Hyppää pääsisältöön

Kyykkyviulismia vuonna 2020?

Kunnianarvoisalla Deutsche Grammophon -yhtiöllä on pitkät perinteet myös crossover-taidemusiikissa. Sektorin uusin tuote on norjalainen viulisti Mari Samuelsen, jolta DG julkaisi tuplalevyn jo viime vuoden puolella. Minulta on kestänyt hetkisen päästä selville levyn tarkoitusperistä, mutta loppujen lopuksi kyse on vain kyykkyviulismin päivittämisestä 2020-luvun taidemusiikkimuotiin.

Mari Samuelsen /  Mari
Mari Samuelsen / Mari Uudet levyt

Mari Samuelsen tai siis nykyään pelkkä Mari on ihan tavallinen norjalainen viulisti, mutta DG on brändännyt hänet puhumaan syvällisiä keskittymisestä ja näyttämään mustalta design-valaisimelta. Sellaista on myös levylle valittu musiikki: Glassin ja Richterin juustokuorrutettu kevytminimalismi vaihtelee Vasksin ja Martynovin makean kelluttelun kanssa, ja välipalana tarjoillaan Bachia siirappisten sovitusten kanssa. Tuplalevylle tätä musiikinkaltaista aromia on taltioitu yli kaikkien suositusten.

1990-luvun kyykkyviulu-crossoverista levy eroaa sikäli, että ison kaula-aukon sijasta katseelle tarjotaan mustat nahkahousut ja rumpukompin tilalla on ambientia, mutta kyse on pohjimmiltaan samasta asiasta. Levy-yhtiö ja artisti yrittävät puhutella suurta yleisöä luomalla mielikuvan uudesta taidemusiikkiestetiikasta, joka vihdoinkin vastaa suuren yleisön muodikkaisiin tarpeisiin. 2020-luvulle ominainen keskittymisen, pelkistämisen, aitojen tunteiden ja hitauden kaipuu heijastuu tällekin levylle, mutta siihen vastataan mahdollisimman helposti, turruttavalla ja tyhjällä musiikilla.

Erityisen autioita ovat Christian Badzuran ja Max Knothin sovitukset, joissa crossoverin perusongelma nostaa rumaa päätään. Kun Brian Eno siirretään taidemusiikkikontekstiin tai Bach ambient-kontekstiin, alkuperäinen musiikki menettää merkitysverkostonsa ja muuttuu vain mielikuvaksi merkityksestä.

Lisäksi Mari Samuelsen soittaa yhdentekevästi. Hänen kunniakseen on sanottava, että useimmiten hän fraseeraa brändinsä mukaisesti eli pelkistetysti, ja liian ohutta musisointia on yleensä helpompi sietää kuin liian paksua. Lisäksi puhtaus on kohdallaan eikä rytmistä tarvitse sanoa mitään tämän levyn kappaleiden yhteydessä. Mutta höttöinen, ytimetön sointi saa vallan liian usein, etenkin silloin kun Samuelsen yrittää pakottaa musiikkia väkisin levyn estetiikkaan.

Vaikea sanoa kuinka pitkälle Marin ja DG:n projekti kantaa, edes kaupallisesti. Vakavan taidemusiikin puolella Pärt ja kumppanit vastasivat jo vuosikymmeniä sitten siihen tarpeeseen, johon Mari on brändätty, mutta populaarimusiikin puolella mielikuva taidemusiikista on kenties juuri nyt muuttunut sopivaksi tällaisille levyille.

Ai niin, levyllä soittaa orkesterikin, mutta Berliinin konserttitalon orkesterin tilalle olisi voinut kilpailuttaa oikeastaan minkä tahansa ammattipumpun, niin anonyymiksi sen osuus jää.

"Mari", säv. Martynov, Richter, Glass, Vasks, Eno, Johansson, Bach, Badzura, Gregson, Clark. - Mari Samuelsen, viulu, ja Konzerthausorchester Berlin/Jonathan Stockhammer. (Deutsche Grammophon, DG 00289 483 58694)

Kuuntele Uudet levyt 11.2.2020, toimittajana Kare Eskola.

  • Maa oli Pietari Brahen luutunsoittoon sangen tyytyväinen

    Levyarvostelu

    1600-luvulla elänyt Pietari Brahe tunnetaan Suomen kuvernöörinä, joka laittoi hallintoa, kulttuuria ja arkielämää kuntoon sivistyneellä otteella ja siksi päätyi kansallisuusaatteen monumentiksi. Nykyajan musiikki-ihmisenä haluan ajatella, että Pietari Brahen suosio poliitikkona johtui siitä, että hän harrasti musiikkia. Brahen taidoista luutunsoittajana on jäänyt todisteeksi nuottikirja, johon hän kopioi suosikkikappaleensa opiskeluaikanaan Saksassa, ja Mikko Ikäheimon uutuuslevyn myötä pääsemme eläytymään nuoren Brahen musiikkimakuun.

  • Valoisa perusvigilia Latvian-tehtaalta

    Levyarvostelu

    Kaikki tietävät että Latvian radiokuoro on taitava, ja kaikki tietävät, että silloin tällöin se levyttää ortodoksista kirkkomusiikkia, jota Ondine innolla julkaisee. Siksi uusien levyjen tulvasta voisi perustellusti poimia jotain aivan muuta. Mutta toisaalta Latvian kuorotehtaan uusin valmiste, Aleksandr Gretshaninovin vigilia, on valonhohtoista, täyteläistä ja yksinkertaista kuoroherkkua, joka mainiosti sopii marraskuun lohtumusiikiksi.

  • Sibeliuksen pientä pianomusiikkia niin hyvin kuin se antaa myöten

    Levyarvostelu

    Suomalaisen kansallisromantiikan pienistä pianokappaleista on joskus vaikea ammentaa musiikkia, mutta pianisti Janne Mertanen on siinä onnistunut. Esimerkiksi Mertasen hiljattainen suursaavutus, viiden levyn Sibelius-boksi, on tyylikkäin, tasapainoisin ja musikaalisin katsaus Sibeliuksen opusnumeroituun eli varsinaiseen pianomusiikkiin. Nyt Mertanen on jatkanut projektia kaapimalla laarinpohjalta mukaan myös Sibeliuksen opusnumeroimattomia pianokappaleita. Mokomaa silppua ei Mertasen taikakosketuskaan muuta kullaksi, mutta musiikkia hän kaivaa esiin niin paljon kuin se on mahdollista.

  • Pehmeän luutun syleilyyn

    Levyarvostelu

    Ruotsalaissyntyinen luuttuguru Jakob Lindberg on saanut käsiinsä harvinaisen, ikivanhan luutun, jonka pehmeää, henkevää sointia olen aiemminkin ylistänyt Uudet levyt -ohjelmassa. Nyt Lindberg luuttuineen on tarttunut Bachin musiikkiin, mikä vaatii näkemyksellistä sovitustyötä. Lindbergin kokemus ja hänen luuttunsa erityinen sointi kuuluvat BISin julkaisemalla levyllä, mutta omassa levyhyllyssäni kilpailu on kovaa tälläkin erikoisalalla.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua