Marja-Liisa Honkasalon mielestä tiede ei tavoita kaikkia ihmismielen tasoja. Tutkijaurallaan hän on yhdistänyt taitavasti lääkärin tietämyksensä antropologian metodeihin. Myös elämän ja kuoleman väliset rajat näkyvät hänen tutkimuksissaan.

Kuusi kuvaa kulttuurintutkija Marja-Liisa Honkasalon elämästä

Honkasalon erityinen tutkimustapa, etnografia, on tarkoittanut sitä, että hän elää kiinteästi ja pitkiä aikoja tutkittavien kanssa.

Omassa työssään hän on nähnyt, että tutkittavien omat kokemukset sairauden syistä voivat olla todellisempia kuin lääketieteelliset diagnoosit.

Nuorena lääkärinä Marja-Liisa Honkasalo toimi 1970-luvulla Länsi-Lapin terveyskeskuksessa.

– Siellä koin, etteivät Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa saadut opit riittäneet sairauksien ymmärtämiseen, sillä toiset potilaat perustelivat sairauksiaan vaikkapa omilla murheillaan.

Lääketiede ja antropologia yhdessä

Marja-Liisa Honkasalon teki väitöskirjan Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1988.

– Väitöskirjani tutkimus herätti huomiota, koska antropologian tutkimusmenetelmäni oli aivan uutta Suomessa.

Antropologiaan Honkasalo oli ehtinyt tutustua Helsingin yliopiston kurssilla.

– Laadullisen tutkimuksen metodit kiehtoivat minua, koska ne toivat uuden näkökulman lääketieteen tapaan ajatella.

Väitöskirjaansa varten Honkasalo keräsi tutkimusaineistoa siitä, millä tavoin naiset antavat merkityksiä omille oireilleen tiukkatahtisessa tehdastyössä.

Keskeistä tuloksissani oli se, etteivät naisten oireet liittyneet vain tauteihin kuten lääketieteessä ajatellaan, vaan oireiden kautta naiset puhuivat toisilleen elämästään, moninaisista vaikeuksistaan sekä tuntemuksistaan.

– Viisas väitöskirjan ohjaajani oli Alkoholitutkimussäätiön tutkimusjohtajana toiminut professori Kettil Bruun, joka oivalsi huoleni tutkimusta tehdessäni. Hän kehotti menemään tehtaaseen paikan päälle, muistelee Honkasalo.

– Niinpä asetuin itse liukuhihnan ääreen tekemään työtä ja kuuntelemaan naisten selityksiä. Tutkijana jäin sille tielle etnografian pariin.

Antropologina afrikkalaisessa kylässä

Kulttuuritutkijana Honkasalo oppi tarkastelemaan kriittisesti länsimaista lääketiedettä ja sen käytäntöjä.

– Malariaan liittyviä parantamistapoja tutkiessani totesin, että länsimaista tieteen tapaa on syytä tutkia, sillä se vetää kulttuurisin arvoihin ja käsityksiin perustuvan täsmällisen ja tiukan eron mielen, ruumiin, läsnäolon ja poissaolon välille.

– Olen yrittänyt korostaa omassa tutkimustyössäni, että länsimainen lääketiede ei ole absoluuttinen totuus, sanoo Honkasalo.

Suhtaudutaanko Suomessa yliluonnollisiin kokemuksiin leimaavasti?

Suomen Akatemian Ihmisen Mieli -ohjelma rahoitti tutkimuksen, jolla tutkittiin arkiymmärryksen ylittäviä, yliluonnollisilta tuntuvia kokemuksia, joita lääketiede usein arvottaa epänormaaleiksi.

– Tutkimuksessamme oli kahdeksan eri tieteenalojen tutkijaa, joista kullakin oli oma alueensa tutkia kummia kokemuksia sekä ihmismielen teorioita kulttuurisesta näkökulmasta, sanoo Honkasalo.

Kun projektin saamasta 900 000 euron rahoituksesta kerrottiin vuonna 2013 julkisesti, media reagoi asiaan otsikoimalla asiasta näin: huuhaatutkimusta rahoitetaan julkisin varoin.

– Leimaava uutisointi sai kuitenkin ihmiset ottamaan minuun yhteyttä, kirjoittamaan tai kertomaan meille tutkijoille omista kummista tai yliluonnollisista kokemuksista, joiden kertominen lääkäreille, asiantuntijoille tai kirkon henkilöille, oli ollut vähättelevää tai leimaavaa.

Kirjassa Mielen rajoilla Honkasalon tutkimusryhmä analysoi näitä ennenäkyjä, outoja valoja, ääniä, vainajien kohtaamisia tai muita kertomuksia.

– Yhteydenottajat kuvailevat kokemuksiaan yli 400 kirjeessä, sanoo Honkasalo.

Vanhoissa kirjastoissa on hyvä tehdä tutkijan työtä

Käynti New Yorkin yliopiston kirjastossa palauttaa Marja-Liisa Honkasalon mieleen sen, miksi hän on tutkija.

Vanhat ja arvokkaat kirjastorakennukset lohduttavat yliopiston nykytilanteessa, jossa käsitys tiedon kaupallisuudesta on tehnyt tutkimuksesta aivan toisenlaista.

– Kirjastossa ovat näkyvillä kaikki tiedon ja ajattelun kerrokset, joita tarvitaan kirjoittamiseen.

Marja-Liisa Honkasalo sanoo olevan huolissaan yliopiston teettämästä tutkimuksesta. Hänestä tieteen tekemisen kuva himmenee.

– Nyt juuri professoreiden ja tieteentekijöiden lehdessä on esitetty vetoomus, että yliopistolaki tulee uudistaa, koska yliopisto ei enää takaa tieteellisen tekemisen vapautta tutkijoille eikä opettajille.

Marja-Liisa Honkasalolle tulee heti hyvä olo, kun hän pääsee vanhan kirjaston kauniiseen lukusaliin. Siellä luottamus yliopistoon palautuu taas.

– Sekä Stanfordin että Harvardin yliopistokirjastoissa on kokopuusta sorvatut pöydät ja tuolit, sanoo Honkasalo, joka on työskennellyt kummassakin yliopistossa.

Monenlaista surun teemaa lapsuuden perheessä

Marja-Liisan Honkasalon lapsuuskuvassa on suloinen ja lämmin kesäpäivän hetki, kun isä istuu yhdessä 3-vuotiaan tyttärensä kanssa moottoriveneen perätuhdolla.

Sekä isän että tyttären kädet ovat moottorin kammessa kiinni, mikä tuntuu Marja-Liisasta turvalliselta.

Taidemaalari-opettajana toimineelta isältään Marja-Liisa sanoo perineensä visuaalisen tavan ajatella maailmaa.

– Kun ajattelen tutkimuskohdettani, niin näen sen ensin suurena laveerauksena kuten isäni taulunsa pinnan. Suuressa kuvassa voin sitten asetella tutkimustyöni yksityiskohdat isolle pinnalle, sanoo Honkasalo.

Lapsuuden perheessä oli myös surua, sillä perheessä oli ikään kuin kaksi leiriä.

– Perheemme oli yksi tuhansista suomalaisperheitä, joissa jako punaisiin ja valkoisiin meni perheen sisältä.

– Isän kaksi setää teloitettiin Hennalassa. Isän suku oli Tervakosken punaisia, kun taas äidin suku oli valkoista keskiluokkaa. Tästä tuli surun teema koko minun elämäni, sanoo Marja-Liisa Honkasalo.

Toinen surun aihe oli neljä kuollutta sisarusta, jotka olivat syntyneet ja kuolleet ennen Marja-Liisan syntymää.

– Perheemme rakenteet olivat erikoiset, sillä perheessämme oli enemmän kuolleita kuin eläviä.

Lapsuuskoti Lahdessa sijaitsi lähellä hautausmaata, missä Marja-Liisa Honkasalon äiti vieraili usein.

– Äiti kävi hautausmaalla sen vuoksi, että hänen esikoisensa oli ollut hänelle niin suunnattoman tärkeä.

Jollakin kummallisella tavalla äiti oli eläväisempi siellä haudalla, mistä tuli Marja-Liisalle elinikäinen ihmetyksen aihe. Se näkyy myös hänen tutkimuksissaan elämän ja kuoleman välisistä rajoista.

Lääkäristä aktivistiksi

Marja-Liisa Honkasalon elämänpolku ei ole ollut kovin helppo kulkea.

Eräs käänteentekevä tapahtuma Marja-Liisan elämässä tapahtui vuonna 1973, kun hän 27-vuotiaana toimi Lohjan Kalkin työterveyslääkärinä vielä silloisella nimellään Rantala.

– Kesken ensimmäistä syksyä tehtaalla räjähti monta metriä pitkä uuninluukku, jossa oli viallinen lukituslaite. Onnettomuudessa olisi voinut kuolla 20 työntekijää.

Työnantaja halusi, että uusi autoklaavi eli uuninluukku otetaan heti käyttöön, mutta työntekijät vaativat, että tuotanto pysäytetään ja lukko korjataan.

Marja-Liisa Honkasalo liittyi työntekijöiden ammattiosaston vaatimuksiin, mikä oli työnantajalle liikaa.

Yrityksen johto irtisanoi lääkäri Marja-Liisa Rantalan työtehtävistä.

– Tästä kaikesta seurasi se, että olin työttömänä pitkiä aikoja, enkä saanut lääkärin töitä. Mikäli minut olisi tuomittu rikollisena, olisin menettänyt lääkärinoikeudetkin.

Oikeustaistelusta kirjoitettiin sanomalehdissä kuuden vuoden ajan.

Lopulta vuonna 1979 Helsingin hovioikeus kumosi raastuvanoikeuden sakkotuomion ja työnantaja määrättiin maksamaan Marja-Liisalle laittomasta irtisanomisesta korvausta. Juridisesti hän sai oikeutta vasta vuosien jälkeen.

– Opin tapahtumista kieltämättä elämää varten enemmän kuin monet lääkärinä toimineet ikätoverini. Tapahtumat opettivat minut myös aktivistin tielle, sanoo Honkasalo.