa lohdun ja hellän ymmärryksen ilmapiirissä.

Tuomas Karemo: Laulava salapoliisi on yllättävä, oivaltava ja pelottava

Michael Gambon osoittaa aseella Laulava salapoliisi -sarjassa.
Philip Marlowe (Michael Gambon)) Laulava salapoliisi -tv-sarjassa. Michael Gambon osoittaa aseella Laulava salapoliisi -sarjassa. Kuva: Yle Kuvapalvelu. KulttuuriCocktail,Laulava salapoliisi (televisiosarja)

Lohtuelokuvan miettiminen on minulle vaikeaa, koska lohdulla on niin suuri rooli elämässäni. Syön lohturuokaa harva se päivä, kuuntelen lohduttavaa musiikkia usein – tämä on vasta listan alkua. Siispä katson myös paljon lohtuelokuvia. Niille on DVD-hyllyssäni oma osasto. Se vie paljon tilaa. Iso määrä DVD-levyjä luo turvaa, ei mikään Netflix.

Valintani on Dennis Potterin käsikirjoittama tv-sarja Laulava salapoliisi (1986). En kutsuisi sitä aivot narikkaan -tyyppiseksi lohtukatselukokemuksesi: sarja on tummasävyinen, surrealistinen ja pelottava.

Näin sen ensimmäisen kerran noin 7-vuotiaana. Sarjan katsominen pelotti minua kamalasti, koska päähenkilö on ihosairauden takia järkyttävän näköinen. Muistan myös variksenpelättimen, joka alkaa laulaa samalla, kun juna ajaa pellon laidalla sen ohi.

Tästä huolimatta sarjaan liittyi jo ensikatselulla lohtuelementti: perheeni. Vaikka pelkäsin Laulavaa salapoliisia valtavasti (jo alkumusiikin kuuleminen nosti ihoni kananlihalle), minusta oli turvallista katsoa sitä siskoni ja vanhempieni kanssa.

Istuin sarjan aikana isäni jalkojen juuressa suosikkivilttiini kääriytyneenä. Tarkkailin välillä muiden reaktioita – ja kyselin kaikenlaista lapsen päähän pälkähtävää, vanhempieni ja siskoni keskittymistä häiriten.

Myös sarjassa itsessään on jotain lohduttavaa. Siinä parannutaan sekä fyysisistä että henkisistä traumoista ja vaikeuksista. Ilahduin, kun salapoliisin iho alkoi näyttää kolmannen jakson alussa paremmalta.

Katson Laulavan salapoliisin ainakin kerran vuodessa. Se on edelleen yllättävä ja oivaltava, pelottavakin. Kun aloitan sarjan katsomisen, kääriydyn peittoon tai vilttiin ja kuvittelen, että olen taas pieni ja perheeni kanssa.

Muita mainintoja: Big Lebowski (1998), Rakastan sinut kuoliaaksi (1990), Lapinlahden linnut: Maailman kahdeksan ihmettä (1990), Wonder Boys (2000), Predator (1987) ja Komisario Palmut (1960–1969).

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Mikä olisi oma valintasi? Voit keskustella aiheesta kommenteissa viikon ajan artikkelin julkaisusta.

Kommentit