Hyppää pääsisältöön

Suomalaisessa kansanuskossa vilisee jumalia ja haltijoita, pyhyys löytyy metsästä

Ennen kristinuskon tuloa suomalaiseen uskoon kuuluivat monenlaiset jumalat, yhteys luontoon sekä vainajien palvonta. Elävän arkisto sukeltaa jumalien, haltijoiden ja myyttisen metsän maailmaan, josta löytyy paljon annettavaa myös nykyihmiselle.

"Hyvän maan maahiset, antakaa unta uneksi", saattoi entisajan suomalainen metsässä yöpyjä pyytää maahisilta. Nukkuvan sielu saattoi myös lähteä metsään vaeltamaan ja tulla vainajasielun kaappaamaksi.

Suomalaisten muinainen usko liittyi vahvasti luonnon ehdoilla elämiseen ja siitä riippuviin elinkeinoihin metsästykseen, kalastukseen ja maanviljelyyn.

Vanhat perinteet elivät pitkään vielä kristinuskon rinnalla, mutta muuttuivat ja hiipuivat lähetystyön, uskonpuhdistuksen ja vainojen myötä. Silti jotain aina säilyi ja uskomukset siirtyivät eteenpäin loitsuissa, runoissa ja tarinoissa.

Muinaisusko ja kansanusko?

Kristinusko saapui Suomeen viikinkiajalla (noin 800–1050). Sitä ennen Suomessa ei ollut yhtenäistä uskontoa, vaan tavat ja uskomukset vaihtelivat ja muuntuivat eri aikoina ja eri alueilla.

Muinaisuskolla tarkoitetaan uskoa, jota harjoitettiin ennen kristinuskon tuloa. Kirjallisia lähteitä muinaisesta uskosta ei juuri ole ja moni suomalainen tuntee kenties paremmin kreikkalaisen jumaltaruston kuin omien esi-isiensä uskomukset.

Kansanuskolla tarkoitetaan yleensä kristinuskon jälkeistä aikaa 1600-luvulta alkaen. Kansanuskoon on sekoittunut sekä muinaisuskon että kristinuskon aineksia. Kansanuskosta löytyy tietoa etenkin 1800-luvulta alkaen, jolloin perinnettä tallennettiin ahkerasti ja Elias Lönnrot kokosi Kalevalan.

Anna-Leena Siikala kirjoittaa kirjassa Itämerensuomalaisten mytologia, kuinka kaikissa kulttuureissa elää uskomuksia, riittejä ja käyttäytymistapoja, jotka eivät perustu uskonnollisten instituutioiden säätelemiin kirjallisiin traditioihin.

Koska käsitysten ja tapojen tukena ei ole pyhiä kirjoituksia eivät kansanuskot sisällä yhtenäistä oppijärjestelmää. Ajan kuluessa ja kulttuurin muuttuessa niihin on kerrostunut erilaisia jopa keskenään ristiriitaisiakin ajatuksia.

Suomessa kansanusko on saanut vaikutteita kristinuskosta ja kansanuskon ja kristillisen uskon ainekset ovat vuorovaikuttaneet toisiinsa. Kristillinen kirkko on pitänyt kansanuskoa taikauskona ja taistellut sitä vastaan ja kieltänyt ihmisiä noudattamasta vanhoja rituaaleja ja rankaissut niistä.

Käsite kansanusko ei ole yksiselitteinen. Siikalan mukaan sillä viitataan Euroopan kristillisen maalaisväestön perinteeseen. Alkuperäisasukkaiden ja etnisten ryhmien uskonnoista on puhuttu termeillä alkuperäisuskonnot tai etniset uskonnot.

Ylipäätään uskontojen jakaminen "oikeisiin" ja "kansanomaisiin" on mutkikasta. Myöskään länsimainen teoreettinen lähestymistapa ja tieteellinen maailmankuva ei välttämättä ole paras lähtökohta paikallisten uskontojen kuvaamiseen. Kulttuureissa, jossa ihmiset kokevat elävänsä henkien kanssa, ne eivät ole yliluonnollisia vaan osa todellisuutta, kirjoittaa Siikala.

Karjalainen noitavaimo noituu puukolkuttimella
Karjalainen noitavaimo noituu puukolkuttimella (1913) Karjalainen noitavaimo noituu puukolkuttimella Kuva: A. Laiho / Museovirasto noidat,noituus
Loitsujenlukija Pekka Hämäläinen Salmin Palojärveltä
Loitsujenlukija Pekka Hämäläinen Salmin Palojärveltä (1936) Loitsujenlukija Pekka Hämäläinen Salmin Palojärveltä Kuva: Toivo Talvi / Museovirasto loitsut,kansanusko

Synty eli jonkin asian myyttinen alkuperä on ollut oleellinen osa muinaista maailmankuvaa. Uskottiin, että asioita voi hallita tuntemalla niiden synnyn ja loitsimalla vaikkapa sairauden tai pedon alkuperästä saatiin siihen vaikutettua. Käärmeiden syntysanoja käytettiin niiden karkottamiseen ja puremiin. Kuuntele alta käärmeen loitsu valtimolaisen tietäjän Pekka Tuovisen (1892-1961) lausumana.

Jumaluuksien ja haltijoiden joukko kuvasti luontosuhdetta ja sosiaalista järjestystä

Itämeren alueella on ollut monta mytologiaa, mutta perusrakenteet kuten riitit ovat olleet samankaltaisia. Pakanoiden paluu -ohjelmassa folkloristiikan professori Anna-Leena Siikala ja toimittaja Roman Schatz puhuvat siitä, mihin Suomessa muinoin uskottiin ja mitä siitä on yhä elossa.

Kirjassaan Itämerensuomalaisten mytologia Siikala luettelee Itä-Suomessa 1700-luvulla palvottua kirjavaa jumalten joukkoa: Ukko, Hiisi, Ahti, Tapio, Äkräs, Runkoteivas ja Pellon pekko.

Jumalat ja haltijat kuvastivat luontosuhdetta ja sosiaalista järjestystä. Heidät saattoi tavoittaa metsien pyhissä paikoissa sekä uhripuiden ja uhrikivien luona.

1700-luvun puolessa välissä viimeisetkin pyhät lehdot hakattiin Savossa ja Suomen Karjalassa, mutta jumalat ja haltiat kulkivat mukana tarinoissa ja loitsuissa, kirjoittaa Siikala.

Ohjelmassa haastateltu uuspakanallisen Karhun Kansan -yhteisön puheenjohtaja Oskari Ratinen ei suosi sanaa muinainen, sillä se viittaa menneisyyteen. Perinne on jatkuvassa muutoksen tilassa ja osa tätä päivää, hän sanoo.

Karhun kansan ajatuksena on katsoa, mikä on ollut pyhää aina: luonto, ihmisen suhde luontoon ja suhde omiin esivanhempiin ja sukuun. Karhun kansa sai ensimmäisenä uuspakanallisena yhteisönä virallisen aseman Suomessa vuonna 2014.

Muinaiselle ihmiselle kaikki oli luonnollista

Ei yliluonnollista vaan tuonpuoleista

Aristoteleen kantapäässä perehdytään kansanuskon sanoihin. Uskontotieteen dosentti Risto Pulkkinen kertoo heti alkuun vierastavansa sanaa uskominen. Ennen ei uskottu vaan tiedettiin enemmän tai vähemmän varmasti asioita. "Mitään uskonnollista ei siinä maailmankuvassa ollut sen ajan ihmisen näkökulmasta."

Kun muinainen suomalainen lähti kaatamaan puuta, hän kopautti ensin puun runkoa, jotta puunhenki osasi lähteä pois kaadettavasta puusta eikä tullut mukana kotiin.― Uskontotieteen dosentti Risto Pulkkinen

Mielikuvamme uskonnosta, kuuluu paljon myöhäisempään aikaan ja jäsentyneempiin yhteiskuntiin selittää Pulkkinen. Muinaiselle ihmiselle kaikki oli luonnollista, yliluonnollisuus on hyvin moderni käsite. Sen sijaan maailmassa oli paljon tuonpuoleista, jota piti lähestyä epäsuorasti esimerkiksi erilaisin rituaalein.

