Hyppää pääsisältöön

Kyykkyviulismia vuonna 2020?

Kunnianarvoisalla Deutsche Grammophon -yhtiöllä on pitkät perinteet myös crossover-taidemusiikissa. Sektorin uusin tuote on norjalainen viulisti Mari Samuelsen, jolta DG julkaisi tuplalevyn jo viime vuoden puolella. Minulta on kestänyt hetkisen päästä selville levyn tarkoitusperistä, mutta loppujen lopuksi kyse on vain kyykkyviulismin päivittämisestä 2020-luvun taidemusiikkimuotiin.

Mari Samuelsen /  Mari
Mari Samuelsen / Mari Uudet levyt

Mari Samuelsen tai siis nykyään pelkkä Mari on ihan tavallinen norjalainen viulisti, mutta DG on brändännyt hänet puhumaan syvällisiä keskittymisestä ja näyttämään mustalta design-valaisimelta. Sellaista on myös levylle valittu musiikki: Glassin ja Richterin juustokuorrutettu kevytminimalismi vaihtelee Vasksin ja Martynovin makean kelluttelun kanssa, ja välipalana tarjoillaan Bachia siirappisten sovitusten kanssa. Tuplalevylle tätä musiikinkaltaista aromia on taltioitu yli kaikkien suositusten.

1990-luvun kyykkyviulu-crossoverista levy eroaa sikäli, että ison kaula-aukon sijasta katseelle tarjotaan mustat nahkahousut ja rumpukompin tilalla on ambientia, mutta kyse on pohjimmiltaan samasta asiasta. Levy-yhtiö ja artisti yrittävät puhutella suurta yleisöä luomalla mielikuvan uudesta taidemusiikkiestetiikasta, joka vihdoinkin vastaa suuren yleisön muodikkaisiin tarpeisiin. 2020-luvulle ominainen keskittymisen, pelkistämisen, aitojen tunteiden ja hitauden kaipuu heijastuu tällekin levylle, mutta siihen vastataan mahdollisimman helposti, turruttavalla ja tyhjällä musiikilla.

Erityisen autioita ovat Christian Badzuran ja Max Knothin sovitukset, joissa crossoverin perusongelma nostaa rumaa päätään. Kun Brian Eno siirretään taidemusiikkikontekstiin tai Bach ambient-kontekstiin, alkuperäinen musiikki menettää merkitysverkostonsa ja muuttuu vain mielikuvaksi merkityksestä.

Lisäksi Mari Samuelsen soittaa yhdentekevästi. Hänen kunniakseen on sanottava, että useimmiten hän fraseeraa brändinsä mukaisesti eli pelkistetysti, ja liian ohutta musisointia on yleensä helpompi sietää kuin liian paksua. Lisäksi puhtaus on kohdallaan eikä rytmistä tarvitse sanoa mitään tämän levyn kappaleiden yhteydessä. Mutta höttöinen, ytimetön sointi saa vallan liian usein, etenkin silloin kun Samuelsen yrittää pakottaa musiikkia väkisin levyn estetiikkaan.

Vaikea sanoa kuinka pitkälle Marin ja DG:n projekti kantaa, edes kaupallisesti. Vakavan taidemusiikin puolella Pärt ja kumppanit vastasivat jo vuosikymmeniä sitten siihen tarpeeseen, johon Mari on brändätty, mutta populaarimusiikin puolella mielikuva taidemusiikista on kenties juuri nyt muuttunut sopivaksi tällaisille levyille.

Ai niin, levyllä soittaa orkesterikin, mutta Berliinin konserttitalon orkesterin tilalle olisi voinut kilpailuttaa oikeastaan minkä tahansa ammattipumpun, niin anonyymiksi sen osuus jää.

"Mari", säv. Martynov, Richter, Glass, Vasks, Eno, Johansson, Bach, Badzura, Gregson, Clark. - Mari Samuelsen, viulu, ja Konzerthausorchester Berlin/Jonathan Stockhammer. (Deutsche Grammophon, DG 00289 483 58694)

Kuuntele Uudet levyt 11.2.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Pieni mutta taidokas kokoonpano korostaa vokaalipolyfonian herkkyyttä

    Levyarvostelu

    New York Polyphony on renessanssin vokaalipolyfoniaan erikoistunut mieskvartetti, joka pystyy esittämään neliäänistä, korkeaakin satsia musiikin vaatimalla kirkkaudella ja yhtenäisyydellä. Maailmanluokan osaaminen on tarpeen, koska paastonajan levyllään yhtye esittää Francisco de Peñalosan ja Pedro de Escobarin tunteikasta mutta äärimmäisen herkkää polyfoniaa.

  • Kotoisan hallittu perheduo

    Levyarvostelu

    Sopraano Vilja Riutamaa ja kitaristi Matti Riutamaa ovat sisaruksia musikaalisesta perheestä. Nuorilla taiteilijoilla on toki itsenäiset urat, mutta yhteinen Duo Hermanchito lienee heille tärkeä projekti, ja kuulostaa siltä kuin sisarukset viettäisivät yhteistä iltaa rakkaimman musiikkinsa parissa, sanattoman yhteisymmärryksen vallitessa, mutta korkealla ammattitaidolla.

  • Jablonski ymmärtää Skrjabinin masurkat

    Levyarvostelu

    Frédéric Chopin on kaikkien pianosäveltäjien esikuva, mutta hänen merkittävä masurkkatuotantonsa ei saanut juurikaan jatkajia. Syynä lienee lajityypin etnisyys - myös taidemusiikiksi tyylitellyn masurkan on säilytettävä yhteys puolalaisiin juuriin. Aleksandr Skrjabin sentään sävelsi CD-levyllisen masurkkoja, ja Ondinen uutuudella ruotsalainen pianisti Peter Jablonski tekee kauniisti kunniaa lajityypin perinteelle.

  • Kahdeksan tuntia sivistynyttä ITE-musiikkia?

    Levyarvostelu

    Kaikhosru Shapurji Sorabji oli brittiläinen säveltäjä, pianisti, kriitikko ja erakkoeksentrikko, joka 1900-luvun alkupuolella työsti valtavan määrän pianomusiikkia post-myöhäisromanttiseen mutta moninaiseen tyyliin. Monia Sorabjin teoksia on pidetty mahdottomina soittaa, ei vain teknisesti vaan myös keston takia. Esimerkiksi Dies irae -teemaan perustuva muunnelmateos Sequentia cyclica on joidenkin mielestä Sorabjin paras, mutta kestää yli kahdeksan tuntia. Ahkera Sorabji-urakoitsija Jonathan Powell on nyt saattanut senkin levylle, joten entistä laajempi perehtyminen Sorabjin taiteeseen on nyt mahdollista. Mutta onko se suositeltavaa?

Lue myös - yle.fi:stä poimittua