Ensimmäisiä lähteitä suomensukuiseen kansanuskoon on Mikael Agricolan Davidin psalttarin suomennoksen esipuheessa vuonna 1551 julkaisema luettelo epäjumalista. Lista sisältää 11 hämäläistä ja 12 karjalaista epäjumalaa. Lukumäärä pohjaa kreikkalaisten ja roomalaisten jumaljärjestelmiin ja mukana on siksi muitakin henkiolentoja kuin jumalia.

Suurin osa suomalaisten niin sanotuista jumalista olivat paikallisia haltijatasoisia olentoja selittää Pulkkinen. Tietyt metsänhaltijat hallitsivat aina tiettyä metsää ja vedenhaltija tiettyä vesialuetta. Pulkkisen mukaan jumaliksi voidaan katsoa ainakin ukkosenjumala Ukko, metsänjumala Tapio ja vedenjumala Ahti.

Luonto on aina läsnä myyttisissä kertomuksissa

Sammon Sirpaleet -sarjassa tarkastellaan suomalaisuuskäsityksiä suomalaisen mytologian ja Kalevalan näkökulmasta. Ensimmäisessä jaksossa pohditaan luonnon merkitystä.

Kirjailija Kirsti Simonsuurta viehättää erityisesti kaikkein vanhin kerrostuma, joka liittyy luontoyhteyteen. "Se että puilla ja lähteillä ja järvillä on omat henkensä ja omat haltijaolentonsa puhuttelee enemmän kuin Kalevalaiset sankarityypit", hän sanoo.

Suomalainen on elänyt metsässä ja metsästä sanoo professori Anna-Leena Siikala. Jumalhahmoillammekin on aina jokin erityinen luonnon elementti, johon ne liittyvät.

Metsän kansaa

Metsä hahmotettiin ja otettiin haltuun muun muassa haltijatarinoiden avulla. Niissä ihminen ja haltija kohtasivat ihmisen tunkeutuessa haltijoiden alueelle esimerkiksi metsästämään tai kalastamaan.

Uskomusten mukaan metsänhaltija pystyi kätkemään ihmisen tai eläimen "metsänpeittoon" ja metsästä saattoi tarttua "metsännenä", joka aiheutti vaivoja kuten hammassärkyä. Haltijoiden lisäksi metsää asuttivat myös jättiläiset, maahiset, hiidet ja peikot.

Metsän väkeä

Jättiläiset

Jättiläiset mittelivät voimiaan heittelemällä suuria kiviä. Tällä selittyi metsästä löytyvät siirtolohkareet. Isot kuopat kalliossa olivat puolestaan jättiläisen keittopatoja. Jättiläiset myös synnyttivät soita täyttmällä järviä sammaleilla päästäkseen helpommin niiden yli.

Hiidet

Hiisi on tarkoittanut pyhää metsää, mutta se on myös olento. Hiidet asuivat luolissa ja kallioilla ja kirnusivat voita hiidenkirnuissa. Kapeissa solissa oli hiidenportteja ja hiidenlinnoista oli jäljellä kiviröykkiöitä metsissä. Monissa Suomen paikannimisissä on hiisi-sana.

Peikot

Peikot olivat noin ihmisen kokoisia karvaisia olentoja, jotka asuivat kallioiden lähellä tai niiden sisällä ja keräsivät sinne aarteitaan.

Maahiset

Maahiset olivat pieniä karvaisia olentoja ja asuivat maan alla. Maahisten asumusten päälle ei saanut rakentaa ihmisasumuksia.

Haltijat

Haltijoita oli erilaisia kuten talon- riihen-, saunan- ja myllynhaltijat sekä metsässä asuvat metsänhaltijat ja vesistöissä asuvat vedenhaltijat. Metsänhaltijat auttoivat ihmistä, mutta jos metsää ei kunnioittanut sai haltijalta opetuksen.

Lähde: Taikametsä, tarinoita ja taikoja suomalaisesta metsästä (Marjut Hjelt, SKS, 2000)

Metsässä yöpyjän oli syytä pyytää lupa maahisilta. Kirjassa Ihminen ja metsä - kohtaamisia arjen historiassa kerrotaan Sodankylästä peräisin olevasta turvallisen yöunen pyynnöstä:

Hyvän maan maahiset, antakaa unta uneksi, levätä levoksi, en taho ijäksi, vain ajaksi!― Metsässä yöpyjän pyyntö maahisilta

Puiden ja metsän palvonta on kuulunut olennaisesti suomalaiseen kansanuskoon. Eri puulajeilla on ollut symbolisia merkityksiä, kuten pihlajalla hedelmällisyys tai kuusella kuolema.

Monet vanhat ja suuret puut, etenkin männyt ovat olleet pyhiä. Karsikkomäntyihin hakattiin vainajiin liittyviä merkkejä ja isojen mäntyjen juurella pidettiin myös käräjiä. Pihapuiden luokse vietiin uhreja haltijoille.

Pöytäkuusi eli Tapionpöytä Suurellasuolla Levävaarassa (1915)
Tapionpöytä Levävaarassa (1915). Tapionpöytä eli pöytäkuusi (latvaton metsäkuusi) on ollut mm. uhripaikka, jossa on uhrattu Tapiolle. Pöytäkuusi eli Tapionpöytä Suurellasuolla Levävaarassa (1915) Kuva: Samuli Paulaharju / Museovirasto metsät,kuuset
Alttaripetäjä kirkonkylässä, Uukuniemi
Alttaripetäjä Uukuniemellä, uhripuu, jonka äärellä vietettiin mm. ukonjuhlia. Alttaripetäjä kirkonkylässä, Uukuniemi Kuva: Museovirasto mänty,kansanusko

Maailmanpuu, myyttinen puu joka yhdistää taivasta ja maata, tunnetaan monissa kulttuureissa. Kalevalaisessa runoudessa esiintyy iso tammi, joka on taivaan peittävä jättimäinen maailmanpuu.

Itämerensuomalaisille iso ja pitkäikäinen tammi on ollut pyhä. Suomalaisissa karhunpeijaisissa on ollut tapana nostaa karhun pääkallo puuhun, joka on saattanut symboloida karhun sielun palauttamista maailmanpuun kautta taivaalle.

Puiden lisäksi pyhiä paikkoja ovat olleet monet kalliot, lähteet, kivet ja mäet. Vuonna 2013 alkanut Hiisi-hanke kerää tietoa pyhistä luonnonpaikoista Suomessa. Sen nettisivuilla on lueteltuna jo yli 600 pyhää paikkaa.

Jumalia, haltijoita ja seuraa kaipaavia vainajia

Suomalaisten muinaiset jumalat ovat vaihdelleet ajan saatossa ja tarkkaa tietoa eri jumaluuksista ei ole säilynyt. Jumalia tärkeämpiä olivat monet muut henkiolennot, kuten haltijat.

Alla olevassa muinaisuskoa käsittelevässä radio-ohjelmassa uskontotieteen dosentti Risto Pulkkinen avaa suomalaista muinaista maailmankuvaa.

Maailmaa hahmotettiin sekä horisontaalisten että vertikaalisten ulottuvuuksien kautta. Horisontaaliseen ulottuuteen kuului pohjoinen, joka edusti vainajien valtakuntaa ja etelä, joka edusti yltäkylläistä ja paratiisimaista lintukotoa.

Ihminen oli kuoleman ja elämän valtakuntien risteyspisteessä elävä olento.― Risto Pulkkinen

Vertikaaliseen ulottuvuuteen kuului ylinen, keskinen ja alinen. Ylisessä oli jumalten maailma, keskisessä maailmassa muun muassa haltijat ja eläinsielut. Alisessa oli vainajien maailma ja ne kaipasivat elävien seuraan.

Ihmisten suhde aliseen maailmaan oli etenkin pyyntikulttuurin aikaan läheisempi kuin yliseen ja keskisen haltijat olivat merkityksellisempiä kuin ylisen jumalat, sanoo Pulkkinen. Myöhemmin maanviljelyskulttuurissa tärkeäksi nousi ylisen jumala Ukko.

Ihmisellä ajateltiin olevan kolme sielua: ruumiintoimintoja ylläpitävä ruumissielu, ruumiista irtaantumiseen kykenevä vapaa sielu sekä haltijasielu.

Vapaa sielu pystyi vaeltamaan unen aikana ja saattoi silloin metsässä törmätä vainajasieluihin. Vainajat pystyivät myös kaappaamaan sielun ja siitä seurasi sielunmenetyssairaus, jonka saattoi selvittää ainoastaan shamaani, kertoo Pulkkinen.

Ukko, Tapio, Ahti ja Ilmarinen

Ukko oli maanviljelyksestä riippuvaisten suomalaisten tärkein jumala. Uno Harva kertoo kirjassaan Suomalainen muinaisusko, että ukkosenjumalaa on kutsuttu myös nimillä pitkänen, isänen ja ylikäinen. Yleisin ja runoudessa eniten käytetty nimitys on Ukko ja Ukkonen.

Ukon palvontaan kuului Ukon vakat -juhla. Juhlassa pyydettiin Ukolta sadetta sekä syötiin ja juotiin pyhitettyä olutta.

Tapio on ollut metsän jumala tai haltija ja sana tapio on merkinnyt metsää. Tapiolta pyydettiin etenkin metsästysonnea. Tapio Metzest Pydhyxet soi, kirjoitti Agricola hämäläisten epäjumalien listassaan, eli Tapio antoi pyydykset.

Ahti on ollut vedenjumala tai haltija. Agricolan epäjumalien luettelossa Ahti toi vedestä kaloja: Achti wedhest Caloja toi.

Ilmarinen on todennäköisesti ollut joskus taivaan jumala ja vanhassa suomen kielessä ilma on tarkoittanut taivasta. Myöhemmin tilalle on tullut Ukko ja Ilmarista on pidetty tuulen jumalana. Raudan käytön yleistyessä Ilmarinen muuntui sankarilliseksi sepäksi.

Elävää muinaiskulttuuria

Dokumenttiin tallentui vanhoja palvontarituaaleja

Koillis-Euroopassa, Uralin länsipuolella sijaitseva Udmurtia oli neuvostoaikana kulttuurintutkijoilta suljettua aluetta, koska se kuului maan aseteollisuuden keskuksiin. Vuonna 1994 Anna-Leena Siikala pääsi tallentamaan vanhoja luonnonjumalien palvontarituaaleja pyhissä lehdoissa.

Mirja Metsolan ohjaama dokumentti Inmarin lapset tarjoaa harvinaisen kurkistuksen kaukaisten kielisukulaistemme elävään muinaiskulttuuriin.

Heiltä puuttuu länsimaisen ihmisen monet roolit ja naamiot.― Anna-Leena Siikala kuvailee Udmurtian asukkaita

Siikala liikuttuu yhä kertoessaan, kuinka sai nauttia kyläläisten kanssa Inmarin maljan. Inmar on udmurttien mytologian ylijumala, joka vastaa suomalaista Ilmarista.

"Siinä ei ollut senkaltaista hartauden tavoittelua lainkaan, joka leimaa suuria uskontoja, vaan se on sellaista hyvin arkista, mutta samalla hyvin arvokasta se käyttäytyminen. Se on ehkä tämän luontouskonnon ominaisuus. Siinä ei pyritä vallan tehostamiseen näyttävillä asetelmilla."

Juuret löydetään aina uudelleen

Shamanismi on antanut mulle juuret tähän planeettaan ja kaikkeen mitä täällä on.― Kirjailija Pirkko Lindberg

Kotimaan katsauksessa vuodelta 1992 tutustutaan shamanismin uuteen aaltoon. Ennen shamaani opetti yhtä oppilasta, mutta nykyään järjestetään shamanismikursseja. Kurssia kuvaillaan muun muassa matkaksi alitajunnan yliseen, keskiseen ja aliseen.

"Kiinnostaa miten pääsee yhteyteen johonkin mikä on aikoinaan tapettu", perustelee eräs kurssin osanottaja haluaan osallistua.

Kirjailija Pirkko Lindberg kertoo tekevänsä "shamanistisia matkoja" esimerkiksi silloin kun kirjoittaminen on jumissa. Hän muistuttaa, että alitajuntaan voi uppoutua liikaakin, tärkeää on osata yhdistää kokemuksensa rationaaliseen toimintaan.

Shamaanit, tietäjät ja noidat

Shamaaneilla uskottiin olevan yliluonnollisia kykyjä ja taitoa parantaa ja ennustaa. Shamaani toimi yhdyshenkilönä henkimaailman ja ihmisyhteisön välillä.

Kristinuskon tulon myötä shamaanilaitos hiipui ja tietäjälaitos kehittyi shamanismista poiketen yksityiseksi ja salaiseksi toiminnaksi.

Tietäjät osasivat usein kalevalaisia runoja ja loitsuja ja heillä uskottiin olevan taikavoimia. Tietäjä osasi kertoa myyttisiä tarinoita ja moni harjoitti kansanparannusta.

Noita tarkoittaa ihmistä, jolla uskotaan olevan yliluonnollisia kykyjä. Sekä tietäjiä että shamaaneja on suomessa sanottu myös noidiksi.

Metsä pitää pintansa ja suomalainen mytologia löydetään aina uudelleen

Metsä on yhä monelle paikka hiljentyä ja olla yhteydessä johonkin itseään suurempaan. Strada-ohjelmassa (2014) puhutaan metsän viehätyksestä ja sen kuninkaasta karhusta sekä kuulostellaan psykedeelistä metsäfolkkia.

Yksi vaihtoehto hengelliseksi kodiksi on suomalainen metsä ja se on nyt pinnalla.― Toimittaja Marjut Tervola Strada-ohjelmassa

Luontomystiikassa on jotain ikiaikaista, joka kiehtoo yhä uusia sukupolvia pohtii toimittaja Juha Roiha Puoli seiskassa (2017). Haastateltavana on kansanperinteen tutkija Mikko Kamula, joka on kerännyt kirjaansa Ikimetsien sydänmailla kansanperinnettä ja yhdistellyt historiallista proosaa ja fantasiaa.

Perinnekulttuurin vaaliminen ja elävänä pitäminen on tavoitteena myös vuonna 2007 perustetulla Taivaannaula-järjestöllä. Toimittajat Perttu Häkkinen ja Panu Hietaneva vierailivat (2014) Turussa suomenuskoisten pyhillä paikoilla oppainaan Mika Turpeinen ja Anssi Alhonen Taivaannaula ry:stä.

Ehkäpä suomalaisella kansanuskolla on annettavaa myös ekologiseen ajatteluun. Luonnon kunnioitus, puun pyhyys tai eläinten näkeminen sielullisina olentoina voi antaa ekokatastrofien kanssa painivalle ihmiselle motivaation toimia toisin.

Lähteet ja kuvat:
Uno Harva: Suomalainen muinaisusko
Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalainen mytologia
Marjut Hjelt: Taikametsä, tarinoita ja taikoja suomalaisesta metsästä
Jaana Luttinen, Erkki Laitinen, Janne Haikari: Ihminen ja metsä -kohtaamisia arjen historiassa
Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko
Pääkuva, kuvakollaasi: Heidi Sommar, alkuperäiset valokuvat: Pertti Kallinen ja Tuula Nyberg
Muut luontokuvat: Heidi Sommar
Mustavalkoiset kuvat: Museoviraston kokoelmat

Lue lisää:

"Että pahat paraneisi" – loitsujen jäljillä

Vielä vuosisata sitten uskottiin, että loitsujen sanoilla on voima parantaa ja tuhota, nostattaa henkiä ja karkottaa paholaisia. Jokaisessa suomalaisessa pitäjässä oli parantaja, joka taisi muun muassa ”verensulkusanat” verenvuodon pysäyttämiseksi.

Lue lisää:

"Kun kerran kipunsa tiäsi, niin mitäs sitä lääkäriin mentiin"

Aikana jolloin lääkärit ja apteekit olivat vielä harvinaisuuksia monilla seuduilla, oli ihmisen itse yritettävä hahmottaa sairauksiensa syitä ja keksittävä hoitoja. Jos omat konstit eivät riittäneet turvauduttiin kansanparantajiin ja tietäjiin.

Lue lisää:

Joulun pimeä menneisyys

Joulun perinteiden juuret vievät muun muassa pimeyden kultin äärelle ja verijuhliin.

Lue lisää:

Kekrin juhlimiseen kuuluu herkuttelu, taiat ja yhteys tuonpuoleiseen

Perinteinen syysjuhla kekri juhlisti aikoinaan satokauden päättymistä ja oli vuoden suurimpia juhlia maatalousyhteisöissä.

Lue lisää:

Uudenvuoden vanhat perinteet

Vuodenvaihde on taianomainen hetki, jossa hyvästellään vanha ja yritetään vaikuttaa suotuisasti tulevaan.